Paapi-poikamme syntyi. Kaikki kävi käden käänteessä, vaikkakin yliajalla. Laskettu aika oli jo ohitettu. Sitten kuului rääkäisy.
Olin odottanut synnärrille samanlaista ryntäystä kuin Stockan Hulluille Päiville. Nimittäin kuin Piipi syntyi, parisuhteemme etenemistä pidettiin liian vauhdikkaana. Saada nyt lapsi ennen kuin menee naimisiin. Synnärrillä oli hiljaista.
Nytkin oli. Kukaan muu ei tullut paitsi äitini Piipin kanssa.
"Oj, johan on Hantulan näköinen", äiti huudahti käveltyään sisään.
"No. Hän on ihan omansa näköinen", oli pakko altavastata.
Paapi oli keltainen kuin oikea pääsiäistipu, joten vietimme pari päivää synnärrillä värikehitystä seuratessa. Paino saatiin heti nousuun ja keltaisuus lähti itsestään ilman solariumia. Hantula kävi moikkaamassa kerran ja paineli sitten takaisin töihin. Puolisoni lapsia Tiivia ja Taavia ei kuulunut.
Kotiuduimme. Olin ounastellut kukkia, ilmapalloja ja pieniä pehmonalleja. Vastassani oli vain täysi pyykkikori ja muruja keittiön pöydällä. "Tiivitaavi oli täällä käymässä eilen", kertoi Hantula tietämättään, että hän käänsi juuri veistä haavassa.
Appivanhemmat antoivat odotuttaa itseään viikon päivät. Vauva nukkui pitkät pätkät ja minulla oli kahvikone ladattuna. Olin seurankipeä, mutten tohtinut soitella perään. Vaikka Piipi olikin ollut suvussamme tabu niin pari päivää syntymän jälkeen lähipiirimme uteliaisuus sai voiton. Kahvipannu porisi silloin oman loppuunpalamiseeni asti. Kestittiin mummit, kummit, kaimat ja niiden kaverit. Piipi valvotti yöt, joten istuin kahvipöydässä zombiena.
Paapi on eri maata. Antaa nukkua kokonaiset yöt ja monta tuntia päivälläkin. Valveilla ollessaan on tyytyväinen, kunhan vaan ruokitaan.
Minullakin riittäisi energia vaikka mihin.
Olkapääkin on palannut työelämään, joten se siitä yhteisestä äitiyslomasta.
Sitten mieheni vanhemmat ilmestyvät ovellemme. Kädessä on kukkakimppu ja omenakakku. "Ei viitsitty tuoda vauvanvaatteita, kun niitähän teillä jo on", anoppini selittää. En viitsi korjata, että juu TYTTÖvauvan vaatteita riittää.
"Oi tules Arto (appiukko) katsomaan, kun on ihan sinun näköinen poika", huutaa anoppi vauvakehdon viereltä. Paapi herää.
"Voi hellallettat kun tinä helätit. Helättikö mummi tinut nyt? Voi että kun minä olen pieni - "Pikku-Arto"!"
Appiukkokin tulee vilkaisemaan. "On kyllä meidän suvun näköä. Taitaa olla meillä dominantit geenit, hehhe. Ootko sinä Kana varma, että tuo on sinun poika alkuunkaan? Hehe"
Heko heko.
"Kaikki vauvat ne taitavat ensialkuun muistuttaa isäänsä. Joku luolamiesteoria", vastaan nenäkkäästi voimatta sisällä kasvavalle kiukulleni mitään, "muuttuu Paapikin siitä oman näköisekseen"
"Paapi??? Sellainenko nimi?" säikähtää anoppi.
"Työnimi. Se on työnimi", täydennän.
"Aatella, että nykyisin pittää sellaisiakin antaa..."
Huokaisen. Sitten pyydän appivanhempani kahvipöytään ja paloittelen omenakakun. Vaan en kerro, että minulla on omatekoinenkin omenakakku jääkaapissa tätä vierailua varten.
Pari päivää appivanhempieni käynnin jälkeen Hantula nappaa autoonsa Tiivitaavin ja tuo heidät moikkaamaan uutta pikkuveljeään.
"Puoliveljeään", korjaa Tiivi.
"Ei kun Tiivi. Se on velipuoli eikä puoliveli", korjaa puolestaan Taavi.
"Ihan sama"
He mittaavat vauvaa silmillään päästä varpaisiin ja varpaista päähän.
"Onks toi jotenki normaalia isompi kuin vastasyntynyt?" (Tottahan toki vauva ehtii kasvaa parissa viikossa)
"Eikö se enää ookkaan keltanen?"
"Onks sillä siniset silmät ku mulla?"
Ja sitten se tulee, Taavin suusta: "Ihan kuin mä pienenä!"
"Joo ei kyllä oo yhtään sun näköinen Kana. Eikä Piipinkään", Tiivi täydentää.
Hymyilen, koska yhtäkkiä minulla ei ole mitään sitä vastaan, että Paapi on Taavin näköinen.
"Saanks mä antaa sille nimen?" Taavi kysyy ja kaivaa ryttyisen paperilapun taskustaan. "Chris, José, Tristan, Jackson, Omar, Warren, Atushi, Kevin, Leopold", Taavi luettelee.
"Onpa kekseliäs lista! Vautsi. Mut nyt on kuitenkin niin, että me olemme jo päättäneet nimen", kerron.
"Eikai se vaan tuu olemaan Paapi? Se on niin ruma nimi", Taavi hätääntyy.
"Eiku mummihan sano, et onneks Paapi on vaan joku ihme työnimi", Tiivi ojentaa.
Soperran ja selitän, että kyllä Paapi on vauvan ihan oikea nimi ja että se on isoisoisäni nimi.
"Hyi!"
"Järkky nimi"
"Onks sen pakko olla Paapi? Eikö Chris ois paljon parempi..."
Käymme nimikeskustelua pitkään ja hartaasti, kunnes Hantula yllättää meidät puuhistamme: "Nyt on kuulkaas niin, että Paapi on Paapi, ja Taavi voi keksiä sille toisen nimen"
"Paapi Tristan", huutaa Taavi.
"Mut mä haluan sit keksii sille kolmannen nimen. Samuel", protestoi Tiivi.
Paapi Tristan Samuel. Se on poikamme nimi (tietysti tähän muutettuna... mutta siis nimi voisi olla esim. "Urho David Antti"). Minulla ei nyt sattunut olemaan enempää sananvaltaa. Vaihtakoon poika sitten nimensä, kun laki sallii.
"Mä ainakin kutsun sitä Tristaniksi", ilmoittaa Taavi.
Meidän pikku paapi. Kanalan kaikkien oma pääsiäistipu!
Illalla istahdamme Hantulan kanssa hetkeksi kahden. Hantula virnistää: "Paapi Tristan Samuel. On siinä pojalla komea nimi. On tullut isäänsä. Oot sinä sitten ihan minun näköisenikin. Kyllä sinusta huomaa, kenen poikia sitä ollaan. Taitaa olla nuo äitisi geenit resessiiviset"
Jostain syystä mittani täyttyy juuri sillä hetkellä! Alan raivota. Nimestä. Vauvan ulkonäkökommenteista ja muusta turhasta: "On siinä minunkin näköä. Katso tuota hymyä vaikka"
"Eihän näin pienet vielä edes hymyile..." (Hantula näkee ilmeeni) "...tai no kai ne hymyilee. On sillä ihan selvästi sun hymy"
Sitten sain vihdoin kysyttyä kaiksta vaikeimman kysymyksen, jota olen pari viikkoa hautonut mielessäni: "Miksei kukaan tullut käymään synnärrillä?"
"Tulinhan mä", ihmettelee Hantula.
"Entä Tiivitaavi? Sun vanhemmat?"
"Aijaaha. Susta ei kyllä ota selvää. Ajateltiin, että saat nauttia rauhassa vauvan kanssa. Mä kielsin muita tulemasta. Kun viimeksi sä naputit, että et saanut tarpeeksi omaa aikaa vauvan kanssa... oisko pitänyt tehdä toisin?"
*****
Muutamaa päivää myöhemmin. "Kana, ihan ystävänä tämä sanon, mutta eikö nyt ois aika vaan oppia ilmaisemaan selvästi, että mitä sä haluat ja toivot? Eihän ne muut voi tietää, ellet sä soita ja kerro", neuvoo ystäväni Olkapää.
"No mä haluan, että ne tulee ihailemaan Paapia ja ihastuu sen nimestä ja sanoo, että onpa suloinen vauva eikä arvioi, kenenkä näköinen se nyt sattuu olemaan..."
"Noihan nyt on ihan perusjuttuja. Kaikki tietää, ettei niihin sais puuttua. Mutta ne on kuitenkin juttuja, jotka vaan kuuluu asiaan."
"Niin kai",' myönnän.
"Sä voit aina syyttää imetyshormoneja", muistuttaa Olkapää.
Vanha kunnon Olkapää. Ja imetyshormonit. Juurikin ne pirulaiset ovat kaiken huonon käytökseni takana. ;)
Pst! Olen aiemminkin blogannut yhteisestä lapsesta
Oikein paljon onnea koko perheelle ja tervetuloa maailmaan pienelle pääsiäistipulle!
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista