Uusperheen vaiheet

Uusperheen vaiheet käännettynä kanalaksi

Alussa en nähnyt meitä "uusioperheenä". Me emme olleet uusiokäytössä eikä meillä ollut traagisia avioerotaustoja (vaikka olikin), eikä meidän erolapsemme kärsineet (vaikka oireilivat kyllä). Ei meitä voinut voinut mitenkään sovittaa uusioperheeseen liittyvien ennakkoluulojen muottiin. Meidän maailma oli vaaleanpunainen, emme me kärsineet mistään uusio-ongelmista. 

Vaaleanpunainen kuplamme oli mielestäni lujaa laatua ja se kestäisi ulkoa tulleen arvostelun ja muut uhat. 

Ei kestänyt.

Suomen Uusperheiden liitto (Supli) kirjoittaa sivuillaan uusperheiden vaiheista (http://supli.fi/tietoa-uusperheen-kehitysvaiheista/). Voin allekirjoittaa ne täysin. Alkuvaiheessa en toki ollut niistä tietoinen, sillä tarvetta vertaistuelle tai edes "uusperhe" -termin googlaamiselle ei ollut. Kuplamme suojasi meitä.

Kuten viittaamani artikkeli Suplin sivuilla kuvailee, uusperheen alkuvaiheeseen kuuluu haavekuvien luominen. Minä olin oikea expertti siinä. Minä, Kirjava kana, siipikarjan sankari, kanaemojen kuningatar, olisin kaikille hyväksyvä, avoin ja rakastavainen äitimaa. Lupasin rakastaa puolisoni lapsia yhtä lujasti ja pyytettömästi kuin omaa Pauliinaani ja sittemmin yhteisiä lapsiamme (sellaista salaisuutta kannoin jo masussani niihin aikoihin). Olisin puolisoni lasten äidin ystävä, tai ainakin tulisin moiteettomasti toimeen hänen kanssaan. En missään nimessä asettuisi hänen sijaansa tai kilpailisi hänen paikastaan. Varmistaisin kaikin keinoin, että puolisoni lapsilla olisi hyvä olla; paljon rakkautta, tarpeeksi laatuaikaa isänsä kanssa ja aito sisarussuhde tyttäreni kanssa.

Alussa kaikki olikin uutta ja kivaa.

Sitten kuplamme alkoi rakoilla. Löysin itseni kuumeisesti googlettamassa sanapareja "uusioperheen ongelmat", "kriisi uusioperheessä", "uusperhe v*tuttaa", "epäreilu äitipuoleus".

Olin yrittänyt parhaani. Joustanut. Katsonut läpi sormien. Asettanut muut edelleni. Miellyttänyt. Sovitellut. Lohduttanut. Antanut anteeksi. Niellyt kiukkuni. Salannut suuttumukseni. Ja antanut kaikkeni.

Mutta vastakaiku jäi puuttumaan. Näyttelin sivuroolia omassa elämässäni. Muut sanelivat, miten elämäni pitäisi kulkea ja minä yritin sopia muottiin. Olin tietysti itse ottanut tuon roolin, koska en tyypillisenä miellyttäjänä uskaltanut muutakaan.

Kohtasin kiittämättömyyttä ja syyttelyä. Kun sisällä pitelemäni kiukku pääsi vahingossa purkaantumaan, en kohdannut anteeksiantoa, vaan pitkittyneitä mykkäkouluja ja säälimätöntä arvostelua selkäni takana. Se kaikki sattui, koska kanannahkani oli silloin erittäin herkkä, jos ei täysin vereslihalla. Jokainen uusiovastoinkäyminen sai mieleni järkkymään. Olen avautunut asiasta aiemmassa kirjoituksessani: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/05/kuukausi-radiohiljaisuutta.html?m=0

Lainaan tässä kuvaavaa termiä Suplin sivulta, täysrähinä. Kuplamme oli yhtäkkiä vallannut täysrähinä. Olin hukassa. Syytin ensin itseäni ja sittemmin kaikkia muita ympärilläni. Koin olevani väärinymmärretty. Varmasti muutkin kokivat minun väärinymmärtävän heitä. 

Parisuhteemme koki kovia. Välillä olimme iso uusperhe, välillä taas kaksi erillistä ydinperhettä. Riitojen keskellä lapsista tulee helposti sinun ja minun, kun käsite "meidän" unohtuu. Vertasin uutta liittoani vanhaan ja mietin, että jos meillä on NYT jo näin vakavia ongelmia, uusi liittoni on täysin tuhoon tuomittu. Ajatus parisuhdeterapiasta näin aikaisessa vaiheessa tuntui naurettavalta. Menimme kuitenkin. Valitsimme Suplin suositteleman uusperheasiantuntijan (kts Suplin sivut). Siellä opin hahmottamaan perheemme, siihen kuuluvat hahmot ja erottamaan ulkopuoliset henkilöt. Uusperheessä perhe-käsite helposti paisuu. On saman katon alla asuvat, on silloin tällöin tulevat satelliitit tai vuoroviikkovekarat. Mutta se ei riitä. On exät, niiden nyxät, mummit ja kummit, kälyt ja langot. Kaikilla tuntuu olevan oma agenda uusperheessä. Sotkeuduin alkumetreillä tuohon vaikuttajien viidakkoon, mutta pariterapia auttoi selkeyttämään perhe-käsitteeni. 

Kun perheessämme sattui konflikti, jos toinen, ne yleensä paisuivat kuin pullataikina. Silmänräpäyksessä niitä oli selvittelemässä koko suku, hyvä kun ei naapurin pappikin. 

Sittemmin opin rajaamaan riidat niitä koskettavien osapuolien välillä. En jaksanut enää välittää, mitä muut vieressä toljottelevat minusta ajattelivat. Minun ei tarvinnut selitellä heille, riitti kun anteeksipyynnöt vaihdettiin riitapukarien kesken. Tästä lisää aiemmassa blogissa: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/03/kun-aitipuoli-riitelee.html?m=1

Rähinävaihe kesti tovin ja ehdin monesti lannistua. Juuri kun yksi rähinä saatiin päätökseen, alkoi jo uusi rähinä. Jossain välissä minulle piti aina joku vuorollaan mykkäkoulua ja minut poistettiin facebook kavereista. Elämässäni oli vaihe, etten nähnyt yhtä rähinätöntä päivää. Tähän yhdistyi vielä pikkuvauva/taaperovaiheen äitiväsymys. Vihasin koko uusiopersettä. Olin maailman paskin äitipuoli ja minusta oli tullut myös paska äiti. Kaikki energia valui rähinöistä selviytymiseen, kun sen olisi pitänyt mennä taaperon potalle opettamiseen!

Sitten rustailtiin sääntöjä. Pidettiin perhekokouksia. Yritettiin saada kaikki lapset samalle sivulle. Pienemmille lapsille sääntöleikki soveltui, mutta isompia se lähinnä ärsytti entisestään. Tärkeintä oli kuitenkin, että minä ja mieheni olimme säännöistä samaa mieltää, ja pidimme niistä kynsin hampain kiinni, natsileiman uhalla. Taas oli jätettävä kummien, mummien ja kälyjen kommentit kanahäkkimme ulkopuolelle. 

Arki alkoi luistaa vasta, kun ymmärsimme, että uusperheestämme oli tullut uusi ydinperhe. Siihen kuului saman katon alla asuva perhe ja välillä myös muualla asuvat lapset (tai vuoroviikkoittain asuvat lapset). Meidän ei tarvinnut puuttua muuhun, eikä muiden tarvinnut puuttua meihin. Oli hyväksyttävä, että osa-aikalasten elämään ei voi vaikuttaa kuin niiltä osin, kun eletään saman katon alla. Ja silloin noudatetaan yhteisiä sääntöjämme. Lapset tottuvat yllättävän nopeasti. Ympäristö nikottelee ensin, mutta asettuu sekin lopulta omaan lokeroonsa.

Pettymykset eivät kuitenkaan olleet ohi. Olin elätellyt toivoa, että rähinävaiheen jälkeen palattaisiin takaisin vaaleanpunaiseen kuplaan. Rähinät olivat kuitenkin muokanneet perhettämme, jättäneet arpia ja selkiyttäneet roolejamme.

Isoin ahaa-elämykseni oli se, etten ole bonuslasteni äiti, enkä aina edes tasavertainen vanhempi. Minulla ei ole heidän kanssaan yhtä vahvaa sidettä kuin meillä pysyvästi asuvien, biologisten lasteni kanssa. En tiedä, olisiko tilanne toinen, jos he asuisivat täällä enemmän. Suhteemme laatu oli minusta erittäin vaikea hyväksyä, mutta ajan kanssa huomasin, että se toimii näin parhaiten. Vaikka kuinka haluaisin olla tärkeä puolisoni lapsille, ja vielä enemmän Pauliina, en voi väkisin luoda toivomaani suhdetta ihmisten välille. Hantulan suhde Pauliinaan on varmasti hyvin samanlainen, mutta hän ei ota siitä pulttia. En minäkään enää.

Uusperheen eteen täytyy tehdä kovasti töitä, se on kyllä totta, mutta olin tehnyt työni väärällä tavalla, lyönyt päätä seinään ja lopulta uupahtanut. Vaivaa kannatta nähdä uusperheen oman kulttuurin ja siihen liittyvien arvojen ja normien luomiseen, tunteista puhumiseen ja terveeseen välittämiseen. Ihmissuhteet ikään kuin kehittyvät siinä rinnalla, niitä ei luoda pakottamalla, miellyttämällä ja liiallisella yrittämisellä. 

Uusperheen vanhempana kaikkein tärkeintä on oman itsensä löytäminen, terve itsetunto, terve itsekkyys ja ennen kaikkea terve maalaisjärki. Näin jälkiviisaana on helppo todeta, että asioista ei kannata ottaa niin suurta pulttia. Aika ajoin pitää oppia jopa välinpitämättömäksi niin karkealta kuin se kuulostaakin. Kaikkia ei voi miellyttää. Tärkeintä on keskittyä olennaiseen.

Olen blogissani käsitellyt enimmäkseen uusperheen alkua ja rähinävaihetta. Seuraavan blogin kirjoitan uusperheen myöhäisvaiheesta.

Olen aiemmin kirjoittanut uusperheen muodostamisesta "uusperheoppaan muodossa", lue lisää; http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/Uusperheopas?m=0