Kuukausi radiohiljaisuutta

Pari viikkoa sitten kirjoitin, mitä tapahtuu, kun oman äiti on paska.

Tässä yhteenveto:
Tunteet kuohuvat. Ovet paukkuvat.
Riitapukari hakee tukeaa toisaalta. (Ystävältä? Toiselta vanhemmaltaan?)
Riita sovitaan.
Äiti antaa anteeksi.
Äiti saa anteeksi.
Viikon päästä riitaa ei enää muisteta.
Seuraava sanaharkka voi alkaa.

Blogitekstissäni "Kun äitipuoli riitelee" totesin, että äitipuoli ollessa paska, hän ei välttämättä saa ja anna anteeksi yllä olevan kaavan mukaisesti.
Luultavasti sanaharkka synnyttää syvemmän haavan. Pahimmassa tapauksessa jättää jopa elinikäisen arven.

Nyt olen valmis valaisemaan tällaista tilannetta autenttisella esimerkillä.
(Ensin täytyi piirtää rastipäitä).

Piipin syntymä oli Tiiville kaikkea muuta kuin ilosanoma.
Kuten jo aiemmin kuvailin Tiivistä tuli tuittupää.
Paskavaipat haisi, kananrinta ällötti, yölliset itkut herättivät, päivälliset itkut häiritsivät. Koko vauvajuttu oli vastanmielinen.
Tiivi kuitenkin vietti meillä suurimman osan ajastaan Piipin ollessa ihan pieni vauva. 

Rakastan Tiiviä. Hänellä on hyvin tärkeä ja iso paikka sydämessäni. Silti hänen jatkuva läsnäolonsa pisti tuolloin ärsyttämään.

Tuntui, että Tiivi haki asioita, joista voisi huomauttaa.
Koottuja viimeisiä sanoja... Tiivi ei koskaan pukisi lastaan vaaleanpunaiseen (kuten minä) eikä voisi ajatella esittelevänsä tissejään julkisilla paikoilla (kuten minä). Kaikkein ällöintä oli lasten hankkiminen mummoiässä (eli minun iässäni).

Suurimman osan ajasta nielin vastalauseeni. Tiivi oli lapsi ja minä aikuinen.
En viitsinyt sähähtää, mutten myöskään osannut vastata fiksusti. Olin siis hiljaa.

Imetyshormonit tekivät minusta puolihirviön. Tai no, jos normaalisti olen puolihirviö, niin imettäjänä olin Iso hirviö. Katkonaiset yöunet, omat haasteemme Hantulan kanssa sekä Taavin kanssa niihin aikoihin käymäni kylmäsota... they got me!

Sitten se tapahtui.

Olin jättänyt vauvanvaunut eteiseen. Vauva oli huutanut ruokaa.
Oli kiire. Vaunut jäivät sisääntulijan harmiksi.

Tiivi oli tullut kotiin. Siirtänyt vaunut ulos.
Löysin ne tunteja myöhemmin, kun olimme Piipin kanssa lähdössä kauppaan hakemaan korviketta. Maitoa tuli huonosti.

Tarvittiin vain yksi pieni räntäsade ja v-käyräni oli valmis.

Räntävettä valuvaa vaununpatjaa,  likomärkää makuupussia ja muita uitettuja vaunun sisälmyksiä purkaessani Tiivi sattui kulkemaan ohi pimeän eteisen, jossa olin minä pimeän mieleni kanssa.

”Onks noitten sun vauvatavaroitten pakko olla tos eteisess? Ne on TIELLÄ! Tää on meidän talo, ei sun.”

Seuraava repliikki on sensuroitu.
Annoin kuulua. Kerroin, mitä mieltä olin märistä vaununsisälmyksitä ja Tiivin tissi-komenteista. Taisin lopettaa tulivuorenpurkaukseni sanoihin; ”Kukahan tässä on tiellä?”

Auts.

Auts auts auts.

22 minuuttia ja Tuija painelee sisään. Istun olkkarissa tissi esillä, kädessä ylikuuma korvikepullo. Piipi huutaa.

Tuija katsoo minua päästä varpaisiin ja varpaista päähän.

”Tiivi tulee nyt kotiin”

Tytärpuolestani en kuullut mitään kuukauden päiviin.
Lähetin anteeksipyyntöni tekstiviestinä ja facebookissa jo samana päivänä.
Seuraavalla viikolla yritin soittaa. Ei vastausta.

”Olitkohan sä suustas nyt vähän liian karkea? Tiivi on vasta lapsi.” oli Hantulan lohdutus.

Koko radiohiljaasuden ajan Hantula piti toki Tiiviin normaalia yhteyttä ja kuuli sattuneesta myös toisen osapuolen version . Versiomme olivat luonnollisesti aika erilaiset.

Päätin olla sekottamatta Pauliinaa asiaan, mutta toki hänkin ihmetteli, miksi puolisisko pysytteli poissa useamman viikon.
Taavi pysytteli myös piilossa.

Sitten eräänä päivänä kotiin tullessani näin tutun repun eteisen lattialla. Paikassa, johon jo meinasin jättää vaunut odottamaan, että Piipi heräisi.

Repun nähdessäni päätin, että nostankin Piipin pois ja vien vaunut varastoon.
Silkasta onnesta.

Tiivi söi keittiössä välipalaa.

”Moi”. (Aivan kun ei mitään.)

”Pitäiskö meidän jutella siitä viime kertaisesta?” kysyn.

”Ai mistä?”

Yritän kömpelösti esittää puolustukseni, jota olen viikkokaupalla valmistellut.

Tiivi vain kohauttaa olkiaan. ”Ei se mitään.”

Ei se mitään!? Siinäkö kaikki?

Kyllä. Siinä kaikki.    

Tosin vielä kuukausia sattuneesta aistin jännityksen Tiivin ja minun välilläni. Omalta osaltani se on hölmöä varovaisuutta, ehkä pelkoa uudesta konfliktista.

Toivoisin, että tulisi sellainen päivä, kun ei enää käveltäis varpaillaan, eikä varottais. Hyväksyttäisiin toistemme inhimilliset piirteet...

Siihen on vielä matkaa.