Masennus on trendikäs sairaus. Sitä nyt on vähän kaikilla. Jos ei juuri
sulla ole, niin tunnet varmaan ainakin kolme, jolla on ollut. Joka toinen
popsii onnellisuuspillereitä, rauhoittavia tai unilääkkeitä. On työuupumusta,
äitiuupumusta, suhderikkoa ja erityistilanteita. Ihan ymmärrettävää. Emmekä me
tuomitse näitä henkilöitä. Masennushan johtuu aivokemioiden solmusta, joihin
auttavat serotoniinin takaisinoton estäjät sekä terapia. On myös muodikasta
käydä terapiassa. Jos ennen mielenterveysongelmia pidettiin heikkoutena, niin nykyisin
ne käsitetään vahvuutena. Sairastunut henkilö on nimenomaan vahva myöntäessään
ongelmansa ja hoitaessaan itsensä kuntoon. Ongelmiensa selättäneitä ihaillaan.
Hetki sitten myös kaksisuuntainen sai kasvot, kun Cheek kertoi julkisuudessa
sairaudestaan. Maailmalla saman on tehnyt mm. Catherina Zeta-Jones, kuka muu muka?
Kaksisuuntainenhan on viisasten tauti.
Prinsessa Dianan kuolemasta tuli viime syksynä kuluneeksi 20 vuotta.
Samalla puheaiheeksi nousi prinsessan mielenterveysongelmat, joiden takana
epäiltiin epävakaata persoonallisuushäriötä. Myös prinsessan pojat, varsinkin
Harry, enemmän tai vähemmän myönsi kärsineensä äidin kuoleman aiheuttamista
mielenterveysongelmista – vähemmästäkin. Ylipäätään pojat totesivat, että
mielenterveysongelmista tulisi puhua avoimemmin ja niihin tulisi puuttua
ajoissa.
Mielenterveysongelmat ovat nyky-yhteiskunnassamme enemmän normi
kuin poikkeus. Onneksi näin, sillä onhan mielisairauksia aina ollut, mutta niistä ei ole puhuttu - ainakaan kovin positiivisessa mielessä.
Kun mielenterveysongelmat sattuvat omalle kohdalle, saattaa niihin liittyä tuskaa ja häpeää. Asiasta kerrotaan mahdollisesti vain ihan parille lähimmälle,
jos heillekään. Pelätään leimaantumista. Kaikki eivät kuitenkaan ihan täysin
ymmärrä – eihän?
Minäkin pelkäsin hullun leimaa. Sitä, ettei minua kaapista tuloni jälkeen enää otettaisi
tosissaan. Töissä. Ystäväpiirissä. Uusperheessä.
Eroni jälkeen kärsin mm. masennuksesta, ahdistuksesta, mielialahäiriöstä
ja epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Minulla oli ainakin yhdeksän hyvää syytä sairastua. Olin petetty, jätetty, nolattu, satutettu, poissuljettu, halveksittu, aliarvioitu, yksin ja epäonnistunut. Kaikki johtui Herra exän tempaisusta lyöttäytyä yhteen
19-vuotiaan kuntosaliohjaajan kanssa.
Ympäristö ymmärsi minua: sairastuu sitä vähemmästäkin. Sain lääkkeitä ja kävin terapiassa, mutta arvelin
selviäväni diagnooseistani heti, kun selviäisin eroprosessistani. Hyvin kävi,
ainakin päällisin puolin, mutta jokin jäi kytemään pinnan alle.
Kun sittemmin hyppäsin mukaan hektiseen uusperhearkeen, en ensin tunnistanut
tuttuja oireita. Minua loukkasi saamani kylmänkankea kohtelu ja etäiset
välini puolisoni lapsiin vaivasivat. Miellyttäjä, kun olen, en uskaltanut puhua, puuttua, päättää tai vaikuttaa, joten
yritin vain hyväksyä. Jatkuva toimiminen vastoin omaa tahtoa eli ”hyväksyminen”
kuitenkin sakotti mielenterveyttäni.
Kun tarpeeksi kauan pitelet mustaa möykkyä rinnassa, se alkaa pikkuhiljaa
myrkyttää myös mieltä ja kieltä. Oireilin kiukunpurkauksina ja ahdistuskohtauksina.
Tuli jatkuvasti sellainen olo, että liika on liikaa, nyt on mittani täysi.
Pienikin välikohtaus sai minussa aikaan suuren reaktion. Hantula sanoi, että
olin kireä kuin ylivireinen viulu. Sitten seurasi sinnittely. Yritin piilottaa
ongelmani ja vaan jaksaa – itsehän minä tähän loukkuun (lue uusperheeseen) olin laittautunut. Kun voimat loppuivat (toistamiseen), romahdin, mutta nousin
ylös jatkaakseni taas sinnittelyä. Kunnes voimani ehtyivät totaalisesti ja
sitten halusin vain luovuttaa.
Halusin erota.
Yritin kertoa miehelleni, että rakkauteni häntä kohtaan ei ole loppunut,
mutta rakkauteni hänen perhettään kohtaan ei olllut riittävä, jotta jaksaisin
hyväksyä kohtaloni äitipuolena. Mieheni ymmärsi, mutta ei ymmärtänyt niin
paljon, että olisi luovuttanut. Hakeuduimme terapiaan. Siellä puimme lähinnä
liittoamme ja perhettämme. En hoksannut, että siinä vaiheessa olin jo
sairastunut aika pahasti.
Suurimman virheen tein, kun päätin pitää ongelmani ”sisäpiiritietona”.
Sisäpiiriin kuului tasan minä, mieheni Hantula ja ystäväni Olkapää. Ei lapseni, ei
missään tapauksessa puolisoni lapset eikä ainakaan heidän äitinsä, eikä mielellään
appivanhempani. Asiahan ei mielestäni heitä koskettanut, enkä halunnut vaivata muita
omilla ongelmillani. Minähän olen perheessä aikuinen, vanhempi, täysi-ikäinen –
minun ongelmiani ei voi vyöryttää muille. Olihan perheessä paljon pahemmin
kärsiviä erolapsia, joista minun tuli pitää huoli. Sitä paitsi eivät ongelmani muille kuuluneet.
Eivät kuuluneet, mutta näkyivät. Oireilin ja kärttyilin. Räjähtelin. Välttelin.
Tiuskin. Itkeskelin. Tunsin syyllisyyttä ja yritin paikkailla vahinkoja
lahjomalla. Minulle joku totesikin, ettei oikein tiennyt, olinko lintu vai
kala. No, minähän olen kana – lintu, joka ei osaa lentää. Mutta yritin kai
näytellä varpusta. Harmaimpanikin hetkenä väänsin kireän hymyn kasvoilleni ja
nielin ylpeyteni.
Ennen kaikkea häpesin ongelmaani.
Kun sitten ympäristö alkoi ottaa minuun etäisyyttä, oli vihdoin aika hypätä orrelta alas
ja kohdata kukkotappelu. Asiat oli puhuttava halki, kerrottava jokaiselle,
henkilö henkilöltä.
Lapsille me kerroimme lasten kielellä. Äiti on pipi ja se tarkoittaa,
että äidin on väsy. Äitiä ei saa herättää, kun äiti nukkuu. Mutta äiti paranee
kyllä, kun saa nukkua.
Puolison lapsille me kuvasimme ongelmani uupumuksena ja masennuksena. Me
puhuimme asioista hyvin kliinisesti. Kerroimme, mitä masennus tekee aivoissa ja mitkä
sen oireet ovat – ja myös, miten siitä voi parantua. Pyysimme tukea ja
ymmärrystä.
Vaikein palanen oli arkkiviholliseni Tuija, miieheni ex-puoliso. Miksi
ihmeessä paljastaisin hänelle mitään itsestäni? Ja nyt liikuttiin niin henk
kohtaisella alueella, että nämä asiat eivät yksinkertaisesti kuuluneet hänelle. Mutta
koska olimme kertoneet lapsille, totesimme, että kuuluvat kuitenkin. Jos ei meidän suusta, niin lasten.
Halusin tavata Tuijan yksin. Ja me tapasimme. Kävimme kävelyllä ja sen
jälkeen lasillisella.
Hämmästyksekseni Tuija ei katsonut minua kuin halpaa makkaraa ja
todennut, että jotkut vain ovat heikompia kuin toiset ja että hän on aina se vähän vahvempi.
Ensinnäkin Tuija teki selväksi, että ero ei kannata. Mitään pysyviä
päätöksiä ei tehdä masentuneena. Ne ovat luultavasti vääriä. (Tiesinhän minäkin
tämän pohjimmiltani, mutta teki hyvää kuulla se häneltä).
Tuija kertoi, että hänen lapsensa ovat kiintyneitä minuun ja että Tuija
arvostaa myös paneutumista lastensa elämään. Antamani pikkusisaret ovat
tärkeitä Tiiville ja Taaville.
Jos suuni ei tämän mennessä ollut loksahtanut auki, niin loksahti se ainakin siinä
vaiheessa, kun Tuija kertoi itse syövänsä onnellisuuspillereitä. ”Minullakin on
ollut masennusta, työuupumusta ja pitkittynyttä ahdistusta. Jos pillerit auttavat,
niin napsin sitten niitä. Masennus on trendikäs sairaus, on muotia käydä
terapiassa. Siinä ei ole mitään hävettävää.”
Loppuosan kävelystämme puhuimme niitä näitä, Cheekin kaksisuuntaisesta,
siitä että Cheek lopettaa uransa. Presidentillisestä vauvasta ja siitä, että
69-vuotiaanakin voi tulla isäksi, ja yli nelikymppisenä äidiksi (kuten minä).
Kun erosimme steissillä, Tuija huikkasi junaan hypätessään, et älä
arkaile ottaa yhteyttä, jos tarvit apua.
Elämässäni on tapahtunut eräänlainen käännekohta. Nyt asiat lähtevät
parempaan suuntaan!
Päivän opetus: Avoimuus kannattaa. Se helpottaa henkilöä itseään, mutta
se helpottaa myös muita auttamaan.
Seuraavassa blogikirjoituksessa käsittelen vähän vaikeampaa aihetta.
Nimittäin epävakaata persoonallisuushäiriötäni, ja miten persoonaraukkaani on
uusperheessä piiskattu. Ja miksi myös uusperhe voi masentaa?
Lisään mielenterveyssarjaani vielä yhden blogin imetysmasennuksesta. Se
ei sinänsä liity uusperheeseen, mutta pohdin blogissani synnytyksen jälkeisen
masennuksen ja imetysajan/pikkuvauva-ajan masennusta. Mielestäni ne ovat kaksi
eri asiaa, ja jälkimmäistä niistä on vaikeampi tunnistaa.
Mukavaa tiistai-päivää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti