Rikkinäinen äitipuoli - mielenterveysongelmat uusperheessä (osa I)

- Haloo, saisko lääkärille? Tääl ois yks rikkinäinen puolikas äiti. 
- Ok, yhdistän kallonkutistajalle
- Mieluiten kallonhitsaajalle - tarttis hitsata nuo jäljellä jääneet järjen rippeet yhteen...

***

Rikkinäinen äitipuoli - mieleterveysongelmat uusperheessä (osa 1/3)

Kun vuosia sitten kävin läpi eroani, otin vastaan kaikki onnellisuuspillerit, joita lääkäri tarjosi. Masennuin, ahdistukseni kroonistui, mielialani ailahteli valonnopeudella maasta kuuhun ja kuusta maahan niin, etten itsekään pysynyt perässä. Kärsin muisti- ja keskittymishäiriöistä, uniongelmista, epävakaasta persoonallisuudesta ja ihan vaan perusvainoharhasta. 
Olin petetty, jätetty, haavoitettu, perseeseen ammuttu petoeläin. Elin viidakon lakien ja primitiivisten vaistojen varassa. 

Töistä laittoivat sairaslomalle, mikä antoi hyvän syyn ilman omaatuntoa juoda lasi tai kaksi, miksei pullokin (tai kaksi).

Elämäni oli painajainen, josta vain toivoin herääväni - entiseen elämääni. Siellä minulla oli liitto, katto ja tyttö. Onnen ainekset. 

Sekasortoni syypää oli ero, ex-mies ja hänen 19 vee tyttöystävä. Siispä minulla oli vähintään kolme tekosyytä käyttäytyä, miten mielivalta milloinkin ohjasi. Toimin tosi väärin, vastoin Suomen lakiakin, tein kaikkeni tuhotakseni exäni onnen - ja samalla tietenkin toivoin hänen palaavan luokseni. Absurdia, mutta siltä se ei tuntunut avioeromasennuksen seassa.

Sitten tuli valo. 

Eräänä päivänä heräsin painajaisesta. En entiseen elämääni, mutta uuteen elämääni. Tuntui, että olin tarpeeksi (monta vuotta) rypenyt katkeruudessa ja itsesäälissä. 

Oli aika siirtyä eteenpäin.

Puin päälle pikkumustan, joka taas mahtui ylleni, kun ero oli kuihduttanut minut lukioiän mittoihin, ja lähdin baanalle. Seurana ystäväni -ikisinkku- Olkapää. 

Johan helpotti. Vaikka 90-prosenttisesti saamamme huomio kohdistui Upeaan Olkapäähän, niin jokunen juoppo sieltä katsoi minuunkin. Pieni toivon pilkahdus se alkoi kyteä minussakin.

Aloin jälleen huolehtia itsestäni. Pääasiassa ulkokuorestani.

Suurin virheeni oli, että tuossa vaiheessa lopetin myös terapian. Sen saralla olisi ollut pitkä matka kuljettavana, mutta koska tunsin itseni päällisin puolin ehjäksi, päätin pärjätä omillani. 

Vaikka olen hoitoalalla ja tiedän terapian merkityksen ja sen, ettei siinä ole mitään hävettävää, päinvastoin - fiksu ja vahva hoitaa itsensä kuntoon, kärsivällisyyteni ei riittänyt viemään prosessia loppuun asti. Osa minusta siis jäi pysyvästi vereslihalle.

Näin jälkiviisaan sanoin - itsetuntoni oli saanut niin ison lommon, että olisi pitänyt nakutella huomattavasti kauemmin sen oikomiseen. Ja lommoisena lompis minä sitten loikkasin uusperhe-elämään.

Auts! (Vähemmästäkin)

Jos olet lukenut blogiani, olet varmasti pannut merkille, että koen äitipuolen roolini kaikkena muuna kuin helppona. Se on (välillä) antavaa (tosin aika harvoin), ottavaa, vaativaa, turhauttavaa, kuvottavaa, vihastuttavaa, haavoittavaa, rumaa (kaikkea niitäkin), mutta ennen kaikkea kasvattavaa. On opittava hyväksymään monia epämukavalta tuntuvia asioita, kuten se, ettei sinua niin rakasteta, ei aina edes tykätä tai muisteta, ja yleensä jäät vähän niinkuin ulkoradalle eikä kukaan ymmärrä, miksi sitten olet niin vittumainen. Itsekäs. Tyhmä. Natsi. 

Muun muassa siksi, kun teet pahempaa ruokaa kuin mutsi ja vielä pakotat syömään sitä. Tai kun et hae keskellä yötä junalta niinkuin mutsi. 

Olet syypää kaikkeen.

Siltä se välillä tuntuu...

Raajarikkona äitipuoleksi ryhtymistä en suosittele kenellekään. Valitettavasti moni äitipuoli on jo valmiiksi eron riepoma ja väsynyt yksinhuoltaja tai vaihtoehtoisesti se syytetty ja vihattu toinen nainen, tai sitten muuten vaan vähän huono-onninen :) -vitsi vitsi!

Huumori sikseen, pointtini on, että oma rakkaus- ja elämänhistoria tekevät meistä vääjämättä vähän raajarikkoja. Harvemmin kukaan on kokonaaan ehjä, terapialla kiillottettu kaikenkestävä Das Auto Volkkari, joka sen kaiken kestää. 

Painotan silti, että siinä vaiheessa, kun äitipuoleksi alkaa, kannattaisi samalla aloittaa työ itsensä kanssa. Ennakoivasta terapiasta tai vertaistuesta ei varmasti ole haittaa! Päinvastoin, jos nykykokemuksellani aloittaisin äitipuolen taipaleeni vasta nyt, hankkisin heti alkuun tukiverkon, ventilointiaukon ja happinaamarin. 

Tukiverkko koostuisi ideaalisesti uusperheasiantuntijasta, vertaistukiryhmästä sekä riippuen itsetunnon ruodista, mahdollisesti myös terapeutista. Ystävien tukea tarvitaan myös, mutta tässä on huomioitava, että kaikki eivät ymmärrä uusperheen dynamiikkaa tai äitipuolen haasteita, joten valitsisin tahoni paremmin harkiten. 

Ventilointiaukko on tärkeä. Ventilointi minulle tarkoittaa höyryjen ulos päästämistä. Osittain oksennan asiani puolisolleni, mutta hän ei ole oikea taho jääviytensä vuoksi. Tässä kohtaa kaverit on hyvä juttu. Pullo ei. Sauvakävelyt ja jooga ovat jees. Äitipuolella täytyy olla plän B, miten käsitellä ahdinkoa.

Happinaamari on ikään kuin suojakilpi kiperissä tilanteissa. Miten välttyä imemästä sisäänsä myrkytettyä ilmaa? Minä olen myrkyn imppaamisessa oikea mestari. Koen tilanteet, kommentit ja tapahtumat usein itseni kautta ja onnistun löytämään syyllisen omasta navastani. (On siellä tietty vähän napanöyhtääkin!)

Haavoittuneena naisena äitipuoleksi ryhtymisessä on se haaste, että haavoittunut nainen hakee hyväksyntää. Uusperheessä hyväksyntä harvemmin tulee lahjana, se on ansaittava. Ja vaikka olisit sen mielestäsi ansainnut, et saa sitä välttämättä silloinkaan. 

Elämästä uhkaa tulla yksi hyväksynnänhakukierre. Teet kaikkesi puolisosi kullannuppujen miellyttämiseksi, ehkä myös miehen suvun. Väsyt, kun et saa odottamaasi kiitosta etkä äitienpäiväkorttia. Pyristelet ulkoradalla ja yrität kiertää perheen ydintä samaa vauhtia kuin sisäratalaiset. Sinun matkasi on vaan aina pidempi ja huomaat juoksevasi aina kilpaa jonkun kanssa. Et voi koskaan voittaa. Väsyt. Uuvut. Pakahdut.

Näin kävi minulle. 

Ja naps. Filmi meni poikki.

Kiitoradan kestokilpajuoksu onnistuu ehkä normaalissa arjessa, mutta kun elämä muuttuu muulla tavoin kuormittavaksi, olet mennyttä. 

Tällainen tapahtuma voi olla esimerkiksi perheenlisäys.
Yhteisten lasten syntymät ovat ihanaa aikaa, tietenkin, olen pakahtua rakkaudesta. Samalla kärsin unen puutteesta, huolesta, vauvan itkun aiheuttamasta v-käyrän kohoumasta, riittämättömyydestä ja huonosta omatunnosta. 

Silloin ärtyvät sisälläni niin äitipuoli kuin se haavoittunut nainenkin. Käy ylilyöntejä ja konflikteja satelee liukuhihnalla. Äitipuolen rooli hatuttaa entistäkin enemmän, kun haluaisin vaan keskittyä vaihtamaan kakkavaippoja tai imuroimaan pienen sairastajan sierainta- silloin bonusten urputus tuntuu ÄÄRIMMÄISEN turhauttavalta ja epäreilulta. Mikseivät he tue sinua kun sinä tarvitsisit heitä ja kun sinäkin tuit heitä niin monesti kun he tarvitsivat? Koska he eivät vittu välitä! 

Minulla kesti kauan (kahden lapsen ajan), että ymmärsin, kuinka syvällisiä ongelmani oikeastaan ovat. Miksi pienet ongelmat paisuvat suuriksi kuin ylikypsä pullataikina? Miksi otan kaiken itseeni? Ja jokainen episodi on niin hyvin hyvin henkilökohtainen..

Siksi koska minä en ole ehjä. Ulkoradalle jääminen muistuttaa minua jätetyksi tulemisesta, mitättömyydestäni ja huonoudestani. 

Enkö minä taaskaan kelpaa, osaa ja onnistu? Miksi minä en ole tärkeä?

Nämä ikävät tunteeni eivät tietenkään ole uusperheeni syytä, mutta ne riepottelevat perheemme dynamiikkaa.

Blogikirjoitukseni oivallus onkin: Opi ymmärtää itseäsi. 

Miksi minä tunnen näin? 

Miksi koen äitipuolen roolini niin haastavana? 

Siksi, että äitipuolen rooli ON haastava (tämä on tosiasia), mutta tunteeni saavat isomman mittakaavan myös siksi, että minulla on itsetunto-ongelmia.

Tarkemmin määriteltynä hoitamaton persoonallisuushäiriö, jossa minäkuva on hajonnut. En edes tiedä, kuka oikein olen. Olin joskus tasapaksu, tavis, normi ydinäiti, jolla meni elämässä ihan hyvin. Sitten minusta tuli jotain määrittämätöntä. Ja edelleen haen itseäni.

Uusperhe jos joku, pakottaa löytämään kadotetun minän. Se ruotii armotta ja piikittelee herkimpiä paikkoja, kaivaa esiin piilotetut paheet ja painajaiset. Se riisuu alasti ja heittää vuorotellen kylmää ja kuumaa herkkää hipiääsi vasten. Se kokeilee, testaa, määrittää. Muokkaa ja kasvattaa. Se joko murtaa tai vahvistaa.

Minä valitsen, että se vahvistaa. Hinta on kova, sillä se vaatii pari itsensäpaljastusta. Miellyttäminen on jätettävä sikseen ja uskallettava ottaa vastaan myös ei-niin-kaunis palaute. Eiväthän kaikki puoleni ole kovin kauniita. (Näkisitpä vaan selluliittiset takareiteni!!). Mutta nekin ovat osa minua. 

Minun on uskallettava löytää itseni, hyväksyä itseni, antaa muiden hyväksyä minut sellaisena kuin olen ja hyväksyä myös paikkani perheessäni. 

Minä olen ennenkaikkea vaimo ja äiti. Ne ovat pääroolini. Olen myös äitipuoli, mutta se on sivuroolini. Hoidan sivuroolini niin hyvin kuin jaksan, mutten odota siitä Oscaria. Energiat on kuitenkin suunnattava sinne, missä pääasiallinen paikkani on. Muuten sivuroolista tulee energiasyöppö ja se alkaa nakertaa pääroolini menestystä.

Sivuroolissani en voi kuitenkin peitota sen näyttämön pääroolin esiintyjiä. 

Teoriassa tämä on pässinlihaa, mutta koetapa vaan käytännössä. Huh huh!

Sitähän tässä harjoitellaan. 

Tämän päivän viestini on: Laita happinaamari ensin itsellesi ja auta sitten vasta muita.

Näillä mietteillä tähän päivään.

Ensi blogissa kirjoitan, miltä tuntuu masentua uusperheessä ja vielä kertoa siitä arkkivihollisellesi, miehen exälle.