Minun ei tarvitse olla hyvä äitipuoli

Ei minun tarvitse olla hyvä äitipuoli, enhän minä ole hyvä äitikään. Leijonasosan ajasta nalkutan lapsilleni siitä, että pakkasella pitää käyttää pipoa, vaikka tiedän, että nurkan takana pipo katoaa päästä. Nalkutan monesta muustakin jutusta. Vedän välillä herneen nenääni ja vastoin kaikkia kasvatusoppikirjoja, korotan ääntäni tilanteissa, joissa se ei ole sopivaa. Kuten esimerksi kun maitolasi kaatuu pöytäliinalle siitä huolimatta, että olen pyytänyt siirtämään sen kauemmaksi kyynärpäästä. Siitäkin jaksan huomauttaa, ettei niitä kyynärpäitä saisi pitää pöydällä. Ja kaiken tämän kasvatusenergiani voisin hyödyntää lasteni kulttuurilliseen valmentamiseen ja laatuaikaan. Mutta energia valuu kaikkeen muuhun.

Esikoiseni Pauliinan ollessa pieni, vielä yritin olla hyvä äiti. Ainakin kaksi ekaa viikkoa kiinteiden ruokien aloittamisesta valmistin bataattimössöt itse. Kun tyttö sylki ne pöydälle irvistäen, testasin Pilttiä. Nam nam nam. 

Sittemmin olen lopettanut yrittämisen. Olen se, mihin pystyn ja kykenen. Tietenkin poden huonoa omaa tuntoa, jos päiväkodilta kotiin tullessani huomaan, että Piipin kauluri on jäänyt aamulla kotiin. Pakkasta miinus kahdeksan. Piipi tulee kotiin päiväkodin kauhtunut lainakauluri kaulassaan. Huono omatuntoni kaikkoaa siihen asti, kunnes maaliskuussa tajuan unohtaneeni palauttaa kauhtuneen kaulurin päiväkodille.

Omien lasteni kanssa en kauhesti jaksa ottaa pulttia. Tuudittaudun ajatukseen, että asioilla on tapana järjestyä.

Miksi sitten sama ei päde puolisoni lapsiin? 

Heidän kanssaan yritin kaikkeni, päivästä yksi lähtien. Tiesin lasten potevan eroahdistusta, sillä heidän vanhempiensa erosta ei ollut ehtinyt kulua kovinkaan kauan, kun minä ja Pauliina tunkeuduimme heidän kotiinsa ja elämäänsä. Ensi alkuun tuntui luonnolliselta hiipiä varpaillaan. Sitten halusin miellyttää, tulla hyväksytyksi. 

Ja sille tielle jäimme.

Puolisoni lapset saivat minusta aivan toisenlaisen kuvan kuin mitä todellisuudessa olen. En ole hiljainen hissukka, myötäilevä tissukka. Olen tulinen ja pippurinen, kun sille päälle satun. Toisinaan olisi parempi pitää suu soukalla, mutta se käy minulta huonosti. Onnistuin kuitenkin siistimään kieleni ja käytökseni puolisoni lasten ollessa läsnä. Toisaalta hyväksyin heiltä käytöstä, jota en kuuna päivänä olisi hyväksynyt esimerkiksi Pauliinalta. On ookoo, että kaksivuotias tyrkkää lautasen sivuun, kieltäytyy syömästä ja listaa rumimmat tietämänsä sanat arvosteluksi valmistamalleni ruoalle. Kuitenkin yli 10-vuotiaalta tällainen käytös on jo rumaa. Omalleni olisin sanonut: "Ole syömättä sitten, vie astiat ja mene huoneeseesi ole hyvä. Jäät ilman jälkiruokaa.".

Taaville (puolison pojalle) hymyilin ja tarjosin jälkiruokaa. Mielessäni teki mieli heittää pari rumaa sanaa takaisin.

Tekohymyily uuvuttaa. Pian huomasin kuluttavani omia poskipäitäni ja hermojani esittämällä kilttiä. Eihän puolisoni lapsetkaan läsnäollessani yrittäneet vääntää naamansa edes hymyn tapaiseen. Miksi minä sitten vaivauduin? Ja helvetti, päätin tulla kaapista ulos. Sieltä säntäsikin oikein vittumainen Kirjava Kana terävän, ruman nokkansa kera.

Toki pirullisen minäni esiintulo pelästytti hauraat lapsipuoleni. Oli mykkäkoulua, perhekriisiä ja jopa eropuheita. Kaikki meni niin väärin, niin väärin.

Mutta jälkiviisaana olen todennut, että aiheuttamieni tulipalojen tuhkasta noustessani tulin esiin itsenäni. Kiiltokuva kasvoiltani oli revennyt ja nenälläni oli nokea. Mutta tässä minä seisoin ja pysyin vain.

Nykysin minulla on oikeus, kuten muillakin perheenjäsenillä, olla inhimillinen. Minullakin on huonoja päiviä, vähintään kerran kuukaudessa noin viisi putkeen. Ja välillä vähän muutenkin.

Koska olen jo valmiiksi paska äitipuoli, natsi, tyhmä ja ääliö, ei minun tarvitse yrittääkään olla ihana, suosittu ja kaiken periksi antava.

Ja arvatkaas mitä, hyvät lukijani, tällaisena minua arvostetaan enemmän! Perheeni hyväksyy, että minäkin väsyn ja suutun. Kukaan ei enää edes ylläty kiukunpuuskistani. (Onko se sitten hyvä vai huono juttu?)

Saanko puolisoni jälkikasvulta toivomiani äitienpäiväkortteja, spontaaneja halauksia, rakkauden ja välittämisen osoituksia ja muuta äidille oikeutettua? En saa. Mutta olen lakannut odottamasta niitä.

Saanko osakseni kiukkua, turhautumista ja mielenosoituksia? Kyllä saan. Mutta en jaksa ottaa niitä liian tosissaan. Joku muu kantakoon huolen. Onhan lapsilla isä ja äiti. Minä autan ja tuen, kun koen sen tarpeelliseksi. Annan itselleni enemmän tilaa ja valinnanvaraa. Pulaan en jätä, mutten nosta ahteriani penkistä ihan joka rääkäisystä.

Paskan äidin ja äitipuolen rooli sopii minulle. Oksat pois vaan. Huonolle omatunnolle hutia. 
Viinilasi käteen ja vappuviikonloppua viettämään!

Aikaisemmin olen kirjoittanut uusperheen ruokakulttuurista: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/03/aiti-tekee-parempaa-ruokaa-ku-sa.html?m=0

Ja uusperheen vapusta: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/04/kuinka-montavappupalloa-saisi-olla.html?m=0