Kaksi kotia, kahdet palkinnot

Taavin reaktio avioeroon ja uusperheeseen alkoi pulputa pinnalle vasta, kun yhteenmuutostamme oli kulunut jo vuoden päivät.
Jos hän siihen saakka oli omaksunut sivustaseuraajan rooliin, astui hän nyt estradille ja alkoi lausua sanoja.

Hän kertoi äidistään (myös asioita, joita en kertakaikkiaan halunnut tietää).
Hän kuvaili onnellisia aikoja eli kun heidän perhe oli vielä yhdessä.
Hän kaivoi esiin videon vanhempiensa hääjuhlasta ja katsoi sitä non-stoppina keskellä olohuonettamme.
Hän keräsi kokoelmaa lapsuudenkuvistaan ja erotteli kaikki äidin ja isin halailukuvat pieneen punaiseen laatikkoon, jonka kannessa luki "Tärkeät tavarat".

Taavi teki minulle selväksi, että olin hänen perheessään ulkopuolinen elin. Minua ei tarvinnut huomioida, eikä myöskään totella.

Kun Taaville ei kelvannut ruoka, saimme yleensä vihaisen soiton Tuijalta. Pidimme kuulemma poikaa nälässä.
Jos Taavi ei halunnut laittaa sinistä paitaa päälleen, ei tarvittu kuin viesti äidille, jonka vastaviesti sisälsi virallisen muistutuksen siitä, että Taavi saisi itse valita paitansa.
Kun Taavilla kävi aika pitkästi, Tuija kaarsi hetkessä pihaamme hakemaan pojan pois.
 

Me pähkäilimme Hantulan kanssa, millä konstilla saisimme palautettua kadonneen vanhemman kunnioituksen kotiimme.

Rankaiseminen on tehokas keino, mutta sillä on vain lyhytaikainen vaikutus. Kun edellinen rankaisu unohtuu, on keksittävä uusia rankaisukeinoja.
Sitä paitsi meillä oli puhelinsoiton päässäoma erotuomari, joka antoi oikeuden kuulua Taavin hyväksi. Pienikin rankaisuntapainen, esimerksi "jäät ilman jälkkäriä, jos et syö ruokaasi", johti yhä ankarampaan tuomioon.

Behavioristeilla on kaksi opetuskeinoa: rankaiseminen ja palkitseminen.
Niinpä päätimme kokeilla ensimmäisen sijaan jälkimmäistä.
(Ainiin, onhan niitä muitakin psykologian koulukuntia... voisihan sille lapselle puhua ja häntä myös kasvattaa)

Me rakensimme palkintojärjestelmän. Ei pelkästään Taaville, vaan koko perheelle. Se toimi niinkin yksinkertaisesti, että hyvästä käytöksestä seurasi palkinto.

Taavin kohdalla tämä tarkoitti Tukholman risteilyä. Hän oli jo kauan haaveillut pääsevänsä Viking Grace laivaan, jonne minulla ja Hantulalla ei kaiken vauvakiireen keskellä ollut asiaa. Tuija oli tehnyt selväksi, ettei ollut innostunut risteilyistä, varsinkaan Turusta lähtevillä laivoilla.

Risteilystä tuli siis Taavin tavoite. Sitä varten hänen oli ansaittava sata palkintonappia.

Sinä keväänä meidän perheessämme kerättiin innokkaasti nappeja. Tiiville ja Pauliinalle napit tarkoittivat euroja. Joko kaikki tai ei mitään. Kun nappeja oli kertynyt kattomäärä, sai Tiivi kerran viikossa ja Pauliina kerran kuussa kerätä koko potin.

Hantulan napeilla saattoi lunastaa laatuaikaa, joka oli Piipin syntymän jälkeen tippunut prioriteettilistallani .

Äitini vanhan nappikokoelman ansioista perheemme käytösmallissa tapahtui mullistavia muutoksia. Yhtäkkiä puhuimme toisillemme kunnioittavasti ja jopa tarjosimme apua. Koti tuli siistiksi kerran viikossa ja astiat uivat tiskikoneeseen ilman auttavaa kättäni.

Kun energia ja aika ei hupene negatiivissävyisille kasvatuskeskusteluille, jää enemmän aikaa yhteiselle tekemiselle. Yhteisen tekemisen onnistumisen todennäköisyys myös kasvaa.

Tuloksena on hyvä mieli ja lähentyneet ihmissuhteet.
Terve auktoriteetti oli palannut taloomme.

Sitten eräänä päivänä Taavi tallusteli kotiin, naama oli kuin Naantalin aurinko.
Hän hykersi ja naureskeli ja hoki yes yes yes yeeeessssh. Sitten hän vilkaisi minuun tarkistaakseen, huomasinko varmasti nämät tuuletukset.
Arvelin, ettei hän hykerrellyt siitä syystä, että nappeja oli koossa 47, vaan nyt oli kyse jostain suuremmasta.

”No mikäs?” kysyin.

”Äiti ja minä lähetään helatorstaina risteilylle.”

Höristin korvaani. Päättelin sitten, että kyseessä oli mahdollisesti risteily Suomenlinnaan tai ehkä jopa Tallinnaan.

”Äiti varas meille matkan Viking Gracella. Me ollaan eka yö laivalla, sitten yö Tukholmassa ja sitten vielä UUDESTAAN laivalla! Tämä on niin mun onnen päivä!”

Varmasti.
47 nappia meni sinä iltana roskiin. Jos ei kirjaimellisesti, niin ainakin kirosin ne mielessäni jopa roskistakin pahempaan paikkaan.

Taavi näki asian tietenkin niin, että pääsisi KAKSI KERTAA Viking Gracella! ;)

Mikä ero on appivanhemmilla ja ex-appivanhemmilla?

Appivanhempani olivat luonnollinen osa ydinperhettämme. Herra e(X) puhui lähes päivittäin isänsä kanssaan, kun minä treffailin anoppiani säännöllisesti. 
Appivanhemmat huomioivat Pauliinan niin arjessa kuin juhlassa, itse asiassa ihan kaikessa, ainoa lapsenlapsi kun tämä oli.
Pauliina vietti heidän kanssaan pitkiä aikoja kesämökillä, sillä välin kun minä ja Herra e(X) matkustelimme tai kitkimme rivitalopäätymme kukkapenkkiä.

(Ex-)Anoppi on kulttuuri-ihminen, joten kävimme teatterissa, taidenäyttelyissä ja messuilla. Pauliina matkassa tai aikuisten kesken. Pääsääntöisesti vain minä ja anoppi.
Anoppi tykkäsi shoppailla Espalla tai mieluiten jonkin muun pohjoismaisen pääkaupungin kävelykadulla. Teimme siis yön yli shopping –reissuja läntisiin naapureihimme. Kävimme pidemmälläkin, Lontoossa ja Roomassa. Mukaan liittyivät ystäväni Olkapää ja Anopin paras kaveri Neiti L Vuitton (peitenimi tulee hänen suosimastaan laukkumerkistä).

Perhetraditioihin kuuluivat joulu, pääsiäinen ja juhannus. Ne vietettiin toki yhdessä.

Kun appivanhempani saivat vihiä erostamme, välimme luonnollisesti viilenivät. Ei siksi, että minä olisin ollut syyllinen osapuoli, vaan siksi, etteivät appivanhemmat hienotunteisina henkilöinä halunneet loukata ketään ottamalla puolia.
En saanut enää teatterilippuja enkä kutsua makutuomariksi Espalle. Aluksi se satutti ja suututti. Sittemmin opin ymmärtämään, että niin oli paras.

Olin onneksi ehtinyt käsitellä asian mielessäni, kun eräänä päivänä näin tutun vihreän takin ja punaisen tukan (lue lisää) heilumassa anoppini keltään-ei-jää huomaamatta-keltaisen kesäasun vieressä. Makutuomarina olikin Eve, exän nyxä.

Eräiden exä-temppujen ansioista, joihin katkeruuden kourissa syyllistyin, ei appiukkoni enää puhu minulle. Meniköhän se jotenkin niin, että taisin vihapäissäni vetää itse appiukon mukaan juoneen exänin pään menoksi. Kun tämä kieltäytyi hankkeesta, annoin kuulla kunniansa.
No, se siitä. Näitä sattuu.

En oleta, että kaikkien exien täytyy antaa appivanhempien kuulla kunniansa. Päinvastoin, kannatan sopua ja rauhaa, sivistynyttä keskustelua ja kohteliasta käytöstä.
Kuitenkin oletan, että kun ero tulee, niin tulee myös etäisyys.
Välejä ei tarvitse katkaista ja kahvitella voi, mutta ymmärrykseni yli menevät kaikki sen yläpuolella oleva.

Valaisen jälleen esimerkillä.

Nykyinen anoppini, Hantulan äiti, on ihana tyyppi isolla iillä. On ottanut kirjavan kanankin ja sen tivun avoimeen syliinsä. Pistäytyy yleensä perjantaisin kera omenakakun tai lämpimän sämpyläpussin. Hieno juttu sinänsä, mutta jokin menee pieleen.
Anopilla on kädessään toinenkin pussi.

”Täytyypä kiirehtiä vielä kehän tuolle puolen, ettei Tuijan  (= mieheni exä) pullapussi pääsee liiaksi jäähtymään!”

Kiitos rakas anoppini – ja haista samalla paska.

Eikä tämä vielä riitä. 

Neiti Kaikkitietävä (mieheni vanhempi sisar), joka aeimmin on vähät välittänyt Tuija-suhteesta, on ottanut sydänasiakseen hoivata ja huoltaa ystävyyttään Tuijan kanssa. Ollaan menty jopa niin siirappiseksi, että Kaikkitietävä oli hankkinut Tuijalle ja itselleen ”sisaruslaukut”. Jotain-kallista-merkkiä-mielestäni-rumat-laukut, Tuijalla on valkea ja Kaikkitietävällä ruskea. Somaa!
Tiivillä on tietenkin sarjaan kuuluva pikkulompakko. Karvalla kaulapanta.
Miten voi yksi pieni nahanpätkä niin ärsyttää, mutta se saa veekäyräni koholle edes kun ajattelen sitä. Nytkin alkaa verenpaine kohota.

Ei varmasti ole minun asiani pohtia Tuijan suhdetta appivanhempiini tai puolisoni sukulaisiin. Rehellisesti sanottuna mielestäni olisi hyvinkin Tuijan asia pohtia, josko väistyisi takavasemmalle. Ei ehkä tarvitsisi baariin lähteä ex-kälyn kanssa asioitamme puimaan.
Minulla ei sinänsä ole mitään Tuijaa vastaan, tai Hantulan sukua. Samoihin rippijuhliinkin ajateltiin kaikki mahtua kesällä.
Kuitenkin tunnen, että elämässäni on varjo. 

Se seuraa kaikkialle. Jopa anopin pullapussiin.

Kertokahan kokeneet uusioperheäitikonkarit, milloin sitä oppii kävelemään kohti aurinkoa niin, että se varjo jää taakse?

Lukijakysymys: Ajattelisitko samoin, jos kyseessä olisi oma lapsesi?

Ensinnäkin iso kiitos ja kumarrus palautteesta lukijat!

Blogiani näyttää lukevan muutama. En siis paini yksin käsittelemieni asioiden kanssa.

Kirjoitan huumorilla maustettua (ja kärjistettyä) tekstiä.
Anonyymina sattuneesta syystä.
Kirjoitan tilanteista, joissa itse olen ollut.
Jaan subjektiivisen näkökulmani ja kerron omista tunteistani.
Jos kertojana olisi joku muu perheenjäsenemme, luultavasti kuulisit toisenlaisen tarinan.

Olen saanut blogistani yhtä kirjavaa palautetta kuin höyhenpeitteeni. Uusperheasiat nostattavat tunteita.

Vaikka jokaisen perheen tilanne on ainutlaatuinen, eikä verrattavissa toisen kotiin, uskon vahvasti, että uusperheissä on monta yhdistävää tekijää. Jopa lainalaisuuksia.

On monen värisiä munia. On ehkä sinun, minun ja meidän tipuja. Jos ei ole kaikensorttisia, niin vähintään yhdellä aikuisella puolison tipuja.
Ja jonkun lapsella paha puolivanhempi.
On se niin.
Vaikka puolivanhempi olisi kuinka kiva ja kaunis, jossain välissä sekin talloo toisen koivelle tai nokkasee väärän jyvän. Tahallaan tai tahtomattaan.

Uudella orrella on ansaittava paikkansa. Eikä se ole ongelmatonta.

Omien tunteiden kanssa on ensin tultava sinuiksi.

Silläkin uhalla, että tuntisi vähän eri tavalla omia lapsia kohtaan kuin puolison lapsia kohtaan.
Ja myöntäisi sen.
Ja hyväksyisi sen.
(Tärkeä huomio sulkeissa: Myöntäminen ja hyväksyminen eivät missään tapauksessa tai millään tavalla saa tarkoittaa eri arvoista kohtelua!)

Lukija heitti minulle niin hyvän kysymyksen, että päätin kirjoittaa siitä oman blogitekstin.

Blogissa pohdin tilanteita pääsääntöisesti puolison lasteni kautta. Lukija kysyy, olisiko kantani sama, jos kyse olisi omasta lapsestani.
Suora vastaus suoraan kysymykseen: Kantani ei varmasti ei olisi sama.

Otan esimerkiksi vuoroviikkojärjestelyn (lukijalle kiitti vihjeestä).
Se on osoittautunut kohdallamme hankalaksi.
Olen kuullut hyvistäkin malleista, onnittelut vaan. Jo pelkästään lukemalla uutisia, kuuntelemalla suosituksia ja seuraamalla naapurimaamme mallia, vuoroviikkojärjestely on lapsen kannalta paras mahdollinen.
Saanko kyseenalaistaa?

Havainnolllistan kyseenalaistamistani kolmen lapsemme näkökulmasta.

Taavi, 12 v. Puolisoni poika. 

Vuoroviikkojärjestely on pojalle raastava.
Asumme siedettävän matkan päässä koulusta, jotta arki onnistuu, mutta kavereille matkasta on koitunut kynnys. Kaveroiminen vaatii kyytiä ja suunnittelua.
Lisäksi poika potee äiti-ikävää.
Taavin vanhempien, eli Hantulan ja Tuijan kanta asiaan on, että pojan vuoroviikkojärjestely on pojan oikeus. Se on kuitenkin raskasta pojalle (ja meille).
Mikäli tilanne olisi toisensuuntainen, eli Taavi viettäsikin meillä valtaosan ajastaan ja äidille meneminen tuntuisi tuskaiselta, olisin äitipuolena heti valmis sopimaan roolistamme ainoana lähikotina. Veikkaan, että sellainen järjestely sopisi Tuijalle.

Tiivi 14v. Puolisoni tytär.

Hänelle vuoroviikkojärjestely on muuten ok, mutta tavarat tuppaa olemaan väärässä paikassa väärään aikaan.
Jos Tiivi saisi päättää, hänen lähikotinsa olisi luultavasti aina siellä, jossa hänen tahtoonsa taivutaan sillä hetkellä.
Enemmän äidillä, koska harrastukset ja kaverit ovat lähempänä. Tiiville julkisilla kulkeminen meille ei ole este, vaikka ehkä tympeä hidaste.
Toistaiseksi emme ole sallineet Tiivin kulkevan omia teitään, eli tulla/mennä, miten haluaa.
Minusta sellainen järjestely on otettava harkintamyssyyn viimeistään, kun tyttö aloittaa toisen asteen opinnot.
Tuijan kantaa en osaa arvata. Hän on tarkempi Taavista.
Kuvittelisin, että olemme tässä suhteessa samalla aaltopituudella.

Pauliina, 17v. Tyttäreni edellisestä liitostani. 

Olisinko sallinut 14-vuotiaan Pauliinan muuttavan täyspäiväisesti Herra (e)Xän katon alle, kun eromme astui voimaan?
En kuuna päivänä.

Herra e(X) muutti makuupussinsa tyttöystävä Even yksiöön. Olin katkera ja kiukkuinen ja elättelin toivoa mieheni järkiintymisestä. En sallinut Pauliinan vierailevan tuossa yksiössä, turvallisuuden nimissiä!
En tosin usko, että Pauliinalle olisi sieltä löytynyt makuupussipaikkaa.

On aikoja, kun Pauliina suutuspäissään haluaa muuttaa isälleen. Yleensä kiukku on jo laantunut, ennen kuin isä huomaa vastata 24 missattuun puheluun.
Nykyisin Pauliina paukuttaa ovia ja lähtee Södelle (=poikakaveri).

Ihoni menee kirjaimellisesti kananlihalle, kun joudun kirjoittamaan nämä sanat kertaalleen. Pauliina ja Söde ovat muuttamassa yhteen heinäkuussa, kun Pauliina on täyttänyt 18.

Ehkä lukija huomaa rivien välistä, että olen Pauliinan kohdalla melkoinen kontrollifriikki. Jopa vuoroviikkojärjestely hänen kohdallaan olisi tuntunut hurjalta.
Kokonaisvaltaisesti katsoen kaikkia lapsiamme ajattelutapni ei ole johdonmukainen. Ei lähellekään. Myönnän sen.
Meidän perheessämme lapsien asumisjärjestely on joku äitijuttu.
Tiivitaavin kohdalla emotionaalinen äitikytkös on niin vahva, että äitin koti ja syli tuntuvat turvallisimmalta.
Ymmärrän sen, koska meillä isin huomio on jaettava monen muun kanssa.
Pauliinan kohdalla biologista isää ihannoidaan ja hänestä on rakennettu ideaalinen, Ihana (isolla iillä) mielikuva. Se särkyy aika ajoittain. Niitä aikoja varten on olemassa äidin olkapää. Ja Hantulan.

Sitten on perheitä, joissa pakka on täysin toisin päin. Niitä minun on vaikea kommentoida, sillä jokainen vanhempi uskoo toimivansa oikein ja tekevänsä sen, minkä näkee lapselleen parhaaksi.

Myönnän, että on helppo nähdä, mikä toisen lapselle olisi parhaaksi. Vierestä katsovalla vanhemmalla on oikea aitiopaikka tuomarointiin.
Puolivanhemmuudessa on vaikeaa se, että asioihin pystyy vaikuttamaan vain rajallisesti (vieläkin rajallisemmin kuin omiin lapsiin).

En osaa sanoa, perustuuko vatsanpohjan tunteeni ja intuitioni lapsen parhaaseen vai omaan itsekkyyteeni. Miten voin kertoa puolisolleni, että lapsen tulisi elää toisaalla, kun en omaa lastani lähettäisi isälleen, ellei olisi pakko?

Vastaan tuohon toistamalla sen, millä tekstini aloitin. Uusperheessä on tärkeää tulla sinuksi omien tunteidensa kanssa. Myöntää ne. Hyväksyä ne.
Juuri se on lapselle kaikkein parasta. 

Oletko koskaan kysynyt lapselta...?

Oletko koskaan kysynyt lapselta:

1. Mitä toivoisit perheeltämme?

2. Mitä odotat vanhemmaltasi?

3. Mitä odotat vanhempasi puolisolta?

4. Mikä perheessäsi on parasta?

5. Minkä asioiden toivoisit olevan toisin?

Tuliko vain oletettua lapsen puolesta?
Tehtyä asiat niin, kuin sinä parhaaksi näet (tai aikuset parhaaksi näkevät)?
Muistitko kuunnella lapsen ääntä?

Huomaa, että lapsen kuunteleminen ei ole sama asia kuin antaa lapsen päättää.
Saattaa tuntua helpommalle jättää kysymykset kysymättä, jotta lapselle ei jää sellainen tunne, ettei hän saanut päättää tai pystynyt vaikuttamaan päätökseen.
Vielä pahempaa lienee, kun lapselle jää sellainen tunne, ettei kukaan edes kysynyt – saati sitten selittänyt.

Kysymällä voit avata keskustelun.
Keskustelu puolestaan antaa mahdollisuuden selittää, miksi jonkin päätös on tehty ja miksei sitä voitu tehdä lapsen haluamalla tavalla.

Lapselle voi tietoisesti antaa mahdollisuuden päättää tai vaikuttaa päätöksiin muissa tilanteissa, kuten sellaisissa päätöksissä, jotka ovat lapsen tasolle sopivia, eivätkä aiheuta ahdistusta (kesäloman matkakohteet, yhteinen tekeminen, lasteenhuoneen sisustus jne).


Minäpä otin ja kysäisin.

Pauliina 17v

1. Mitä toivoisit perheeltämme?
Täh? En ymmärrä kysymystä!? Miltä perheeltä, siis sulta ja iskältä vai Hantulalta?
Vai lapsilta? 

(Täydennän kysymystäni: Millaisessa perheessä haluaisit elää?)

No, sellaisessa, jossa kohdeltais muita [perheenjäseniä] hyvin. Kaikki tultais toimeen – tai silleen, et asioista vois puhua. 

Ett sä ja isä tuutte toimeen. 

Ja sä ja Hantula kohtelette mua aikuisena. Niinku iskä.

2. Mitä odotat vanhemmaltasi?
Voisin aina puhuu teille jutuista. Kertoo jos on jotain huolii. Tai siis voinhan mä nytkin.
Iskä vois vastata puhelimeen useemmin.

Sä näkisit mut enemmän aikuisena. 

Sit sä voisit enemmän ymmärtää mun ratkasuja.

Sit että sä kertoisit mulle enemmän juttuja. Tai siis et milt sust tuntuu.. jos sä oot surullinen tai mietit jotain, niin sanoisit siitä.

3. Mitä odotat vanhempasi puolisolta?
Ai siis Hantulalta vai Eveltä? 

(Hantula. Tai voithan miettiä molempia.)

No Hantulahan on mulle enemmän vanhenmpi kuin Eve. 

Eli Hantula ois kans mulle samanlainen kuin omille lapsilleen. Antais ohjeita ja toimis omanatuntona. 

Ehkä vois enemmänkin vaa jutella mun kaa.

Eve on enemmänki kaveri ja samemman ikänen.
En mä tunne sitä kovin hyvin.
Joskus ois kiva, jos sekin vaan soittais ja kysyis, et mitä kuuluu... eikä silloin vaan kun on jotain asiaa.

4. Mikä perheessäsi on parasta?
Ollaan aika joustavii, kun on monii eri vanhempii ja monta lasta.
Aina on jotain meneillään.
Aina on seuraa.

5. Minkä asioiden toivoisit olevan toisin?
Ett te ymmärtäisitte, ett mä oon kohta aikuinen laillisesti.
Ois enemmän perheen yhteisii menoi. Ennen oli kivaa, kun mentiin vaikka notskille, ja käytiin yön yli matkoilla.
Sit ett Iskä ois enemmän yhteydessä.

Tiivi 14v

1. Mitä toivoisit perheeltämme?
Ois helpompaa, jos te asuisitte lähempänä, koska on rasittavaa raahata tavaroita kahen kodin välillä.
Tai että olisin yleisesti äitin luona ja teillä pidempii lomii tai jotain.

Sit mä toivoisin, että meil ois enemmän perhejuttuja. Ne matkat oli kivoja.
Mä haluaisin tehä kotitöitä ja vaikka sillä tavalla kerätä rahaa.

(Korjaan hieman kysymystäni: Millaisessa perheessä haluaisit elää?)
No oikeestaan sellasessa, ku me ollaan.
Paitsi välillä on tyhmää, kun on just siellä toisessa paikassa, kun joku kaveri soittaa tai pitäis päästä nopeesti johonkin.
Ois kiva, jos sais ite päättää enemmän, missä on.

(Tähdennän vielä: Millaisessa perheessä sinä elät?)
No mulla on äitin koti, jossa mulla on pikkuveli Taavi.
Sitten meillä on isän koti, jossa ootte iskä ja sä, puolisiskot Pauliina ja Piipi.

2. Mitä odotat vanhemmaltasi?
No et rakastaa ja välittää.
Kohtelee oikeudenmukaisesti.
Ei kiellä turhasta ja osaa kuunnella.
Luottaa muhun.

3. Mitä odotat vanhempasi puolisolta?
No vähä samoja ku omilta vanhemmilta. 

Ethän sä silleen lain mukaan oo mun äiti, mut kuiteskin kun asun teillä niin sit oothan sä mulle vanhempi - ja käskyttäjä.  

Tai siis osaat tukee ja antaa neuvoa.

4. Mikä perheessäsi on parasta?
Mulla on niinkuin kaks perhettä. On kivaa, kun on paljon siskoja ja veli.

5. Minkä asioiden toivoisit olevan toisin?
Ois kiva, jos ei tarttis valita, et kumman luona oon. Ois kiva olla molemmissa paikoissa yhtäaikaa. Tai sit et sais ite päättää enemmän. Voisin vapaammin mennä ja tulla teille ja äitille.

Taavi 12v

1. Mitä toivoisit perheeltämme?
Haluaisin, ett oltais enemmän aikaa silleen, ett äiti ja iskä tekis juttuja yhes.
Oli kivaa silloin vielä kun me asuttiin omakotitalossa äitin ja iskän kaa. Kun äiti ja iskä oli vielä naimisissa. Me oltiin aina veneellä.
Nyt iskä ei ikinä tuu mukaan. Tai sillä on siis te. Mutta sä oot sanonu, ett Piipi on liian pieni.
On sekin siis kivaa, että te ootte nytten mun perhettä, mutta ei oo kivaa, kun aina on jotain ikävä. Kun oon äitillä, ois kiva nähä teitä ja kun oon teillä, on äitiä ikävä.

2. Mitä odotat vanhemmaltasi?
No ett ne pitää must huolen. Tekis mun kans enemmän juttuja.

3. Mitä odotat vanhempasi puolisolta?
Oot mulle kiva ja kiltti. Tai sellanen ku sä oot.

4. Mikä perheessäsi on parasta?
Kun tehään juttuja. Käydään paikoissa ja tehään vaan juttuja.

5. Minkä asioiden toivoisit olevan toisin?
Ei ois kahta kotia. 

Eli enemmän perheaikaa ja keskustelua siitä, miksi lapsilla on kaksi perhettä ja kaksi kotia. Saamanne pitää lapset, saamanne pitää!

Kuukausi radiohiljaisuutta

Pari viikkoa sitten kirjoitin, mitä tapahtuu, kun oman äiti on paska.

Tässä yhteenveto:
Tunteet kuohuvat. Ovet paukkuvat.
Riitapukari hakee tukeaa toisaalta. (Ystävältä? Toiselta vanhemmaltaan?)
Riita sovitaan.
Äiti antaa anteeksi.
Äiti saa anteeksi.
Viikon päästä riitaa ei enää muisteta.
Seuraava sanaharkka voi alkaa.

Blogitekstissäni "Kun äitipuoli riitelee" totesin, että äitipuoli ollessa paska, hän ei välttämättä saa ja anna anteeksi yllä olevan kaavan mukaisesti.
Luultavasti sanaharkka synnyttää syvemmän haavan. Pahimmassa tapauksessa jättää jopa elinikäisen arven.

Nyt olen valmis valaisemaan tällaista tilannetta autenttisella esimerkillä.
(Ensin täytyi piirtää rastipäitä).

Piipin syntymä oli Tiiville kaikkea muuta kuin ilosanoma.
Kuten jo aiemmin kuvailin Tiivistä tuli tuittupää.
Paskavaipat haisi, kananrinta ällötti, yölliset itkut herättivät, päivälliset itkut häiritsivät. Koko vauvajuttu oli vastanmielinen.
Tiivi kuitenkin vietti meillä suurimman osan ajastaan Piipin ollessa ihan pieni vauva. 

Rakastan Tiiviä. Hänellä on hyvin tärkeä ja iso paikka sydämessäni. Silti hänen jatkuva läsnäolonsa pisti tuolloin ärsyttämään.

Tuntui, että Tiivi haki asioita, joista voisi huomauttaa.
Koottuja viimeisiä sanoja... Tiivi ei koskaan pukisi lastaan vaaleanpunaiseen (kuten minä) eikä voisi ajatella esittelevänsä tissejään julkisilla paikoilla (kuten minä). Kaikkein ällöintä oli lasten hankkiminen mummoiässä (eli minun iässäni).

Suurimman osan ajasta nielin vastalauseeni. Tiivi oli lapsi ja minä aikuinen.
En viitsinyt sähähtää, mutten myöskään osannut vastata fiksusti. Olin siis hiljaa.

Imetyshormonit tekivät minusta puolihirviön. Tai no, jos normaalisti olen puolihirviö, niin imettäjänä olin Iso hirviö. Katkonaiset yöunet, omat haasteemme Hantulan kanssa sekä Taavin kanssa niihin aikoihin käymäni kylmäsota... they got me!

Sitten se tapahtui.

Olin jättänyt vauvanvaunut eteiseen. Vauva oli huutanut ruokaa.
Oli kiire. Vaunut jäivät sisääntulijan harmiksi.

Tiivi oli tullut kotiin. Siirtänyt vaunut ulos.
Löysin ne tunteja myöhemmin, kun olimme Piipin kanssa lähdössä kauppaan hakemaan korviketta. Maitoa tuli huonosti.

Tarvittiin vain yksi pieni räntäsade ja v-käyräni oli valmis.

Räntävettä valuvaa vaununpatjaa,  likomärkää makuupussia ja muita uitettuja vaunun sisälmyksiä purkaessani Tiivi sattui kulkemaan ohi pimeän eteisen, jossa olin minä pimeän mieleni kanssa.

”Onks noitten sun vauvatavaroitten pakko olla tos eteisess? Ne on TIELLÄ! Tää on meidän talo, ei sun.”

Seuraava repliikki on sensuroitu.
Annoin kuulua. Kerroin, mitä mieltä olin märistä vaununsisälmyksitä ja Tiivin tissi-komenteista. Taisin lopettaa tulivuorenpurkaukseni sanoihin; ”Kukahan tässä on tiellä?”

Auts.

Auts auts auts.

22 minuuttia ja Tuija painelee sisään. Istun olkkarissa tissi esillä, kädessä ylikuuma korvikepullo. Piipi huutaa.

Tuija katsoo minua päästä varpaisiin ja varpaista päähän.

”Tiivi tulee nyt kotiin”

Tytärpuolestani en kuullut mitään kuukauden päiviin.
Lähetin anteeksipyyntöni tekstiviestinä ja facebookissa jo samana päivänä.
Seuraavalla viikolla yritin soittaa. Ei vastausta.

”Olitkohan sä suustas nyt vähän liian karkea? Tiivi on vasta lapsi.” oli Hantulan lohdutus.

Koko radiohiljaasuden ajan Hantula piti toki Tiiviin normaalia yhteyttä ja kuuli sattuneesta myös toisen osapuolen version . Versiomme olivat luonnollisesti aika erilaiset.

Päätin olla sekottamatta Pauliinaa asiaan, mutta toki hänkin ihmetteli, miksi puolisisko pysytteli poissa useamman viikon.
Taavi pysytteli myös piilossa.

Sitten eräänä päivänä kotiin tullessani näin tutun repun eteisen lattialla. Paikassa, johon jo meinasin jättää vaunut odottamaan, että Piipi heräisi.

Repun nähdessäni päätin, että nostankin Piipin pois ja vien vaunut varastoon.
Silkasta onnesta.

Tiivi söi keittiössä välipalaa.

”Moi”. (Aivan kun ei mitään.)

”Pitäiskö meidän jutella siitä viime kertaisesta?” kysyn.

”Ai mistä?”

Yritän kömpelösti esittää puolustukseni, jota olen viikkokaupalla valmistellut.

Tiivi vain kohauttaa olkiaan. ”Ei se mitään.”

Ei se mitään!? Siinäkö kaikki?

Kyllä. Siinä kaikki.    

Tosin vielä kuukausia sattuneesta aistin jännityksen Tiivin ja minun välilläni. Omalta osaltani se on hölmöä varovaisuutta, ehkä pelkoa uudesta konfliktista.

Toivoisin, että tulisi sellainen päivä, kun ei enää käveltäis varpaillaan, eikä varottais. Hyväksyttäisiin toistemme inhimilliset piirteet...

Siihen on vielä matkaa. 

Kuuluuko äitipuolta muistaa äitienpäivänä?

Tänään on seitsemästoista äitienpäiväni äitinä. 

Pauliina muisti minua päiväkoti- ja ala-astevuosinaan. Sain paperikukan tai tassunjäjillä varustetun tyynyliinan.
Yläasteikäisellä Pauliinalla oli muuta agendalla kuin äitinsä muistaminen toukokuun toisena sunnuntaiaamuna. Yleensä hän nukkui. 

Nykyisin saan Pauliinalta halin. Enempää en tarvitse.

Minulle äitienpäivä on kuitenkin tärkeä. Se muistuttaa äitiyden ihanuudesta ja haasteista, näistä kaikista värikkäistä, oksennuksen hajuisista ja pehmeiden pikku kätösten tuntuisista vuosista. Olen siunattu.

Tänään on kolmas äitienpäiväni äitipuolena. Ensimmäistä vuotta on vaikea laskea, koska olimme Hantulan kanssa juuri heittäneet hynttyyn yhteen, eikä Tiivitaavia ensialkuun meillä paljon näkynyt.

Viime vuonna lapset olivat äidillään.
Tänä vuonna lapset olivat äidillään.
Äitienpäivänä lapset ovat äidillään, niinhän?
(Kas kun ei ole Pauliinaa näkynyt koko päivänä!)

En siis saa äitipuolikorttia, mutta en saa äitienpäiväkorttiakaan.
Enkä niitä odota.

Hantula näyttää pyhittäneen äitienpäivän puolestani. Hänelle tämä on työpäivä.  Katsopa vaikka äitienpäiväohjelmaamme, jonka sain aamulla (käsiala muutettu).

Muuten aivan ihana... mutta eräs asia puuttuu (vai olenko kiittämätön?)

(kuva on rekonstruoitu varmuudeksi,
ettei käsialaa voi tunnistaa)

Ai mikä muka puuttuu?

No ne nimet...

Että Tiivi ja Taavi toivottais myös.
Vaikka sitten vaan Hantulan käsialalla!

(Pieni huomio: Teatterilipussa oli Hantulalla käynyt kömmähdys. Ne ovat vasta ensikuussa!!)

Kenen luvalla?

Tapahtui tänään.

Pauliina, kesällä kahdeksantoista vee, juoksee kengät jalassa sisään kainalossaan Söde (= poikakaveri) 19v.

”Äiti arvaa mitä arvaa mitä arvaa mitä! Minä ja Söde mentiin kihloihin. Kato!!”

Pauliina työntää vasemman nimettömänsä niin lähelle pärstääni, etteivät silmäni ehdi tarkentaa kohdetta, mutta kultaisen sormuksen hahmotan.

Seitsemän sekunnin ajan ajatukseni kulku on seuraava:

Yksi: Millä rahalla sormus on ostettu? -  Saan vastauksen kysymättä. Faija lainasi.

Kaksi: Kenen ääliön päähänpisto tämä on? -  Varmaan tyttäreni.

Kolme: Herranen aika, tyttönihän on vasta 17. 

Neljä: Alaikäinen! Voin kieltää tämän.

Viisi: Paitsi en kovin kauan. Kohta on kesäkuu ja tyttöni täysikäinen.

Kuusi: Miksi TUON kanssa? Hän on ihan söpö.. mutta... mutta mutta...

Seitsemän: Tarkoittaako tämä yhteenmuutt-o-a...

”Me muutetaan Söden kanssa heinäkuussa yhteen."


Aamen. 
Ei, ensin sydänkohtaus. Sitten aamen.


En saa sanaa suustani. Aivot lyövät tyhjää. Veri kohisee korvissani. En kuule omia ajatuksiani.

"Et sä aio onnitella?" kysyy pieni lannistunut ääni.

Yritän koota korteni kokoon ja väntää suuni jonkinlaiseen hymyyn. Tekisi mieli vetää parit joogahengitykset, mutta en kehtaa.

"Toki toki", kakellan,
"Iloinen juttuhan tämä (NOT). Otetaanpa kuitenkin hetki rauhassa. Askel taaksepäin. Jos te sitä yhteenmuuttoa vielä mietitte. Eikös kihlaus ole tarpeeksi?"

Pauliinan ilme happanee.

"Vittu mä arvasin et et sä tajuu mitään. Mikset sä koskaan voi olla mun puolest onnellinen?"

Ennen kun ehdin esittää puolustuslauseeni, ovet paukkuvat. Sekunnin sadasosassa tyttö on kerännyt kamppeensa kasaan.

"Iskä sentään osas onnitella. Sitä paitsi sen reaktio oli niinku et hei SE AUTTAA MUUTOSSA"


PAM!


Hiljaisuus.



En tiedä, kauanko aikaa olen jumittanut paikoillani. Piipi on kiivennyt keittiön pöydälle ja kaatanut maitopurkin.

"Mitä täällä tapahtuu?" kysyy miehen ääni. Hantula on tullut kotiin.

"Pauliina ja Söde ovat menneet kihloihin ja muuttavat yhteen", totean murtuneena.

"Ai, se joo. Mä viittasin lähinnä tohon naperoon tuolla pöydällä. Sillä näyttänee kaatuneen maito."

Mitä sillä maidolla on väliä, kun minun pieni Pauliinani on LÄHDÖSSÄ!

"Älä nyt ota tota noin raskaasti. Pauliina on jo aikuinen ja osaa tehdä päätöksensä. Kai sä onnittelit?", Hantula jatkaa.

Vatsani kääntyy ympäri.
Sinäkin brutukseni.

"Tiesitsä tästä?" kysyn.
"Pauliina soitti mulla töihin ja kertoi. Olin kuulemma eka jolle halus kertoa. Lupasin auttaa muutossa"

Vatsassa velloo.
Tästä päättelen, että Hantula on myös kustantanut sormukset.
Miksi Pauliinan isä olisi sen tehnyt?
Hantulalla on parempi motiivi. Hän selvästi haluaa, että Pauliina muutta KOTOA POIS.
Kuvottaa.

Olen satavarma siitä, ettei Hantula toimisi samoin Tiivin kohdalla. Ei kuuna päivänä!
Tällaisissa tilanteissa tulee niin pirun selväksi tuo lasten biologia.

Hantula jatkaa edelleen:
"Kesään mennessä ovat lähteneet jo eri teitä. Viimeistään, kun ovat asuneet viikon saman katon alla."

Sitten hän on hetken hiljaa ja katsoo minuun:
"Tiesitkö, että motivaatio kasvaa, kun ympäristö hankaa vastaan. Tässä tepsii päinvastainen psykologia. Sun kannattais soittaa ja onnitella"


Pureskelen asiaa tovin.


Tulen sitten tulokseen, että minulla on harvinaisen fiksu mies. Vastaansanominen antaa Pauliinalle vain lisäpotkua.

"Mutta ne sormukset...?" kysyn pienellä äänellä.

"Sai isältään. Olivat kuulemma tehneet diilin, että vappupallot vaihdettiin luokkaretkirahaan..."


Mitään luokkaretkeä ei ole suunnitteilla, mutta vappupallot ovat Herra e(X)älle arka paikka.
Luokkaretkestä hän ei välitä pätkäätään. Pauliinan oli helppo investoida rahat sormukseen. Vaikka kyseessä on laina, on se laatuaan ruotsalainen: det vill säga elinikäinen takaisinmaksuaikaa.


Sanomattakin selvää, että minulla on hieman sulateltavaa!!!

Tällä kertaa paskiainen on oma mutsi

Kun oven takana seisoo tyttö, jonka posket on ripsivärin suttaamat ja kädessä nyytti vaatteita...
Hän hyppää kaulaasi: "Mutsi on paskapää, saanks mä jäädä"

MITÄ TEKEE ÄITIPUOLI?

Oma äiti, joka yleensä on vähän parempi, vahvempi ja sopivampi, kaiken lohdun lähde, esikuva ja rakastaa eniten, on mennyt ja sanonut jotain sopimatonta, kuten:
”Tuo mekko ei ole sovelias kevätjuhlamekoksi.”

Ruttuinen mekko on nyt itkusilmän pienessä, sirossa kätösessä.
Katse anelee hyväksyntääni.

Ollako Tuijan kanssa samaa mieltä? Vai puolustaako puolialastonta seiskaluokkalaista? 

”Laitas mekko päälle, niin katsotaan”, sanon pelataakseni aikaa.

Kohta hän seisoo edessäni koko komeudessaan.

Mekko on musta, roiskeläpällä varusettu, tissikaarellinen ja tiukka. Selkää peittää pari hassua narua.
Mekko istuu Tiivin päällä, siitä ei ole kyse. Hoikka mutta muodokas kun tyttö on. 
Samalla mekko antaa Tiiville viisi vuotta lisäikää.
Se saisi luokanvalvojan tiputtamaan todistusläjänsä lattialle. Tiivi on tavallisesti siisti ja siveellinen.

”Tuo on mielestäni kesämekko. Vilustuisit”, yritän.

”Mut eihän se haittaa, kun koulut sit loppuu ja mun kesäduuni on vast heinäkuussa.”

(Anteeksi mikä kesäduuni??, mietin ensin. Kiva kun minullekin olisi kerrottu.
Yritän kuitenkin pysyä asiassa.)

”Tiivi, idea. Mekko on hieno, vautsi minkä valinnan olet tehnyt.
Kehitetään sitä vähän.
Olen samaa mieltä äitisi kanssa (kerrankin – jätin tämän sanomatta):
mekko ei sovi tuollaisenaan kevätjuhlaan.
Se sopisi enemmänkin biitsibileisiin.
Jospa ostettais selän peittävä bolero ja kivat legginsit ja (12 senttisten) korkkaireiden sijaan etsittäis söpöt ballerinat.”

Tiivi tuijottaa lävitseni. Painostavassa hiljaisuudessa odotan tuomiotani.
Paukkuuko kohta ovet?

”Mun mielestä bolero ei sovi. Paremmin sopis joku villatakki tai sellanen niinku takkitakki.”

Pysyn coolina ja peitän helpotuksen huoksaukseni. ”Joo, olet oikeassa, Tiivi. Hankitaan takkitakki.”

Seuraavat kolme tuntia leijun ilmassa. Olen suuri sankaritar, joka on selättänyt kiperän vaaratilanteen.
(Samalla pohdin, miksei Pauliina ole herättänyt minussa saman tason kauhun ja helpotuksen tunteita.)

Tiivi on innoissaan. Illalla suuntaamme kauppoihin etsimään ballerinoja, legginsejä ja takkitakkia. Saavumme kotiin kera kolmen kassin ja tyytyväisen tytön.
 

Ilon ja innon keskellä Hantulan puhelin soi.
Tuija!

”Millä oikeudella Kana on luvannut Tiiville, että saa laittaa kevätjuhlaan sen pornokaupasta ostetun mekon!!?? ”

Here we go again!

(Kerron sitten kevätjuhlien jälkeen, miten kävi.)

Ai niin, ei tämä sivu vielä tähän päättynyt. Samalla kun kanasta tehtiin syntipukki, Tiivi ja Tuija puolestaan tekivät sovinnon. Ei kestänyt kauan, kun näin tutun auton kaartavan pihaamme.

"Mä meen nyt takas äidille. Moikka!"