Pappa betalar, äitipuoli sanoo dream on!

”Isi, anna mulle rahaa. Mä tarvin sitä, tätä ja tota. Vähän noitakin.”

”Isi kuljeta”

”Isi tee”

”Isi auta”

Ihan tavallisia fraaseja perheessä kuin perheessä, eikö vain?

Varsinkin, jos äiti on jo sanonut ei. 

Tehosteena kannattaa käyttää isin huonoa omaatuntoa. ”Isi, mikset sä koskaan… jos nyt kerrankin”

Uusperheessä niillä on lisädimensio. Extrahuono omatunto. Aiheuttajia voivat olla avioero, liian nopeasti esitelty uusi puoliso, sisarpuolten viemä huomio, liian vähän laatuaikaa lapsen kanssa. Missattu koulun kevätjuhla. 

Lisädimensiolla on pakottava vaikutus, varsinkin jos siihen lisätään exän nalkutus ja suvun painostus. Peli on helposti menetetty, ja uusperhe antaa periksi.

Uusperhetaipaleemme alussa puolisoni lapset saivat kuun ja tähdet taivaalta niitä pyytäessään. Avioero painoi vielä, ja Hantula koki tunnontuskia. Lapset tiesivät tämän.

Sama pätee Pauliinaan oman avioeroni partaalla. Tosin jos oikein muistan, oli Pauliina meistä se rakentava osapuoli, kun oma järkeni repeili. Pauliina reagoi vasta vuosia myöhemmin, joten emme osanneet liittää hänen kapinointiaan traumoihin, joita olin saattanut aiheuttaa pyrkiessäni kaikin keinoin pelastamaan liittoni (kyllä KAIKIN keinoin). Pauliinasta tuli pieni pelinappulamme (noloa myöntää), ja sitäkin suuremmalla syyllä olen itse harrastanut ylisuojelua.

Uusperheessä omia lapsia toisaalta yli-suojellaan, toisaalta ojennetaan enemmän. Kahden ääripään välillä tasapainottelu ei ole helppoa. Omalle lapselle on helpompi sanoa ei, mutta toisaalta omalle lapselle on vaikeampi haluta sanoa ei. Joskus sitä sanoo ei, koska on tullut sanottua myös puolison lapselle ei. Kaiken tasa-arvon nimissä. 

Me kuljimme kivisen tien sen jälkeen, kun lapset oli kerran totutettu saamaan kuu ja tähdet taivaalta. Kun uusperhe pääsee tolpilleen alkuräjähdyksestä, tulee aika sanoa ei. Ensimmäinen "ei" on lapsesta maailmanloppu. Isästä maailman huonoin isä ja äitipuolesta iso paha susi. Itselläni tilanne suistui joskus käsistä sen verran, että aloin kyseenalaistaa omaa arviointikykyäni. Lopulta ylianalysoin jo itsestäänselvyydetkin. Tuliko sanottua liian tiukasti, kun pakotin laittamaan kumisaappaat sadesäällä. Olin kauhea hirviö, kun en ostanut trashpack ukkeleita jokaisella kauppareissulla, tai antanut katsella K16 elokuvia. Omien lasten kohdalla en olisi analysoinut. Bonuslasteni äiti ei myöskään analysoinut, vaan osti ja antoi. 

Tuntui kiusalliselle kieltäytyä kuljettamasta Tiiviä harrastuksiin viikkoina, kun hän ei ollut meillä. Pyyntöjä sateli. Tuntui jäätävän kamalalle ensi kertaa kieltäytyä ottamasta lapsia vastaan meille muiden suunnitelmien vuoksi (harkitsin jopa muiden suunnitelmien perumista). Tuntui karulle olla päästämättä Taavia väliimme nukkumaan, vaikka hän sai toimia tällä tavoin äitinsä luona ja isänsäkin kanssa ennen uusperheemme muodostumista. Tuntui pahalle vuoroviikkolasten puolesta, kun isän aika pitikin jakaa uusien siskojen kanssa. Välillä vieläkin tuntuu pahalle sanoa Tiiville ei, kun hän soittaa lauantai-iltana klo 23 ja vaatii kyytiä, tai tarvitsee rahaa uuden mobiililaitteen ostoon, lasketteluvarusteisiin ja laskettelumatkaan, jonka tekee äitinsä kanssa, tai malliportfolion kuvauksiin, á 85 euroa kuva.

Ein sanominen tuntuu erityisen vaativalle, jos on juuri ostanut Piipille uuden haalarin, antanut Pauliinalle auton lainaan, ja on itse elokuvissa laatuaikaa viettämässä kultansa kanssa. Oikeudenmukaisuuden ääriviivoja on välillä erityisen vaikea hahmottaa, ja elämä on kamppailua moniulotteisen omantunnon kanssa.

Uusperheessä autuasta tasapainon tilaa tuskin löytyy. Haluajia ja ottajia on monta, ja resursseja rajallisesti. On vain tehtävä parhaansa, eikä sekään aina onnistu. On tosiasia, että uusperheessä täyspäiväisesti asuvat lapset saavat ikään kuin ”enemmän”, sillä kvantitatiivisessa (ei kvalitatiivisessa) mielessä he saavat enemmän aikaa ja huomiota, koska siihen on mahdollisuus. He saavat suhteessa enemmän resursseja. Toisaalta vuoroviikoin muuttavat lapset sekä toisaalla asuvat lapset saavat samoja asioita toisessa kodissaan. Vertailu ei helpota. 

On muodostettava oma käsitys ”tarpeeksi hyvästä” ja vanhempana oltava itselle armollinen. Ainiin, ja lasi punaviiniä helpottaa, kun on tehnyt huonon päätökset. Aina. 

Tsemppiä rakkaat kohtalotoverini!