Lukijakysymys: Ajattelisitko samoin, jos kyseessä olisi oma lapsesi?

Ensinnäkin iso kiitos ja kumarrus palautteesta lukijat!

Blogiani näyttää lukevan muutama. En siis paini yksin käsittelemieni asioiden kanssa.

Kirjoitan huumorilla maustettua (ja kärjistettyä) tekstiä.
Anonyymina sattuneesta syystä.
Kirjoitan tilanteista, joissa itse olen ollut.
Jaan subjektiivisen näkökulmani ja kerron omista tunteistani.
Jos kertojana olisi joku muu perheenjäsenemme, luultavasti kuulisit toisenlaisen tarinan.

Olen saanut blogistani yhtä kirjavaa palautetta kuin höyhenpeitteeni. Uusperheasiat nostattavat tunteita.

Vaikka jokaisen perheen tilanne on ainutlaatuinen, eikä verrattavissa toisen kotiin, uskon vahvasti, että uusperheissä on monta yhdistävää tekijää. Jopa lainalaisuuksia.

On monen värisiä munia. On ehkä sinun, minun ja meidän tipuja. Jos ei ole kaikensorttisia, niin vähintään yhdellä aikuisella puolison tipuja.
Ja jonkun lapsella paha puolivanhempi.
On se niin.
Vaikka puolivanhempi olisi kuinka kiva ja kaunis, jossain välissä sekin talloo toisen koivelle tai nokkasee väärän jyvän. Tahallaan tai tahtomattaan.

Uudella orrella on ansaittava paikkansa. Eikä se ole ongelmatonta.

Omien tunteiden kanssa on ensin tultava sinuiksi.

Silläkin uhalla, että tuntisi vähän eri tavalla omia lapsia kohtaan kuin puolison lapsia kohtaan.
Ja myöntäisi sen.
Ja hyväksyisi sen.
(Tärkeä huomio sulkeissa: Myöntäminen ja hyväksyminen eivät missään tapauksessa tai millään tavalla saa tarkoittaa eri arvoista kohtelua!)

Lukija heitti minulle niin hyvän kysymyksen, että päätin kirjoittaa siitä oman blogitekstin.

Blogissa pohdin tilanteita pääsääntöisesti puolison lasteni kautta. Lukija kysyy, olisiko kantani sama, jos kyse olisi omasta lapsestani.
Suora vastaus suoraan kysymykseen: Kantani ei varmasti ei olisi sama.

Otan esimerkiksi vuoroviikkojärjestelyn (lukijalle kiitti vihjeestä).
Se on osoittautunut kohdallamme hankalaksi.
Olen kuullut hyvistäkin malleista, onnittelut vaan. Jo pelkästään lukemalla uutisia, kuuntelemalla suosituksia ja seuraamalla naapurimaamme mallia, vuoroviikkojärjestely on lapsen kannalta paras mahdollinen.
Saanko kyseenalaistaa?

Havainnolllistan kyseenalaistamistani kolmen lapsemme näkökulmasta.

Taavi, 12 v. Puolisoni poika. 

Vuoroviikkojärjestely on pojalle raastava.
Asumme siedettävän matkan päässä koulusta, jotta arki onnistuu, mutta kavereille matkasta on koitunut kynnys. Kaveroiminen vaatii kyytiä ja suunnittelua.
Lisäksi poika potee äiti-ikävää.
Taavin vanhempien, eli Hantulan ja Tuijan kanta asiaan on, että pojan vuoroviikkojärjestely on pojan oikeus. Se on kuitenkin raskasta pojalle (ja meille).
Mikäli tilanne olisi toisensuuntainen, eli Taavi viettäsikin meillä valtaosan ajastaan ja äidille meneminen tuntuisi tuskaiselta, olisin äitipuolena heti valmis sopimaan roolistamme ainoana lähikotina. Veikkaan, että sellainen järjestely sopisi Tuijalle.

Tiivi 14v. Puolisoni tytär.

Hänelle vuoroviikkojärjestely on muuten ok, mutta tavarat tuppaa olemaan väärässä paikassa väärään aikaan.
Jos Tiivi saisi päättää, hänen lähikotinsa olisi luultavasti aina siellä, jossa hänen tahtoonsa taivutaan sillä hetkellä.
Enemmän äidillä, koska harrastukset ja kaverit ovat lähempänä. Tiiville julkisilla kulkeminen meille ei ole este, vaikka ehkä tympeä hidaste.
Toistaiseksi emme ole sallineet Tiivin kulkevan omia teitään, eli tulla/mennä, miten haluaa.
Minusta sellainen järjestely on otettava harkintamyssyyn viimeistään, kun tyttö aloittaa toisen asteen opinnot.
Tuijan kantaa en osaa arvata. Hän on tarkempi Taavista.
Kuvittelisin, että olemme tässä suhteessa samalla aaltopituudella.

Pauliina, 17v. Tyttäreni edellisestä liitostani. 

Olisinko sallinut 14-vuotiaan Pauliinan muuttavan täyspäiväisesti Herra (e)Xän katon alle, kun eromme astui voimaan?
En kuuna päivänä.

Herra e(X) muutti makuupussinsa tyttöystävä Even yksiöön. Olin katkera ja kiukkuinen ja elättelin toivoa mieheni järkiintymisestä. En sallinut Pauliinan vierailevan tuossa yksiössä, turvallisuuden nimissiä!
En tosin usko, että Pauliinalle olisi sieltä löytynyt makuupussipaikkaa.

On aikoja, kun Pauliina suutuspäissään haluaa muuttaa isälleen. Yleensä kiukku on jo laantunut, ennen kuin isä huomaa vastata 24 missattuun puheluun.
Nykyisin Pauliina paukuttaa ovia ja lähtee Södelle (=poikakaveri).

Ihoni menee kirjaimellisesti kananlihalle, kun joudun kirjoittamaan nämä sanat kertaalleen. Pauliina ja Söde ovat muuttamassa yhteen heinäkuussa, kun Pauliina on täyttänyt 18.

Ehkä lukija huomaa rivien välistä, että olen Pauliinan kohdalla melkoinen kontrollifriikki. Jopa vuoroviikkojärjestely hänen kohdallaan olisi tuntunut hurjalta.
Kokonaisvaltaisesti katsoen kaikkia lapsiamme ajattelutapni ei ole johdonmukainen. Ei lähellekään. Myönnän sen.
Meidän perheessämme lapsien asumisjärjestely on joku äitijuttu.
Tiivitaavin kohdalla emotionaalinen äitikytkös on niin vahva, että äitin koti ja syli tuntuvat turvallisimmalta.
Ymmärrän sen, koska meillä isin huomio on jaettava monen muun kanssa.
Pauliinan kohdalla biologista isää ihannoidaan ja hänestä on rakennettu ideaalinen, Ihana (isolla iillä) mielikuva. Se särkyy aika ajoittain. Niitä aikoja varten on olemassa äidin olkapää. Ja Hantulan.

Sitten on perheitä, joissa pakka on täysin toisin päin. Niitä minun on vaikea kommentoida, sillä jokainen vanhempi uskoo toimivansa oikein ja tekevänsä sen, minkä näkee lapselleen parhaaksi.

Myönnän, että on helppo nähdä, mikä toisen lapselle olisi parhaaksi. Vierestä katsovalla vanhemmalla on oikea aitiopaikka tuomarointiin.
Puolivanhemmuudessa on vaikeaa se, että asioihin pystyy vaikuttamaan vain rajallisesti (vieläkin rajallisemmin kuin omiin lapsiin).

En osaa sanoa, perustuuko vatsanpohjan tunteeni ja intuitioni lapsen parhaaseen vai omaan itsekkyyteeni. Miten voin kertoa puolisolleni, että lapsen tulisi elää toisaalla, kun en omaa lastani lähettäisi isälleen, ellei olisi pakko?

Vastaan tuohon toistamalla sen, millä tekstini aloitin. Uusperheessä on tärkeää tulla sinuksi omien tunteidensa kanssa. Myöntää ne. Hyväksyä ne.
Juuri se on lapselle kaikkein parasta.