Kun lapsi ei halua tulla

Kirjoitin aiemmin uusperhedilemmoista . Jäin sittemmin pohtimaan niistä numeroa yksi; Väkipakolla viiskyt –viiskyt vai ei? Valoitan esimerkillä.

Jos ei keskiviikkoiltana, niin viimeistään Tiivitavin vuoroviikottelun vaihtoa edeltävänä torstai-iltana, saamme puhelun Taavilta:

”Onks mun ihan pakko tulla?”

Taavi ei halua tulla meille. 

Hän inhoaa vuoroviikkojärjestelyä. Olisi mielummin 90-10 äidillään.

Keskiviikkoiltojen puheluissame Taavi yleensä esittää puolustuksenaan kasan argumentteja, joiden perusteella hän haluaa jättää isäviikon väliin. 

Alla lista yleisimmistä;

• Kaverit asuu äidin lähellä, niitä ei voi tavata isällä ollessa
• Tavarat on aina väärässä paikassa
• Isän luona on vaikea saada unta
• Ei tunnu kodilta
• Isän luona käy aika tylsäksi
• Isän luona on liikaa sääntöjä
• Ikävä äitiä
• Miksi Tiivi saa jäädä äidin luo?

En voi muuta kuin ymmärtää Taavia. Näin ajattelisi kuka tahansa 12-vuotias pojankloppi.

14-vuotiasta Tiiviä on jo pidemmän aikaa ollut vaikea houkutella Kehä IIIn toiselle puolelle. Vaikka äidin ja meidän välillä kulkeekin suora juna, on kehän ylittäminen iso kynnys teini-ikäiselle. 

14-vuotiaan kootut perusteet:

• Kaverit ja harrastukset ja KAUPUNKI ovat äitiä lähempänä
• Meikit on väärässä paikassa
• Isän luona on liikaa itkua ja paskanhajua
• Isän luona sänky on liian kova
• Isän luona on pienempi viikkoraha
• Isän luona on liikaa sääntöjä
• Äidin kanssa vaan jotenkin helpompaa (vaikka iskä, älä nyt ota pahalla, oot säkin ihan kiva)

En voi muuta kuin ymmärtää Tiiviä. Näin ajattelisi kuka tahansa 14-vuotis teinityttö.

Jos päätösvalta olisi pahalla äitipuolella, romuttaisin koko viikko-viikkojärjestelmän. Sopisin inhimillisemmälle periaatteelle perustuvasta vierailukierrosta. Lapsilla olisi yksi koti ja yhdet tavarat. 

Toisessa kodissa käytäisiin ”kylässä”.

Kyläkoti olisi kuitenkin enemmän kuin kylä. 

Ovemme olisi auki ja olkapäätä tarjolla tarvittaessa. Vietettäisiin laatuaikaa siitä edestä, että tapeltaisiin joka toinen keskiviikko (tai viimestään torstai) tulosta tänne.

Perheaikaa.fi käsittelee vuoroviikottelua seuraavasti (lue tästä):

Vuoroviikottelun sujuvuus tai sujumattomuus on yhteydessä neljään toisiinsa liittyvään tekijään: asumisen fyysisiin olosuhteisiin, lapsen läheisiin ihmissuhteisiin, lapsen asemaan sosiaalisena toimijana sekä lapsen käsitykseen kodista ja perheestä.

Perheemme kohdalla voisin heti kättelyssä todeta, että fyysiset olosuhteemme ovat varmasti lapsen kannalta edulliset, mutta viikottainen kahden kodin välillä muuttaminen käy lapselle raskaaksi.

Tiivin ja Taavin läheisimmät ihmissuhteet tuntuvat sijoittuvan äidin kodin kulmille. Vaikka me olemme Tiivitaavin perhettä siinä missä Tuijakin, me emme voi toimia myös ystävinä, luokkakavereina ja harrastuskavereina. On otettava huomioon, että lapsen läheiset ihmissuhteet ovat paljon muutakin kuin perhe.

Lisäksi mainittakoon (silläkin uhalla, että Hantula tämän lukee), että Tiivitaaville tärkein ja läheisin perheenjäsen on lyömättä Tuija, oma äiti. Äidin rooli korostuu uusperhetilanteessamme, sillä isän huomio on jaettava uusien sisarusten kanssa (sekä Kirjavan kanan).
Pidän tärkeänä, että äiti-suhdetta tuetaan ja vaalitaan myös puoleltamme, emmekä asetu sitä kyseenalaistamaan tai estämään.

Lapsen aseman sosiaalisena toimijana oletan liittyvään kouluun, kotiin ja kaikkeen muuhun lapsen toimintaan. Lähtökohtaisesti pyrkisin normalisoimaan ja vakauttamaan lapsen olosuhteet sen mukaan, kuin se vain on mahdollista. Vuoroviikottainen asumisjärjestely on (mielestäni) epänormaali.
On se. Verrattuna normi suomalaiseen perheeseen.

Vuoroviikkojärjestely voi kuitenkin olla erittäin toimiva. Esimerkiksi, jos kodit ovat lähekkäin ja ex-puolisoiden välit hyvät, lapsen elämän ei tarvitse muuttua radikaalisti viikkojen välillä.
Parhaassa tapauksessa lapsi pääsee samalla vempaimella kouluun, samaan leikkipuistoon, tapaa samoja kavereita, huolimatta siitä missä kodissa on.
Meidän kohdallamme tilanne ei valitettavasti ole tämä.

Lapsen käsitys kodista ja perheestä on luotava sen mukaan, millainen perhe tosiasiassa on. 

Me olemme lähteneet siitä, että osalla lapsistamme on kaksi perhettä ja kaksi kotia. Me emme ole yhtä suurta perhettä, sen on tehty selväksi.
Kummassakin kodissa on oma perhekulttuuri, säännöt ja arvot. Me emme ole lähteneet yhtenäistämään niitä.

Ristiriita syntyy, kun lapsi kokee toisen kodin olevan tärkeämpi, enempi koti ja parempi koti. Viihtyy siellä paremmin.
Näin on näreet kohdallamme, ideaalitilanteessa ei.

Artikkelissa korostetaan lapsen mukaanottamista päätökseen. Meillä lapset eivät ole mukana YyVeissä (kuukausittaisissa Yhteisvanhemmuuskokouksissa), joissa sovimme vuoroviikoista, lomista sekä keskustelemme lapsiin liittyvistä tärkeistä päätöksistä. 

Olisiko jatkossa vähintään reilua ottaa lapset näihin keskusteluihin mukaan?

Minusta tuntuu, että perheessämme ei tehdä päätöksiä perustuen lapsen oikeuteen ja tarpeisiin, vaan nyt toimitaan sen mukaan, mitä luullaan olevan lapselle parasta (ja samalla aikuiselle helpointa). Kuulostaako tutulle?

Näistä omista sanoistani rohkaistuneena aion ottaa asian esille, ja anoa perheeseemme peruslaillista muutosta. Bloggailen myöhemmin, miten kävi.