Uusperheen epeli - Mielenterveysongelmat uusperheessä osa III

Kaikkensa antanut

Olen antanut niin paljon.

Mutta jos kysyt puolisoni lapsilta, en varmaankaan ole antanut juuri mitään.

Kun tapasin mieheni lapset, päätin, että hänen lapsistaan tulisi myös minun lapsiani.

Omasta mielestäni olen satsannut heihin aikaa, ajatuksia, resursseja ja voimavarojani. Olen ajatellut heitä enemmän kuin he osaavat edes arvata. Ottanut huomioon silläkin tavalla, että se on vaatinut panostusta ja jopa uhrauksia. Olen yrittänyt ymmärtää heitä ja miettiä oikeita tapoja kohdata heidät, vastata heille ja kasvattaa heitä.

Alkuun sovelsin taktiikkaa, jossa pidin sylini avoimena ja itseni saatavilla, ja annoin lasten itse tulla luokseni. Jälkiviisaan totean, että olisin voinut ottaa heitä enemmän syliin, halata vaikka väkisin. Silloin ehkä emme olisi jääneet näin etäisiksi.

Turha kuitenkin jossitella, sillä luulin alkuvaiheessa toimivani oikein. Tyypillisenä suomalaisena naisena en halunnut tuputtaa itseäni tai astua biologisten vanhempien varpaille.

Välittämiseni oli hiljaista, lähes näkymätöntä, mutta äärimmäisen työlästä. Huomasin pian ajattelevani puolisoni lapsia tilanteissa, joissa se ei edes ollut tarpeellista. Toivoin omilta vanhemmiltani lapsipuolieni vahvempaa huomioon ottoa. Mietin jokaista hankintaa omille lapsille tehdessäni, olinko oikeudenmukainen puolisoni lapsia kohtaan. Tein reiluudesta oikein taidetta.

Tarpeemme eivät kohdanneet. Lapsipuoleni olisivat tarvinneet rahaa, autokyytiä ja lupaa laskettelureissuun. Vastaus EI oli laiton, ja jos sitä ei herunut meiltä, se haettiin äidiltä, ja jos äiti ei suostunut, niin vähintään mummo lupautui. Minusta tuntui, että ylitseni käveltiin ja näytettiin pitkää sormea päälle. En voinut millään tapaa vaikuttaa asiaan.

Minä tarjosin ja annoin asioita, jotka eivät merkinneet mitään (tai hyvin vähän) lapsipuolilleni. Luulin, että he kaipaisivat rakkautta ja sääntöjä, oikeudenmukaisuutta ja perhettä.

Olin väärässä. Lapset kaipasivat isäänsä.

Me muut olimme vähän niin kuin extra kiva isän lisäksi. Meillä oli spesiaalipaikkamme, mutta meitä ei kaivattu erikseen. Laatuaikana me olimme jopa extra haitta, suoraan suomeksi sanottuna tiellä.

Kun tällaisessa epäsuhteessa elää hetkisen ja vielä tovin, mieli alkaa repeillä. Ensin tulee suru ja epäonnistumisen tunne, sitten vitutus. Sitten taas suru ja epäonnistuminen. Arvottomuus. Ulkopuolisuus. Ja syvä syvä pettymys. Tätäkö se nyt sitten onkin?

Uusperheen epeli

Kerroin jo aiemmin mielenterveyshaasteistani. Eroni aikoihin sain diagnoosiksi epäävakaa personaallisuushäiriö, eli epeli. Jos ennen eroani seisoin maassa kahden jalan varassa ja käyttäydyin kuin kuuliainen kansalainen (jopa vähän tylsänpuoleinen), eron jälkeen kuoriuduin munastani niin että sulat pöllysivät. En oikein tiennyt, mikä olin. Välillä niin varma, että olin täydellinen, kaunis, herttainen ja älykäs – ja mieheni vähäjärkinen minut jättäessään(?) Kun taas seuraavana sekuntina olin ruma, läski, tyhmä ja vielä paska – ja minä ansaitsin tulla jätetyksi. Joisin ja laihduttaisin itseni hengiltä, minulla ei ollut arvoa eikä aihetta elää.

En luottanut mihinkään enkä kehenkään- varsinkaan minuun ei voinut luottaa. Käyttäydyin törpösti, kun tilanne sitä vaati välittämättä nolasinko itseni, naapurini tai parhaan ystäväni, puhumattakaan ex-miehestäni – ja valitettavasti myös tyttärestäni. Halusin tehdä ex-mieheni elämästä helvettiä, ja luulin saavani hänet sillä tavoin takaisin. En ollut mitään ilman häntä. Piste.

Terapiassa tajusin, että olin ollut niin pitkään ja nuoresta asti Herra (e)Xän kanssa ollessani, kietonut oman identiteettini hänen egonsa ja saavutusten ympärille. Kun puhuimme kodista, työstä ja menestyksestä, keskityin kerskailemaan mieheni mitaleilla ja titteleillä. Minä sen sijaan olin tärkeän miehen vaimo. Johtajan vaimo. Meillä oli myös kaikkea, mitä johtajan perhe tarvitsi. Ennen kaikkea korkea sosiaalinen status.

Tietenkin hieman kärjistän asiaa, mutta pointtini on, että olin mitä mieheni olin. Enkä huomannut, että pikkuhiljaa oma persoonani alkoi hävitä ja häilyä. Eroaikainen terapeuttini jopa uskalsi väittää, että olin elänyt narsistin kanssa, mutta eikös narsismikin ole nykyisin muotisana. Vaikea sanoa, mutta miehelläni oli oma persoonansa, hän ei nähnyt itseään kauttani. Minulla ei itse asiassa ollut mitään tekemistä hänen egonsa kanssa. Minä en ollut sen alku enkä jatke, en myöskään tärkeä, en ylpeydenaihe, en oikeastaan ollut hänelle oikein mikään. Muistan kyllä hänen ylimielisen hymynsä, kun en jossain asiassa ollut yhtä terävä kuin hän.

Tällä särkyneellä minäkuvalla lähdin sitten nokittavaksi uusille apajille. Jos olisin tiennyt, kuka olen, eli kirjava kana, hieman hullu mutta kiltti, lentokyvytön läski lintu, mutta mukava ja leppoisa – ainakin kolmena viikkona kuukaudessa, niin olisin ehkä kestänyt nokittelun uusperheessä. Mutta koska pohjimmiltani haen hyväksyntää ja rakkautta, ei uusperhe ole siihen kaikista vakain paikka.

Alla oleva lista havainnollistaa, miten eri tavoin olen kokenut äidin ja äitipuolen roolini - ymmärrät, että tämä epäreilu asetelma ei ole epävakaalle kovin edullinen ;)

Uusperheessä on hyväksyttävä, että kaikki eivät pidä sinusta. Et ole kaikille rakas, tärkeä tai edes olemassa. Olet omassa elämässäsi (tältä osin) sivuroolissa, olet todellakin vain puolikas.

Se ei ole huono asia, mutta jos jatkuvasti toivot ja haet pääosan paikkaa, tulet luultavasti pettymään. Ja väsymään.

Itse masennuin.

Väsyin ja ahdistuin jatkuvaan yrittämiseen, miellyttämiseen ja joustamiseen. Koin suurta epätoivoa, kun tunteisiini ei vastattu. 

Aluksi näin ”vian” ympäristössäni, en itsessäni. Mielestäni mieheni lapset olivat äärimmäisen huonosti kasvatettuja, kiittämättömiä moukkia. Minä puolestani, olin maailman avoimin, lämpimin ja ymmärtäväisin äitipuoli. Kyllä, sylini oli avoin, mutta en osannut viestiä sitä lapsipuolilleni. Odotin heidän ymmärtävän, lukevan rivien välistä, juoksevan avoimeen syliini ja ottamaan rakkauteni vastaan ilman, että he tiesivät sen olevan tarjolla.

Hölmökin tietää, ettei tämä kombinaatio ollut toimiva.

Siksi minusta tuli entistäkin epelimpi. Oikein riuduin itsesäälissä ja itseruoskinnassa. Olin paska ja epäonnistunut, mutta samalla uhri ja kaltoin kohdeltu. Täysin arvoton. Halusin kuolla.

Jos painii mielenterveysongelmien kanssa jo valmiiksi, liitto uusperheessä ei tilannetta luultavasti paranna. Päinvastoin, haastavat ihmissuhteet repivät vanhat haavat auki, vähän uudella tavalla.

Uusperhe kasvattaa

Olen kuitenkin pohtinut asiaa siltä kannalta, että uusperhe-elämä on myös hyvin avartaa ja kasvattavaa. Se pakottaa äitipuolenkin tekemään töitä itsensä kanssa. Jossain välissä se oma rooli on löydettävä ja hyväksyttävä, ja elettävä sen mukaisesti. Ilman uusperhettä en olisi minäkään parantunut.

Tässäpä 6 tärkeää neuvoa, jotka allekirjoittanut on pannut muistiin vuosien varrella:

1.     Ole oma itsesi heti alusta pitäen. Jos et oikein itsekään tiedä, kuka tai mikä olet, ennakoivasta neuvolasta tai terapiasta ei ole haittaa. Uusperhe jos joku pakottaa löytämään itsesi. On toki vaikea paljastaa omat pahatkin puolensa uusille ihmisille, mutta se on huomattavasti helpompaa kuin niiden peittäminen. Epätäydellisyys on tie sydämeen.

2.     Avaudu puolison lapsille. Älä arkaile kertoa omista haasteistasi, sillä haavoittuvainen on helpompi kohdata kuin kova. Saat toisen tuntemaan itsensä tärkeäksi, kun pyydät apua.

3.     Ota oma tilasi jo ensimmäisenä päivänä. Et muuten saa tonttiasi takaisin, jos kerran sen annat vallata. Jos et aio jatkossa kyydittää lapsipuoliasi joka harrastukseen, älä tee sitä ensi alkuunkaan. On helpompi mennä näkkäristä täytekakkuun kuin toisin päin.

4.     Vaali itseäsi. Onnellisilla vanhemmilla on onnelliset lapset – ei ole mikään klisee. Se happinaamari ensin itselle, sitten muille. Tämän minä unohdin.

5.     Hyväksy, ettei kaikki välitä sinusta. Tämä on helppo hyväksyä työpaikalla ja nettikirppiksellä. Aina jollain on jotain törkeää kommentoitavaa. Et sinäkään välitä heistä. Mutta on eri asia, kun niin toivoisit olevasi jollekin (lue puolison lapelle) tärkeä ja kun et ole. Mutta tärkeintä on, että olet puolisollesi (ja mahdollisille omille lapsillesi) tärkeä. Kaikkien ei tarvitse välittää sinusta, eikä sinunkaan koko sielullasi heistä. Riittää, kun ei kohtele huonosti.

6.     Valitse taistelusi. Joidenkin asioiden on vaan annettava mennä yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. Uusperheessä on jo kokonsa ja (sitäkin enemmän) dynamiikkansa vuoksi paljon konflikteja. Kaikkeen ei voi puuttua, muuten ollaan pohjattomassa suossa. Välillä korvatulpat ja silmäsuojat olisivat ihan hyvä juttu.

Näillä mietteillä tänään

So long!