Ilkeän äitipuolen kierre

Olen aikaisemmissa kirjoituksissani maininnut termin "Ilkeän äitipuolen kierre"(http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/Uusperheopas?m=0) 

Käsite on lainaus Larkelan ja Malisen teoksesta (2011) ja olen useasti törmännyt siihen googlatessani uusperheen haasteisiin liittyvää materiaalia. Minusta se on osuva kuvaus äitipuolen odotuksista ja pettymyksestä. Siksi halusin havainnollistaa omaa tilannetta Ilkeän äitipuolen kierteen varjossa.

Mikä on ilkeän äitipuolen kierre? 
Alla ote eräästä artikkelista: 

• –  odotuksena on rakkaus lapsipuoleen
• –  epäonnistuminen edellisen odotuksen täyttämisessa
• –  riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteet suhteessa lapsipuoleen
• –  pelko ilkeän äitipuolen leimasta, jolloin entistä enemmän yrittää olla hyvää äitipuoli
• –  kokee, että lapsipuoli suhtautuu kiittämättömästi ja epäkunnioittavasti
• –  lapsipuolen suhtautuminen johtaa epäreiluun kohteluun
• –  puolisoiden välille tulee erimielisyyttä lapsipuolen ongelmallisesta käytöksestä

(http://www.uusperheneuvoja.fi/wp-content/uploads/2014/11/Lehtim%C3%A4ki-Helena_Matkalla-uusperheen-perheytymiseen-Pienoistietopaketti-uusperheen-ydinkysymyksist%C3%A4.pdf

http://www.suhdesoppa.fi/lapset-perhe/olenko-ilkea-aitipuoli/)

Kuulostaako tutulle? Minäpä kerron pari omakohtaista esimerkkiä. 

Kohta 1&2: Suuria odotuksia seuraa suuri pettymys

Mielestäni en ole ilkeä äitipuoli. Pohjimmiltani tarkoitan ja haluan hyvää kaikille perheenjäsenille. Olin jo ennen yhteenmuuttoamme päättänyt, että minusta tulee rakastavainen ja helläsydäminen, tasavertainen vanhempi puolisoni Hantulan lapsille. Annan heille tilaa hyväksyä uuden liittomme, uuden sisarensa (tyttäreni Pauliina), uudet asumisjärjestelymme ja uuden perheemme. En asetu arvostelemaan heidän arvojaan, tapojaan, toista kotiaan tai äitiään. Olen hyväksyvä ja armollinen ja ennen kaikkea rakastavainen. Otan heidät kainalooni kuin omani. Kaikkein vähitän toivoin konflikteja. Me kyllä selviämme hienosti, ei vähiten avoimen asenteeni ansiosta.

Näin jälkiviisaana ymmärrän, että asetin itselleni aikamoiset odotukset ja vaatimukset puolisoni lasten suhteen. Pyyteetön rakkaus heitä kohtaan oli minulle itsestäänselvyys, mutta toisaalta pidin myös vastarakkautta itsestäänselvyytenä. Unohdin tässä vaiheessa, että lapset usein ovat lojaaleja omalle äidilleen (tai isälleen), eivätkä uskalla päätä pahkaa hullaantua uuteen vanhempaansa. Meidän kohdalla toivo omien vanhempien yhteenpalaamisesta kyti vielä pitkän aikaa uuden liittomme edetessä. Se tietenkin jarrutti uusperheen hyväksymistä. Jarrutusta tukivat eräät sukulaiset, sillä heille uusperheen erottaminen loppuneesta liitosta oli alussa haastavaa. Uusperhe kuitenkin tarkoittaa uutta kulttuuria, uusia tapoja, käytäntöjä, arvoja ja sääntöjä. Uusperheen on saatava ottaa oma tilansa niiden muodostamiseksi. Tämän hyväksyminen oli lähipiirillemme hankalaa. 

"Nyt tehdäänkin näin eikä niin kuin te olette aina tehneet." 
Lähtötilanteeni äitipuolena oli siis räikeä ristiriita odotuksissa ja olosuhteissa. 
Näin ollen ensimmäinen ja toinen ilkeän äitipuolen kierteen kriteerit täyttyivät: Odotin lapsipuoliltani rakkautta. Ja sanomattakin selvää, että korkeat odotukset johtivat pettymykseen.

Minua harmitti, kun puolisoni poika Taavi ei automaattisesti käpertynytkään kainalooni leffaa katselemaan, vaan valitsi aina isänsä Hantulan.

"Iskä piirrä mun selkään", pyysi Tiivi usein. Kun ehdotin, että anna minä piirrän, syntyi epämukava hiljainen hetki. 

Kun Tiivillä särki päätä meillä ollessaan, hän soitti itkien äidilleen, ettei löydä lääkkeitään, vaikka minä olin kotona.

Tuli syntymäpäiväni ja äitienpäivä. Ei korttia. Kateellisena seurasin vierestä, kun omalle äidille suunniteltiin isoa yllätystä.

Omaa äitiä kehuttiin ja ylistettiin. Lapset kertoivat minulle innoissaan, miten äiti oli leiponut pullia (olinhan minäkin viikko sitten...).

Yritin monesti antaa hyviä elämänneuvoja lapsilleni, esimerkiksi että Tiivi voisi pyytää rippijuhliin rahakeräyksen ja säästää johonkin isompaan kuin saada monia ruusuja ja porsliinikoristeita. Viikkojen päästä Tiivi kertoi äidin hyvästä ideasta järjestää rippijuhliin rahakeräys. Tarjoiduin tekemään rippijuhlakutsut, mutta Tiivi halusi tehdä ne äidin kanssa. Kutsujina olivat Tuija ja Mieheni Hantula (yhteisellä sukunimellä varustettuna). 

Taavia autoin lukemaan enkun sanakokeisiin. Ja kun tuli kymppi miinus hän soitti innoissaan äidilleen ja kertoi tuloksesta. Minustakin olisi ollut kiva saada vastaava soitto.

Koulun joulujuhliin sai osallistua vain kaksi perheenjäsentä. Oli selvää, että Tuija ja Hantula osallistuivat. Kertaakaan emme edes harkinneet, että minä olisin osallistunut jomman kumman sijasta.

Ymmärrän tottakai, että äiti on aina äiti. Minäkin olen äiti, enkä minäkään tahtonut tai vieläkään tahtoisi, että ex-puolisoni uusi naisystävä Eve ottaisi liian ison roolin tyttäreni Pauliinan elämässä. Tiedän kuitenkin, että Pauliina ihailee häntä ja yhdessä ollaan Evelle rustattu kortteja. (Minä hampaitani kiristellen, mutta olen silti osallistunut.)

Olin silti surullinen siitä, etten merkinnyt enempää puolisoni lapsille. Rakkauteni ei saanut vastakaikua. Tunne oli sama kuin yksipuolinen ensirakkaus vitosluokalla. Aristi, nolotti ja punastutti. En uskaltanut tehdä torjunnalle mitään.

Kohta 3&4: Yritän enemmän kuin parhaani

Aloin väsyä. Eikö rakkauteni ollut riittävä? Enkö yrittänyt tarpeeksi? Mikä minussa oli vikana? Miksen minä osannut lohduttaa kuten äiti tai kutittaa selkää kuten iskä? Harmitti. Masensi. Itsetuntoni sai kolauksia. 

En osannut selittää puolisoni lasten torjuntaa muuten kuin omalla riittämättömyydelläni, vaikka jälkiviisaana tiedän, että kyseessä oli moni muu luonnollinen vaikutin. Siksi pinnistelin entistä enemmän. Katsoin ärsyttäviä asioita ja tekoja läpi sormien. Kuuntelin muka kiinnostuneena pitkiä sepostuksia lasten äidistä. Pyrin jotenkin liian selvästi osoittamaan kunnioitukseni lapsipuoliani ja heidän äitiään kohtaan. Turhaan ja typeryyttäni. Lapset ikään kuin pääsivät niskani päälle. Asuin heidän kodissaan, tulin heidän elämäänsä ja pian jo elin heidän ehdoillaan. Big mistake!

No mutta minä halusin olla pidetty, tykätty, rakastettu ja tärkeä. Kaikkea muuta kuin ilkeä äitipuoli. 

Kohta 5: Opetelkaa käytöstapoja paskapäät

Koska minä olin antanut ja yrittänyt kaikkeni, taipunut, joustanut ja rakastanut kaikesta huolimatta - väsyneenäkin, ja asettanut lapsipuoleni edelleni, vastakaikuna odotin heiltä vähintäänkin kunnioitusta. Mutta siitä edestä sain kuulla, että olin tiellä, ällöttävä, tyhmä, tein pahaa ruokaa, en ymmärtänyt heitä... tai vaihtoehtoisesti olin lapsipuolilleni kuin ilmaa. Minua arvosteltiin selän takana, ja kohdeltiin kylmästi kasvotusten. 

Edes väkertämäni villasukat, suurella sydämellä suunnittelemani yllätykset, pienet lahjat ja rakkauden- ja huomionosoitukset eivät muuttaneet välejämme läheisimmiksi. Puolisoni lapset eivät edes nähneet saati sitten arvostaneet pieniä suuria tekojani. Oli jopa itsestäänselvyys, että hakisin ja veisin ja toisin, ostain, hankkisin sitätätätuota. Ja kaupan päälle sain kiukkuilua.

Saatanan kiittämättömät, huonosti kasvatetut, pilalle hemmotellut, ääliöt paskanulikat! En tee teidän eteenne enää paskaakaan, siinäpä istutte ja ihmettelette sitten, kun Kana ei hetkauta helttaansakaan, kun teidän pitäis päästä typeriin harkkoihinne tai lompakko on hukassa tai nenä vuotaa. Opetelkaa vähän käytöstapoja ja ottakaa mallia Pauliinalta!

Kohta 6: Minäkin osaan näyttää hampaitani

En jaksanut olla aina niin poliittisen korrekti. Aloin tiuskimaan takaisin ja vaikenemaan mielenosoituksellisesti. Sinnittelin toki pitkään, mutta se johti pikkuräjähtelyihin siellä täällä. 

Kuitenkin, käytin samanlaista kieltä, kun lapset käyttivät minulle. En torunut tai raivonnut heille sen pahemmin kuin mieheni Hantulakaan.

Jostain syystä inhimillisten piirteideni paistaessa läpi rakoilevan maailman parhaan äitipuolen kuoreni, minut nähtiin hirviönä. Jos suustani kerrankin pääsi sammakko, syttyi kolmas maailmansota. Välillä sotimassa oli koko suku. Kaikki olivat kuitenkin yhtä mieltä eräästä asiasta; minä olin hirviö ja muut syyttömiä. Minusta oli tullut Hitler. 

Muutamia esimerkkejä.

Huomautin Tiiville, että hän oli syöttänyt nakkikastikkeeseen suunnitellut nakit koiralleen. Tiivi loukkaantui niin, että soitti äidilleen ja selvittelimme sitten Tuijan kanssa asiaa puhelimitse. 

Kannustin Taavia syömään lautasen tyhjäksi valmistamaani pinaattikeittoa. Sen jälkeen Taavin äiti lähetti pojan mukana taskurahaa ruokaan, sillä ketään ei pidä pakottaa syömään pahaa ruokaa.

Tiivin kanssa tuli kränää lastenvaunujen sijainnista. Tiivin mielestä eivät kuuluneet eteiseen vaan ulos räntäsateeseen. Tästä syntyneestä sanaharkasta seurasi kuukauden radiohiljaisuus. Tiivi ei suostunut tulla meille. Hantulan mielestä olin ollut liian vahva sanoissani. En kuitenkaan ollut ilmaissut itseäni lähellekään yhtä karkeasti kuin hän joskus itse karjuu lapsilleen. (Tai minä Pauliinalle).

Tuli sanomista siitä, että pitää olla hiljaa, kun vauva nukkuu. Kuulemma omassa kodissa pitää saada elää kuten haluaa.

Huomautin vessan siivoamisesta meikkauksen jälkeen. Olin nipottaja.

Kehotin sadesäällä laittamaan kumpparit. En kuulemma ollut äiti enkä siksi saanut puuttua pukeutumiseen. En myöskään nukkumamenoaikoihin, en karkkipäiviin enkä oikein muuhunkaan. 

Kerran sain painua vittuun, kun kysyin, onko läksyt tehty. Vastasin siihen, että neiti on hyvä ja painuu itse. Tosi aikuista vai mitä?

Samaan aikaan, kun repeilin ja rakoilin, yritin edelleen olla niin hyvä kuin vain pystyin. Niinpä sullouduin entistä syvemmälle äitipuolen kierteeseen. Olin yksin, väärinymmärretty ja aliarvostettu. Monsteri. Ja samalla enkeli. Ei ihme, että aiheutin osaltani hämmennystä. Olin kesto-kiehumispisteessä. Pienikin naraisu ja piru oli irti. Olisinpa tuossa vaiheessa mennyt terapiaan tai hakenut vertaistukea.

Kohta 7: Erotaan sitten vaan

En saanut pidettyä mölyjä mahassani eikä ne tulleet ulos kukkaispolkua pitkin. Oksensin ne Hantulan syliin voimasanoilla varustettuna ja uhkasin lähteä seuraavalla junalla sinne, missä pippuri kasvaa.

Hänen lapsensa olivat huonosti kasvatettuja, pilalle hemmoteltuja, nirppanokkia, laiskoja, ilkeitä ja kurittomia. Tullet äitiinsä. Miksei Hantula tehnyt aktiivisemmin töitä kasvattaakseen lapsiaan, puolustaakseen minua ja muodostamaan perhettämme? Miten paljon hän oli minut valmis altistamaan.

Hantulan mielestä liioittelin, olin epäreilu, epävakaa. Ja hänen suvun mielestään mielisairas. Varmaan olinkin, väkipakollahan siihen päädytään olosuhteidemme puitteissa. Itsetuntoni oli riekaleina, itseluottamuksesta ei ollut jäljellä muruakaan, mutta omatuntoni kolkutti sitäkin enemmän. Olin huono paska hirveä epäonnistunut. Toisaalta kaikkensa yrittänyt oikeassa, mutta vain aliarvioitu. 

Tässä vaiheessa kuvioon vihdoin tuli terapia. Totta puhuen en tiedä, mihin oltaisiin ajauduttu ilman ammattiapua. Oli hyvä ottaa aikalisä ja kaikkein tärkeintä: olla itselleen armollinen. 

Kohta n: Selviytyminen kierteestä

Oli hypättävä ulos ilkeän äitipuolen kierteestä. Yhdessä kädessä terapeutti, toisessa Hantula. 

Käytännössä tämä tarkoitti seuraavaa:

- Oli lakattava yrittämästä. Just Go with the Flow. Tämä oli pikemminkin henkinen päätös kuin teko.

- Oli opetettava lapset odottamaan. Tai minun piti opetella antaa heidän odottaa. Esimerkiksi pyyntöihin ei tarvitse vastata heti, reagointiaikaa voi tietoisesti pidentää. Ennen olin ollut jatkuvassa valmiustilassa.

- Oli priorisoitava itseäni. Arvostaa omaa aikaa. Myös järjestää sitä.

- Vaikenta oli oppia sanomaan ei. Ja antamaan omalle tunnolleen nyrkkiä. 

- Oppia hyväksymään rajallisuutensa ja tehdä sen, minkä jaksaa. Aina ei voi ottaa kaikkia huomioon. 

Minulla tämä onnistui ottamalla etäisyyttä. Harppasin muutaman askeleen takavasemmalle ja olin sukulaisille vaikeammin tavoitettavissa. Suljin korvani ihmettelyiltä ja arvosteluilta. 

Aloin käsitellä suhdettani Tiivin ja Taaviin erillisinä kokonaisuuksina. Suhteeni heihin ei tarvinnut olla samanlainen eikä yrittääkään olla samanlainen kuin omien lasteni kanssa.

Tällä opettelemisen tiellä ollaan edelleen. Vieläkin otan pulttia tietyistä asioista, mutta syyttelen aina vähemmän itseäni tai ketään. Asiat asioina. Niihin ei pidä sekoittaa ulkopuolisia tai ne eivät voi joka kerta haavoittaa ihmissuhteita ja kyseenalaistaa liittoamme.

Minä olen ihan ookoo äitipuoli, en ilkeä enkä unelma. Ja se riittää.