Vieläkin se vituttaa - exän nyxä sai muxun

Tästä on hetki, mutta kykenen vasta nyt kirjoittamaan asiasta. Kun on joskus tullut ikävästi jätetyksi, on vaikea enää koskaan iloita jättäjän puolesta. Ainakin minulle se on silkka mahdottomuus. 

Pöly laskeutui jo kauan sitten, ja ero Herra eX:stä on työstetty useaan kertaan viimeisen vuosikymmenen aikana. No hard feelings! (Tässä blogissa lisää erostamme: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/ex%C3%A4n%20nyx%C3%A4?m=0 )

Olen perusluonteeltani muutosvastainen ja sulatan huonosti elämän uusia käänteitä - varsinkin jos ne jotenkin liittyvät exääni. 

Vaikka pidämme äärimmäisen vähän yhteyttä (n. kerran vuodessa saan s-postin, jossa Herra eX tiedustelee Pauliinan synttärilahjaideoita - ehdotan aina Stockan lahjakorttia), exäni ja varsinkin hänen 19 vuotta nuoremman (miksi tuo pitää aina mainita???) naisystävän nimen kuuleminen saa korvani hörölle ja v-käyräni valmiuteen kohti nousua. Harvoin exääni liittyvät maininnat ovat mieltäni kohottavia, mutta on niinkin käynyt. En nyt tähän hätään muista mitään esimerkkiä, mutta olen varma, että joskus on niin käynyt.

Eräänä keväisenä päivänä Skypeni sanoi blong. Meinasin tipahtaa tuoliltani, kun huomasin, että kirjoittaja oli Herra e(X). 

- Moi, sanoo minun v. 2009 ottamalla profiilikuvalla varustettu Skype-kontankti. 

-- Hei, vastaan ja samalla silmäni osuu kalenteriini ja mietin, että Pauliinan synttäriinhän on kaksi kuukautta. Miksi näin aikainen yhteyden otto..?

- Pitkästä aikaa, Herra eX jatkaa

-- (Cyber hiljaisuus)

- Mites menee?

-- (Tauko) Hyvin. 

- Hienoa kuulla. 

-- (Hetken mietintää, kunnes päätän olla kohtelias). Entäs itselläsi?

- Tosi hienosti. Olen onnellinen.

(Hiljaista raivoa) 

- On vähän kerrottavaa

(Pysyn hiljaa ja kadun, että lähdin tähän keskusteluun)

- Meille on tulossa perheenlisäystä. Tyttö.

(Tekisi mieli olla vastaamatta ja pistää teknisen vian piikkiin. Mutta kokoan itseni)

-- Sepä mukavaa. Onneksi olkoon!

- Kiitos!

Sitten ei muuta. Se oli koko keskustelumme, alusta loppuun.

Kiehun raivosta!

Tekisi mieli kysellä, tietääkö tyttäremme Pauliina, milloin on laskettu aika ja MITÄ IHMETTÄ MINÄ TEEN TÄLLÄ TIEDOLLA? Miksi skypessä? Mitä hän odottaa minun nyt sanovan tai tekevän?

Olen niin vihainen, syytä tarkemmin tietämättä. Olen vaan vihainen.

Otan luurin käteeni ja soitan suutuspäissäni miehelleni Hantulalle. Annan kuulua, kaikki keksimäni kirosanat, manaukset, syytökset. Kun lopetan, huomaan olevani yhtä hengästynyt kuin cooperin testin suorittaneena.

- Ymmärrän, Hantula sanoo lohduttavasti, eihän tuolla asialla ole kanssasi mitään tekemistä ja ottaa nyt tuolla tavalla yhteyttä, onko hän siis vielä skype-kontaktisi?

Rauhoitun. Lopetan puhelun ja valitsen pikavalikosta Pauliinan numeron. VARATTUA!

Puhuuko hän juuri nyt isänsä kanssa? V-käyräni kohoaa jälleen. Soitan uudelleen. Jälleen varattua. Sitten hetken kuluttua uudelleen. EI VASTAUSTA! 

Pauliina raukka, äidin reppana. Hän on varmaan täysin lannistunut!

Tunnin kuluttua hän soittaa.

- Hei mitä? kuuluu tuttu ääni.

-- Mitä MITÄ? 

- Olit soittanu monta kertaa.

-- Mikset sitten vastannut?

- No nythän mä soitan.

-- Eikun piti vaan kysyä kuulumusia.

- Kuulumisia?

-- Nii-in.

- Siis mitä sä tarkotat?

-- Niin soittelin muuten vaan.

- Hei voidaanko soitella vasta illalla, mä oon nyt just töis?

-- Ok... mutt..

- Mitä mutta.

-- Tiedät sä?

- Mistä?

-- No isästäs?

- Siis mitä? Onko faija tehnyt jotain?

-- Joo. 

- Mitäh? Onko kaikki kunnossa? Missä faija on?

-- Kai se on kunnossa. En vaan tiedä, oletko sä.

- Siis mitä sä nyt oikein tarkotat? 

-- No sitä lasta....sun tulevaa siskoa.

- Ai siitäkö sä nyt rageet, että Eve on paksuna. Mitä siinä nyt on ihmeellistä? Antaa se vaan olla, omapan on asiansa.

(Pauliina on siis tiennyt jo pitkään)

-- Ookoo ei mulla muuta sitten

- Ookoo soitellaan. Moi!

En voi sille mitään, mutta olen nyt todella raivoissani. Ja vähän hävettääkin. Hävettää oma reaktioni. 

- Ei sun tarvitse olla sen paskan puolesta onnellinen, lohduttaa ystäväni nimeltä Olkapää, kun seuraavana soitan ja itken asiasta hänelle. Olkapää on maailman paras ystävä.

Pauliinan sisarpuoli syntyi loppukesästä. Olen aiemmin karsastanut sanaa sisarpuoli, mutta tässä ei todellakaan ole kyseessä muu kuin sisarPUOLI. Olen monet kerrat pyytänyt, ettei Pauliina kutsuisi Piipiä siskopuoleksi, onhan heillä sama äiti. Mielellään hän voisi kutsua puolisoni lapsia Tiiviä ja Taavia myös siskona ja veljenä, jos ei muuten niin minun mielikseni. Nyt kuitenkin loukkaantuisin, jos Pauliina kutsuisi exäni uutta lasta pikkusiskoksi. Onneksi Pauliina ei tuottanut pettymystä. "Faijan uus muksu" on oikein sopiva kutsumanimi.

Kesti kauan, ennen kuin Pauliina sai tavata "faijan uutta muksua". Eve on tarkka tyttö. Ensimmäiset viikot hän piti kaikki muut vauvalta karanteenissa paitsi ilmeisesti omat sukulaisensa. Ensimmäisellä käynnillä Pauliinalta vaadittiin mukaan puhtaat, hajuttomalla pesuaineella pestyt vaihtovaatteet, hiukset ponihännälle, ei meikkivoidetta eikä parfyymeja ja kädet piti pestä ja desinfioida exän valvonnassa, ennen kuin Pauliina pääsi exän ja Even uudessa asunnossa eteistä pidemmälle. 

Sain myöhemmin raportin Pauliinalta. Poimin siitä (hieman kysymyksilläni hiillostaen) oleellisen sisällön:

- Eve ei imetä. 

- Lapselle keksitään joku sukupuolineutraali nimi. 

- Vaaleanpunaisia vaatteita ei saa ostaa. 
- Vauvalla oli paksu tukka. 

- Ei ollut kovin söpö, ihottumainen (taisin kysyä, oliko ihottumaa). 

- Herra eXä kuulemma lässytti. 

- Evellä oli hermo kireällä. 

- Pauliinan visiitti jäi lyhyeksi.

- Jälkeen päin oli tullut exältä viesti: "Olisit nyt tuonut jotain Evelle. Se on tapana. Oliko se rahasta kiinni?" Siihen Pauliina ei ollut vastannut mitään. Kehotin vastaamaan, että on ihan peeaa ja tarvitsee rahaa.

Lapsi sai nimekseen Charlie. Herra eX ja Eve vihittiin pian ristiästen jälkeen. Pauliina osallistui kohteliaisuudesta ristiäisiin ja vihkiäisiin. Kastejuhlassa oli mukana Even suku, ex-anoppini, Veli ja Pauliina. Veli on Pauliinan setä. Muutamaa viikkoa myöhemmin sama kokoonpano osallistui hääjuhlaan.  

Muodollisiin lahjoihin pyydettiin rahaa Herra eXältä. Pian häiden jälkeen Pauliina pääsi puhutteluun, jossa Herra eX selitti, että nyt kun hän ja Eve ovat naimisissa, heillä on myös yhteinen talous ja spontaanit taloudelliset avustukset Pauliinalle vaikeutuvat. 

Pauliina on nähnyt "faijan uutta muksua" tasan kolmesti. Ensikäynnillä, ristiäisissä ja häissä. 

Olen äiti. Äitipuoli. Kanaemo. Rakastan lapsia. Kuitenkin olen viime (uusperhe)vuosina oppinut itsestäni aivan kamalia asioita. En olekaan yhtä lapsirakas kuin luulin. Tosiasiassa välillä en voi sietää joitain lapsia, eivätkä he aina herätä minussa rakkauden tunteita, ei edes hymyä. 

Koska itken aina, kun näen Unicefin kampanjassa yhdenkin lapsen kärsivän Aleppossa tai Afrikan nälänhädässä, olen elänyt siinä käsityksessä, että yksinkertaisesti rakastan kaikkia maailman lapsia. He ovat viattomia, vaikka heidän ympärillään pyörii pahoja setiä ja tätejä.

Miksi "faijan uusi muksu" ei sitten herätä minussa äidin vaistoa ja rakkautta?

Minua jäi vaivaamaan tuo asia viikoiksi. Hantulalta loppui kärsivällisyys kahden keskustelun jälkeen, mutta äitiyslomalainen  Olkapää jaksoi jauhaa asiasta kanssani niin kauan, kunnes itse keksin kysymykselleni vastauksen. 

Minähän olin kateellinen. Huom! En mustasukkainen. Mutta kateellinen. Hyvin kateellinen. Vauvaonnesta.

Olin helpottunut, kun huomasin, ettei vihani ja katkeruuteni kohde ollut tuo tummatukkainen, ihottumainen "faijan uus muksu" - tai puhutaanko vaan vauvasta, Pauliinan siskopuolesta...(?) 

Syy ikäviin tunteisiin löytyi omasta kaipuustani perheenlisäyksestä ja vauvakuumeesta. En voinut sietää ajatusta, että exäni saisi kokea tuon onnen, joka selvästi kuului minulle.

Lukijana saatat laskea yksi yhteen. Odotamme nyt itsekin perheenlisäystä. Kuulostaa paikkailulta?

Ehkä se on sitäkin, mutta haave Paapista on kihelmöinyt sisälläni jo kauan (ennen kuin sain tietää exäni uutiset). Uusperheessä siihen ei muka koskaan ole löytynyt hyvää ajoitusta. Opimme Piipistä, joka syntyi uusperheemme rähinöiden keskelle, suvun mielestä häpeällisen aikaisin, että perheenlisäys tehdään harkiten. Hantulan harkinta-aika on ollut pitkä ja siihen päälle vielä aikalisä. Hänelle jäi selvä trauma Piipin nopeasta ilmestymisestä. Hyvä, kun ex-vaimo Tuija oli ehtinyt kerätä pianonsa, Me-lehtensä ja haarukkansa ex-kodistaan (tästä lisää parissakin aiemmassa kirjoituksessa: 

Tuijan tavarat: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/Puolison%20ex%C3%A4n%20huonekalut?m=0

Piipin luomistarina: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/03/yhteinen-lapsi.html?m=0) 

Sanotaan, että äiteys saa naisessa aikaan melkoisen tunnemylleryksen. Väitän, että äitipuoleus vähintäänkin siitä kaksinkertaisen. Mutta odottakaapas sitä, kun exä kirjoittaa uutiset skypessä...

Summasummarum, loppu kädessä kaikki tämä on hyvin kasvattava ja terve kokemus. Ennen kaikkea se opettaa olemaan itselleen rehellinen ja hyväksymään koko tunnekirjon, jonka elämään liittyvät episodit tuovat tullessaan. Kukapa haluaa myöntää tuntevansa häpeää, vihaa, kateutta, katkeruutta ja ulkopuolisuutta. Rakkaus, toisen puolesta koettu ilo ja ihailu, kannustaminen ja tärkeänä olemisen tunne ovat paljon miellyttävimpiä tunnetiloja. Ikävillä tunteilla on kuitenkin tärkeä merkitys, sillä ne auttavat meitä ymmärtämään itseämme. Vaikka ikäviin tunteisiin ei kannata takertua ainakaan pitkäksi aikaa, ne olisi hyvä käsitellä. Miksi minä tunnen näin? - on jo ihan hyvä alku.

Jälkiviisaana olen miettinyt, jos neuloisin pikkusukat Pauliinan pikkusiskolle ja rohkaisisin Pauliina viemään ne kera pullapussin isälleen ja tämän perheelle, minulta terveisin varusteltuna. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ei paha ei paha?

Uusperheen vaiheet

Uusperheen vaiheet käännettynä kanalaksi

Alussa en nähnyt meitä "uusioperheenä". Me emme olleet uusiokäytössä eikä meillä ollut traagisia avioerotaustoja (vaikka olikin), eikä meidän erolapsemme kärsineet (vaikka oireilivat kyllä). Ei meitä voinut voinut mitenkään sovittaa uusioperheeseen liittyvien ennakkoluulojen muottiin. Meidän maailma oli vaaleanpunainen, emme me kärsineet mistään uusio-ongelmista. 

Vaaleanpunainen kuplamme oli mielestäni lujaa laatua ja se kestäisi ulkoa tulleen arvostelun ja muut uhat. 

Ei kestänyt.

Suomen Uusperheiden liitto (Supli) kirjoittaa sivuillaan uusperheiden vaiheista (http://supli.fi/tietoa-uusperheen-kehitysvaiheista/). Voin allekirjoittaa ne täysin. Alkuvaiheessa en toki ollut niistä tietoinen, sillä tarvetta vertaistuelle tai edes "uusperhe" -termin googlaamiselle ei ollut. Kuplamme suojasi meitä.

Kuten viittaamani artikkeli Suplin sivuilla kuvailee, uusperheen alkuvaiheeseen kuuluu haavekuvien luominen. Minä olin oikea expertti siinä. Minä, Kirjava kana, siipikarjan sankari, kanaemojen kuningatar, olisin kaikille hyväksyvä, avoin ja rakastavainen äitimaa. Lupasin rakastaa puolisoni lapsia yhtä lujasti ja pyytettömästi kuin omaa Pauliinaani ja sittemmin yhteisiä lapsiamme (sellaista salaisuutta kannoin jo masussani niihin aikoihin). Olisin puolisoni lasten äidin ystävä, tai ainakin tulisin moiteettomasti toimeen hänen kanssaan. En missään nimessä asettuisi hänen sijaansa tai kilpailisi hänen paikastaan. Varmistaisin kaikin keinoin, että puolisoni lapsilla olisi hyvä olla; paljon rakkautta, tarpeeksi laatuaikaa isänsä kanssa ja aito sisarussuhde tyttäreni kanssa.

Alussa kaikki olikin uutta ja kivaa.

Sitten kuplamme alkoi rakoilla. Löysin itseni kuumeisesti googlettamassa sanapareja "uusioperheen ongelmat", "kriisi uusioperheessä", "uusperhe v*tuttaa", "epäreilu äitipuoleus".

Olin yrittänyt parhaani. Joustanut. Katsonut läpi sormien. Asettanut muut edelleni. Miellyttänyt. Sovitellut. Lohduttanut. Antanut anteeksi. Niellyt kiukkuni. Salannut suuttumukseni. Ja antanut kaikkeni.

Mutta vastakaiku jäi puuttumaan. Näyttelin sivuroolia omassa elämässäni. Muut sanelivat, miten elämäni pitäisi kulkea ja minä yritin sopia muottiin. Olin tietysti itse ottanut tuon roolin, koska en tyypillisenä miellyttäjänä uskaltanut muutakaan.

Kohtasin kiittämättömyyttä ja syyttelyä. Kun sisällä pitelemäni kiukku pääsi vahingossa purkaantumaan, en kohdannut anteeksiantoa, vaan pitkittyneitä mykkäkouluja ja säälimätöntä arvostelua selkäni takana. Se kaikki sattui, koska kanannahkani oli silloin erittäin herkkä, jos ei täysin vereslihalla. Jokainen uusiovastoinkäyminen sai mieleni järkkymään. Olen avautunut asiasta aiemmassa kirjoituksessani: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/05/kuukausi-radiohiljaisuutta.html?m=0

Lainaan tässä kuvaavaa termiä Suplin sivulta, täysrähinä. Kuplamme oli yhtäkkiä vallannut täysrähinä. Olin hukassa. Syytin ensin itseäni ja sittemmin kaikkia muita ympärilläni. Koin olevani väärinymmärretty. Varmasti muutkin kokivat minun väärinymmärtävän heitä. 

Parisuhteemme koki kovia. Välillä olimme iso uusperhe, välillä taas kaksi erillistä ydinperhettä. Riitojen keskellä lapsista tulee helposti sinun ja minun, kun käsite "meidän" unohtuu. Vertasin uutta liittoani vanhaan ja mietin, että jos meillä on NYT jo näin vakavia ongelmia, uusi liittoni on täysin tuhoon tuomittu. Ajatus parisuhdeterapiasta näin aikaisessa vaiheessa tuntui naurettavalta. Menimme kuitenkin. Valitsimme Suplin suositteleman uusperheasiantuntijan (kts Suplin sivut). Siellä opin hahmottamaan perheemme, siihen kuuluvat hahmot ja erottamaan ulkopuoliset henkilöt. Uusperheessä perhe-käsite helposti paisuu. On saman katon alla asuvat, on silloin tällöin tulevat satelliitit tai vuoroviikkovekarat. Mutta se ei riitä. On exät, niiden nyxät, mummit ja kummit, kälyt ja langot. Kaikilla tuntuu olevan oma agenda uusperheessä. Sotkeuduin alkumetreillä tuohon vaikuttajien viidakkoon, mutta pariterapia auttoi selkeyttämään perhe-käsitteeni. 

Kun perheessämme sattui konflikti, jos toinen, ne yleensä paisuivat kuin pullataikina. Silmänräpäyksessä niitä oli selvittelemässä koko suku, hyvä kun ei naapurin pappikin. 

Sittemmin opin rajaamaan riidat niitä koskettavien osapuolien välillä. En jaksanut enää välittää, mitä muut vieressä toljottelevat minusta ajattelivat. Minun ei tarvinnut selitellä heille, riitti kun anteeksipyynnöt vaihdettiin riitapukarien kesken. Tästä lisää aiemmassa blogissa: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/03/kun-aitipuoli-riitelee.html?m=1

Rähinävaihe kesti tovin ja ehdin monesti lannistua. Juuri kun yksi rähinä saatiin päätökseen, alkoi jo uusi rähinä. Jossain välissä minulle piti aina joku vuorollaan mykkäkoulua ja minut poistettiin facebook kavereista. Elämässäni oli vaihe, etten nähnyt yhtä rähinätöntä päivää. Tähän yhdistyi vielä pikkuvauva/taaperovaiheen äitiväsymys. Vihasin koko uusiopersettä. Olin maailman paskin äitipuoli ja minusta oli tullut myös paska äiti. Kaikki energia valui rähinöistä selviytymiseen, kun sen olisi pitänyt mennä taaperon potalle opettamiseen!

Sitten rustailtiin sääntöjä. Pidettiin perhekokouksia. Yritettiin saada kaikki lapset samalle sivulle. Pienemmille lapsille sääntöleikki soveltui, mutta isompia se lähinnä ärsytti entisestään. Tärkeintä oli kuitenkin, että minä ja mieheni olimme säännöistä samaa mieltää, ja pidimme niistä kynsin hampain kiinni, natsileiman uhalla. Taas oli jätettävä kummien, mummien ja kälyjen kommentit kanahäkkimme ulkopuolelle. 

Arki alkoi luistaa vasta, kun ymmärsimme, että uusperheestämme oli tullut uusi ydinperhe. Siihen kuului saman katon alla asuva perhe ja välillä myös muualla asuvat lapset (tai vuoroviikkoittain asuvat lapset). Meidän ei tarvinnut puuttua muuhun, eikä muiden tarvinnut puuttua meihin. Oli hyväksyttävä, että osa-aikalasten elämään ei voi vaikuttaa kuin niiltä osin, kun eletään saman katon alla. Ja silloin noudatetaan yhteisiä sääntöjämme. Lapset tottuvat yllättävän nopeasti. Ympäristö nikottelee ensin, mutta asettuu sekin lopulta omaan lokeroonsa.

Pettymykset eivät kuitenkaan olleet ohi. Olin elätellyt toivoa, että rähinävaiheen jälkeen palattaisiin takaisin vaaleanpunaiseen kuplaan. Rähinät olivat kuitenkin muokanneet perhettämme, jättäneet arpia ja selkiyttäneet roolejamme.

Isoin ahaa-elämykseni oli se, etten ole bonuslasteni äiti, enkä aina edes tasavertainen vanhempi. Minulla ei ole heidän kanssaan yhtä vahvaa sidettä kuin meillä pysyvästi asuvien, biologisten lasteni kanssa. En tiedä, olisiko tilanne toinen, jos he asuisivat täällä enemmän. Suhteemme laatu oli minusta erittäin vaikea hyväksyä, mutta ajan kanssa huomasin, että se toimii näin parhaiten. Vaikka kuinka haluaisin olla tärkeä puolisoni lapsille, ja vielä enemmän Pauliina, en voi väkisin luoda toivomaani suhdetta ihmisten välille. Hantulan suhde Pauliinaan on varmasti hyvin samanlainen, mutta hän ei ota siitä pulttia. En minäkään enää.

Uusperheen eteen täytyy tehdä kovasti töitä, se on kyllä totta, mutta olin tehnyt työni väärällä tavalla, lyönyt päätä seinään ja lopulta uupahtanut. Vaivaa kannatta nähdä uusperheen oman kulttuurin ja siihen liittyvien arvojen ja normien luomiseen, tunteista puhumiseen ja terveeseen välittämiseen. Ihmissuhteet ikään kuin kehittyvät siinä rinnalla, niitä ei luoda pakottamalla, miellyttämällä ja liiallisella yrittämisellä. 

Uusperheen vanhempana kaikkein tärkeintä on oman itsensä löytäminen, terve itsetunto, terve itsekkyys ja ennen kaikkea terve maalaisjärki. Näin jälkiviisaana on helppo todeta, että asioista ei kannata ottaa niin suurta pulttia. Aika ajoin pitää oppia jopa välinpitämättömäksi niin karkealta kuin se kuulostaakin. Kaikkia ei voi miellyttää. Tärkeintä on keskittyä olennaiseen.

Olen blogissani käsitellyt enimmäkseen uusperheen alkua ja rähinävaihetta. Seuraavan blogin kirjoitan uusperheen myöhäisvaiheesta.

Olen aiemmin kirjoittanut uusperheen muodostamisesta "uusperheoppaan muodossa", lue lisää; http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/Uusperheopas?m=0

Uusperhe löytää tasapainon

Kirjoitin äskettäin uusperheemme vaiheista viitaten Suomen Uusperheiden liiton (Supli) uusperhevaiheita käsittelevään artikkeliin http://supli.fi/tietoa-uusperheen-kehitysvaiheista/

(Uusperheemme vaiheet: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2017/01/uusperheen-vaiheet.html?m=0 )

Blogissani olen avautunut lähinnä uusperheemme alkuvaiheen episodeista. Alkuun kuuluu tyypillisesti vaalenpunainen vaihe, jota seuraa hankala rähinävaihe. Rähinävaiheesta selvinneenä uusperhe alkaa muovautua ja löytää lopulta tasapainonsa.

Uusperhetaipaleemme ei ole ollut ongelmaton. Minä olen auttamaton miellyttäjä-tyyppi ja samalla myös armoton mielensäpahoittaja, joten uusperhehaasteet ovat iskeytyneet arimpaan sisimpääni ja tarkoin varjelemaani kanaemon itsetuntoon. Samalla, kun uusperheemme kävi läpi omaa kriisirytästään, minä taistelin hankalaa identiteettiäkriisiä vastaan; olenko lintu vai kana. Ryvin itsesäälissä, piiskasin itseäni älyttömillä syytöksillä ja käväisin jopa masennuksen partaalla. 

Miksi minä en onnistunut pitämään yllä uusperheemme onnellista illuusiota? Miksi epäonnistuin äitipuoleudessa? Miksi minä en ollutkaan tärkeä? 

Rähinöitämme seurasi pitkä latenssivaihe. Pidimme etäisyyttä ja nuolimme kukin näppejämme tahollamme. Annoin itselleni luvan olla välittämättä. Tällainen epäreilu lupa oli myönnettävä, sillä muuten minusta olisi jäänyt jäljelle vain eloton sulkakasa. Nyt oli aika ottaa vastuu omasta terveydestäni ja luoda uutta, paksumpaa kanannahkaa.

Tilannetta selkeytti myös uuden perhekonseptin hyväksyminen. Siitä edestä, että me olimme uusperhe, me päätimme olla ydinperhe. Uusperhe maistuu sanana toisarvoiselta, lattealta, sekundalta. Uusperheen tilanteessa karkeasti sanottuna pikemminkin vanhasta elämästä on tehtävä sekundaa. Perheenjäsenten historiaa tulee kunnioitttaa, mutta ei kuitenkaan ylikorostaa. Vaikka ydinperhe oli ensin, se ei enää tule ykkösenä. Uusperhe eli uusi ydinperhe ei voi vaikuttaa menneessään taikka olla siitä kokonaisvastuussa, on keskityttävä katsomaan eteenpäin, vaikka ympäristö ei olisikaan siihen valmis.

Uuteen ydinperheeseen kuuluvat saman katon alla asuva perhe. Välillä siihen kuuluuvat myös ei-uusperheessä asuvat lapset, tai vaihtoehtoisesti perheen kokoonpano voi olla suurempi esim. vuoroviikottain. Perheen ulkopuolella tapahtuvat asiat eivät kuulu meille, eikä meidän muille. Lapsien, joilla on useampi koti, elämään toisessa kodissa on käytännössä vaikeampi vaikuttaa. Täytyy luottaa siihen, että toisessa kodissa osataan. Täytyy tehdä parhaansa (ja aina ei jaksa sitäkään), kun lapsi on meillä ja olla välittämättä toisen kodin säännöistä ja tavoista. Meillä meidän tavalla.

Näiden asioiden ymmärtäminen ja ennen kaikkea hyväksyminen helpottivat omaa uusperhe-elämääni merkittävästi. Olen löysännyt kierroksia, uskallan käyttää sanaa "EI" silläkin uhalla, että olen koko suvun mielestä natsi.  

En myöskään enää pelkää, miten mieheni reagoi, kun silloin tällöin saan itku-potku-natsi-raivarin. Niitähän sattuu. Tiettyyn aikaan kuukaudesta vähän enemmän ja nyt toista yhteistä lasta odottaessani aina kasvamissa määrin. 

Olen sysännyt miehelleni vastuuta hänen lastensa Tiivin ja Taavin menoista ja tuloista sopimiseen. Askeljärjestys on se, että me sovimme asioista ensin keskenämme, sitten niistä sovitaan joko Tiivitaavin tai heidän äitinsä kanssa. Aikaisemmin pelimerkit saattoivat olla toisinpäin. Tästä lisää aiemmassa kirjoituksessani http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/Webbikalenteri%20uusperheess%C3%A4?m=0

Nykyisin perheessämme vallitsee tasapaino. Asiat eivät ole niin kuin unelmoin - että oltais yhtä suurta rakastavaa perhettä ja että olisin maailman ymmärtäväisin ja rakastettu äitipuoli. Vaikka tie tänne on ollut pettymyksiä täynnä, on perheemme kokenut ihaniakin aikoja, muistorikkaita tapahtumia ja niiden sekä konfliktien saattamana me olemme nyt perhe. Ei ihan tavanomainen perhe, mutta kuitenkin toimiva perhe. Perheemme dynamiikka koostuu hyvin läheisistä suhteista, semi-läheisistä suhteista ja etäisistä suhteista, riippuu kenestä puhutaan. Niinkin voi olla, ja niinkin on ihan hyvä. 

Se, että tähän vaiheeseen on päästy, tarkoittaa, että muuttumisprosessi on tapahtunut meissä jokaisessa. Alla pieni yhteenveto uusperheen myöhäisvaiheen rooleista.

Minä, Kirjava Kana, en enää ota kierroksia siitä, että bonuslapselleni ei tekemäni pöperöt maistu, enkä kanna huonoa omaa tuntoa siitä, etten kampaajaltani ehdi kyyditä harrastuksiin. En, vaikkei kampaajaa olisikaan. En soittele bonuslapsille ja väkisin väännä juttua vain siksi, koska olen saanut päähäni, että näin pitää tehdä. Soitan, kun on asiaa. En myöskään jaksa kantaa huolta aikuisesta esikoisestani Pauliinasta ja siitä, että puolisoni lasten tulisi kutsua häntä sisareksi. Vielä joskus karsastin nimitystä "puolisisko" tai "isän uuden vaimon kersa". Ei Pauliina itsekään välitä.

Mieheni, Hantula, on luopunut monesta iskostuneesta vanhan perheen käytännöstä (kuten, että vessapaperi rulla pitää ripustaa siten, että paperi vedetään rullan edestä eikä takaa!! Ja että omena syödään loppuun ennen roskiin laittamista) ja pitää tiukasti kiinni perheemme rajoista. Tärkein muutos oli se, että me päätämme ensin, vasta sitten neuvottelemme muiden kanssa.

Tässä kirjoituksessa lisää uusperheiden kulttuurieroista: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/Perhekulttuurien%20erot?m=0

Ja kirjoitus tyypillisistä asioista, joista uusperheessä väännetään, ennen kuin sävelet on selvät: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/03/uusperheen-catch-22.html?m=1

Täysikäinen tyttäreni Pauliina on lentänyt pesästämme. Hän pitää aivaan liian vähän yhteyttä minuun ja vielä vähemmän mieheeni tai saati sitten mieheni lapsiin. Se harmittaa toki, mutta luultavasti kysymyksessä on enemmänkin ikä kuin uusperhe. Poikaystävänä on nyt laskujeni mukaan menossa Söde numero 4. Emme tietenkään tiedä tasan tarkkaan, onko Södejä ollut enemmänkin. Hyvä ainakin, että päästiin eroon numero kolmosesta. Mutta minunkin on aika päästää irti. 

Mieheni tytär Tiivi alkaa olla murrosikänsä pahimman vaiheen taltuttanut. En tiedä, onko takana ikä vai uusperheen vaiheet (veikkaan ensimmäistä), mutta Tiiviäkin näkyy entistä harvemmin. Aikaisemmin olimme Tiivin kanssa melkoiset tappelupukarit, nykyisin lähinnä hyvän päivän tuttavat. Olisin tietenkin toivonut läheisempää suhdetta, mutta näinkin on ihan hyvä. Tiivilläkin on kuulemma erittäin rakas poikaystävä, Sulo 1. Ei ilmeisesti näe äitiänkään usein.

Mieheni poika Taavi, on meillä aika paljon. Hänellä on kotimme lähellä muutama kaveri ja se motivoi täällä oleskeluun. Taavi valittaa edelleen ruoastani, mutta olemme ratkaisseet asian niin, että laadimme yhdessä viikottaisen ruokalistan ja Taaville ostetaan kauppareissulla myös omia välipaloja, ihan kompromissisyistä. Välillä Taavin kanssa tulee eripuraa, mutta sen selvittelyyn ei enää tarvita koko sukua. En ole Taaville äiti, mutta jonkinlainen vanhempi kyllä. Olisin tietenkin toivonut edelleen kiinteämpää suhdetta, mutta nykyinen suhteemme toimii hyvin. 

Ruokasodastamme voit lukea lisää täältä: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/03/aiti-tekee-parempaa-ruokaa-ku-sa.html?m=1

Yhteinen tyttömme Piipi kasvaa ja kehittyy niin, että kolisee. Piipi on ainoa, joka kutsuu kaikkia sisaruksia ihan oikeiksi siskoiksi ja veljekseen, hänen maailmassa ei ole puolikkaita. Taavi ja Piipi tappelevst välillä, mutta en ota siitä pulttia kuten aikoinaan Pauliinaan kohdistuneesta sisarpuolten purnauksesta. Kaikki lapset tappelevat joskus, uusperhe tai ydinperhe.

Maha-asukki Paapi (joka mitä ilmeisimmin on poika!!!) on etenkin Piipin ja Taavin kovasti odottama. Mietimme yhdessä nimiä, vaatteita ja leluja. Nautin kovasti näistä yhteisistä hetkistä.

Muita perheeseemme ei kuulu. Kaikki muu on tarkasti sen ulkopuolella. Jopa Karva, Tiivin ja Taavin koira, joka oli meillä ennen vuoroviikottain, kuuluu nykyisin vain Tiivin, Taavin, Tuijan ja kutsutaanpa uusinta miesystävää vaikka Terhoksi - niin siis Terhon perheeseen. Luojan kiitos, vaikka karvaturreista muuten tykkäänkin!

Raskaus uusperheessä - lisää päiviteltävää

Raskaus uusperheessä - aina riittää päiviteltävää

Olen jo hävyttömän vanha tähän touhuun, mutta meille on tulossa Paapi. Laskettu aika on loppukeväästä. 

Emme olleet uusperheenä kovin kypsä, kun ensimmäinen uusperhelapsemme ilmoitti tulostaan. Totta puhuen emme kantaneet samaa sukunimeä emmekä edes asuneet saman katon alla. Vaikka raskauteni olikin iloinen yllätys, siihen liittyi ennakkoluuloja, epäilyä ja häpeää. Aluksi se oli tarkoin varjeltu salaisuus. Ei minun tahdostani, mutta mieheni Hantulan tahdosta. Hän halusi lapsia vain siveellisellä tavalla, mieluiten avioliitossa, vähintään avoliitossa. Niinpä meille tuli kiire muuttaa yhteen, ja yhteenmuutto aiheutti jo itsellään kulmankohotuksia lähipiirissämme. En muista, että kukaan olisi onnitellut. Ei yhteenmuutosta, eikä sittemmin tulevasta lapsestakaan. Piipin tarina löytyy täältä: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/yhteinen%20lapsi?m=0. Kuvaan siinä tarkemmin, millä tavoin yhteinen mullisti uusperheemme rooleja.

Nykyisin olemme jo tottuneita uusperheilijöitä, joten uuden yhteisen vauvan tulo ei enää hetkauta. Tosin en ole vieläkään saanut toivomiani onnitteluja. Jos Piipin kohdalla perheenlisäys oli liian aikaista, nyt se on liian MYÖHÄISTÄ. 

Lähipiirimme ja siitä vähän suuremmankin piirin (mukaan lukien exät ja niiden serkut ja kaimat) mielestä olemme liian vanhoja tähän touhuun. Kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen, mutta kukaan ei myöskään uskalla katsoa silmiin, kun puhun raskaudestani. Omasta mielestäni 42 vuotta ei ole ikä eikä mikään. Tietysti kantani on puolueellinen.

On päivänselvää, että UUSperheessä perheenlisäys aloitetaan myöhemmin kuin vanhaperheessä (ydinperheessä), ollaanhan jo toisella kierroksella ja ikääkin on kertynyt. Mielestäni uusperheellä on sama oikeus lisääntyä kuin ydinperheelläkin.

Tiedostan, että voisin jo olla mummo, vaikka ajatuskin siitä, että esikoiseni, täysikäinen Pauliina tässä pyöräyttäisi meille lapsenlapsen, pyörryttää. No, tiedettäisiin ainakin, minne vauvatavaran kierrättää.

On myös niitä, jotka ovat huolestuneita meidän kohdun ulkopuolella olevista lapsistamme. Tuo on tuttua jo Piipin raskaudesta, mutta en ole vieläkään tottunut siihen. Ai että eikö meidän lapsimäärä jo riitä? No ei näköjään, kun on taas maha pystyssä. Miksikö emme voi tyytyä siihen, mitä meillä jo on (=liian monta uusperheessä kärsivää avioerolasta)? Miksemme voi olla kiitollisia siitä edestä kuin rohmuta lisää?

En ole löytänyt näihin kysymyksiin sopivaa vastausta. Mielestäni kun jokainen lapsi on lahja, niin meille vanhemmille kuin sisaruksille ja MYÖS sukulaisillekin. 

Uusperhe-emona olen vahvistanut kanannahkaani samalla, kun perheemme on rakentanut ympärilleen omaa kanahäkkiään. Uusperhe saattaa elää ekat vuotensa akvaariossa, muiden uteilaina seuratessa tai arvostellessa tai jopa puuttuessa sen kulkuun, näin kävi esimerkiksi meille. Kesti hetken, ennen kuin huomasin, että meidän perhe toimii tavallaan, pelaa omilla säännöillään, eikä niistä päätä tai niihin puutu muut kuin ne, joilla on pääsylippu häkkiimme. Muut kommentit ja ihmettelyt on kylmästi suljettava sen ulkopuolelle. 

Lapsemme odottavat malttamattomana uutta tulokasta, varsinkin pikkutyttömme Piipi ja mieheni poika Taavi. Esikoiseni Pauliina ja mieheni tytär Tiivi ovat jo sen verran varttuneet, ettei vauvajutut niin kiinnosta. Ymmärrän sen. Silti uusperheemme fiilis on ennen kaikkea toiveikas!