Mitä tietoa et halua hänen tietävän sinusta?

Aiemmessa blogikirjoituksessani pohdin, miten kätevästi tieto kulkeutuu kahden perheen välillä, etenkin uusperhetilanteessa. On reissuvihkoa, vihaisia puheluita ja viestejä, myös mykkäkouluja.

Sitten on vapaaehtoisia pikkulähettejä.
Jo ennen ensikohtaamistani Tuijan kanssa (=puolison lasten äiti), Tuija tiesi mm. nimeni, ikäni ja ammattini lisäksi, millä hiusvärillä peitän harmaani, kuinka paljon plussaa ja miinusta kaksiteholaseissani on sekä sen, että vaatekokoni vaihtelee ällän ja äxällän välillä. 

Minä puolestani tiedän, että Tuijalla on kivulias liikavarvasongelma (johtuu varmaan kokoelmasta punaisia korkokenkiä, joita hän suosii sini-valkoisten asukokonaisuuksiensa kanssa).

Tiedän, että Tuija kuorsaa. 

Lujaakin. 

Käyttää öisin nenälaastareita. Ne levittävät hänen sieraimensa ja paljastavat hassut nenäkarvat, joihin on tarttunut kuonaa.
Se on Taavista hullunkurista.

Taavia myös huvittavat minun ihonväriset mummopikkarit, joista Tuija varmasti on tietoinen. Minpä tiedän, että Taavin "äitin omat ovat kyl aina valkoista pitsiä".

Sitäkin suurempi ihmetyksen aihe on kengännumeroni. Se on kuulemma suurempi kuin äitillä, vaikka äiti on minua pidempi.

Minulla on taas yksityiskohtaista tietoa Tuijan perässä sijaitsevista hikinäppylöistä, joita hän saa pitkillä automatkoilla. Tämä selittänee sen, kun Tuija mainitsi, ettei pidä pitkistä automatkoista.

Vaikka yritän olla aika cooli, niin jää askarruttamaan, että  mitä MUUTA Tuija tietää minusta???!!

En ole lyhyen uusperhe-eran alkutaipaleen aikana vielä ole löytänyt sellaista autuasta olotilaa tai itsetuntoa, että kestäisin ajatuksen siitä, että vieras-tuttu-ihminen tietää jalkapohjani syylästä, pierujeni sävellajista, PMS-irvistyksestäni tai rinnoissani kasvavista mustista karvanpätkistä (jeps, nypin ne pois pinseteillä).

On myös liuta muita asioita, jotka mielelläni pitäisin perheemme sisällä. 

Harkitsemattomat mielipiteet ja mahamölyt. Sellaisia tulee välillä sylkäistyä suusta. 

En haluaisi puida niitä ulkopuolisen kanssa.  
Välillä tosin löydän itseni sellaisesta tilanteesta.

Sitäkin surkuhupaisampaa ovat ne pienet, nihkeät hiljaisuuden hetket, joita aika ajoin koemme kohdatessamme Tuijan kanssa. Varsinkin kun puhuu yli suunsa ja mainitsee jotain ”vähän liikaa” ja huomaa sen vasta, kun on liian myöhäistä...

Hupsis!