Ottaako isäpuoli asiat äitipuolta lungimmin?
Kävimme mammojen kanssa ompeluseurakeskustelua. Mukana oli muutama äitipuoli ja pari ydinperheäitiä. Koska me uusperhemudet muodostimme selvän enemmistön, muovautui keskustelusta uusperhekeskeinen.
Illan yhteenvetona totesimme, että isäpuolet ovat äitipuolia lungimpia. Ydinäidit puolestaan alleviivasivat, että näin ei ole (heidän kohdallaan) ydinperheessä.
Mitä tällä tarkoitamme? Alla selite.
1- Isäpuoli suhtautuu rooliinsa rauhallisemmin ja hyväksyvämmin. Hän ei (ainakaan päällisin puolin) näytä käyvän läpi niitä kolmeasataa itsetuntokriisiä löytäessään itsensä uuspeerheessä, mihin me äitipuolet olemme taipuvaisia.
2- Isäpuoli uskaltaa komentaa puolison lapsia. Isäpuoli uskaltaa komentaa vaikka naapurinkin lapsia. Hän ei välitä, vaikka saa komentamisestaan palautetta. Me äitipuolet pelätään kuollaksemme, ettei meistä tykätäkään.
3- Isäpuoli ei tee pesäeroa. Hän ei jaottele lapsia minun ja sinun lapsiin, hän kohtelee kaikkia yhtä huonosti (tai hyvin). Siihen me äitipuoletkin pyritään, mutta silti kuitenkin analysoidaan puhki suhteitamme puolison lapsiin. Tehdään itse henkinen pesäero ja taistellaan sitten sitä vastaan. Ollaan oman elämämme Don Quixoteja. Taistellaan tuulimyllyjä vastaan, ja eihän se taisto koskaan lopu. Miehiset puoliskomme ei edes näitä tulimyllyjä näe, vaikka meille ne ovat räikeänpunaisia. Puolison lapsia.
4- Isäpuoli kestää mykkäkoulua. Hän ei niin hätkähdä, kun koko suku kääntää selkänsä tai kun lapsipuoli haistattelee vittua ja jälleen valaisee, ettet oo mun faija. Siinä vaiheessa isäpuoli korkeintaan kohottaa katseensa lehdestään ja kehottaa nuorukaista palaamaan astialle, kun on paremmilla fiiliksillä. Meidän äitipuolien V-käyrällä on niin nopea kiihdytystahti, että tuossa vaiheessa on lentänyt jo parit lautaset, krokotiilin kyyneleet ja liuta sensuroitua tekstiä. Me myös loukkaannumme, katkeroidumme ja teemme itsestämme marttyyreja. Kaikki - ihan kaikki - on pilalle hemmotellutn älykääpiölapsen puolen vikaa, kunnes päätämmekin kasata taakan omantuntomme niskaan ja elämme loppuelämämme syyllisyydessä. Me emme vaan kestä näitä konflikteja, emmekä voi ymmärtää, miksi miehemme tuijottavat monttu auki, kun näitä tilanteita sattuu.
5- Isäpuoli antaa asioiden edetä omalla painollaan. Hänellä on vähemmän odotuksia puolisonsa lapsilta ja uusperheeltä. Me äitipuolet koemme vahvempaa (ja nopeampaa) tarvetta säännöille ja rajoille, uusperheen määrittämiselle ja me-hengelle. Sitten kun asiat eivät mene meidän tavalla, syytetään taas tuulimyllyjä.
Keskusteluun osallistuneet ydinäidit hykertelivät jutuillemme ja kertoivat, että heidän perheessään stressaajat ovat lähinnä miespuolisia. Eri toten korostui isien osallistuminen lasten elämään - jo viisivuotiaan piti potkia palloa kuin Pikku-Beckham ja tyttöjen tuli pärjätä telinevoimistelukisoissa. Isät olivat niitä hyviä isiä kun taas äidit huonoja äitejä: kasvatusvastuu jäi äidin käsiin, kun isät pitivät hauskaa ja kannustivat kilpaharrastuksissa.
Vertaillessamme perhetilanteitamme ydinperheissä korostui isien tarvitsema "oma aika" sekä lasten tekemiseen paneutuminen, parisuhde sai vähemmän huomiota. Ei koettu tarpeelliseksi erikseen järjestää parisuhdeaikaa. Uusperheissä lapsia tuppaa olemaan niin monta, että kaikkien tekemisiin on käytännössä mahdoton paneutua. Parisuhteen merkitys korostuu.
En tietenkään vedä yleistyksiä ompeluseurammen otoksen perusteella. Hyvät naurut saimme keskustelustamme. Jäin kuitenkin pohtimaan, onko miehen helpompi hyväksyä puolison lapsia kuin naisen. Johtuuko tämä jotenkin sisäänrakennetusta biologiastamme? Miehelle tunnesiteen muodostaminen ei vaadi yhdeksän kuukautta kestävää närästystä ja tihentynyttä pissahätää sekä matkamuistoksi arpia alavatsassa (ehkä
jopa napatyrä)... ja siihen päälle vuoden kestävää rintabondausta... Vai onko kyse naisellisesta itsetunnostamme, joka on jotenkin uhattuna miehen historian vuoksi? En tunnista näistä missään itseäni.
Omalta osaltani uskon äitipuolen roolin mutkistuneen perhekulttuurien erojen vuoksi, kyseessä on ymmärryksen puute.
Äitipuolen rooli on merkillinen. Joinain päivinä se on täysin pässinselvää ja yhtä luonnollinen kuin tuo harva mänty tuossa pihankulmassamme. Toisinaan taas tökkii niin vastaan, että tekisi mieli sulkeutua vessaan viikoksi. Miksei miehelläni Hantulalla ole näin pitkiä tarpeita?
Kysäisen asiasta.
"No lapsiahan ne on kaikki, mitä enemmän niitän on sitä hankalampaa elämä on. Eipä siinä auta muu kuin antaa heidän tehdä virheensä - Siperia opettaa. Kyllä he kotiin palaavat, kun varpaita pakottaa. Turha siinä on hötkyillä."
(Hantula viittaa perheemme konflikteihin.)
Putkiaivo. Ajattelen. Mutta sitten totean, että olisi ihan mukava itsekin välillä harrastaa putkiaivolua, jos ei muuten niin huvin ja urheilun vuoksi. Pääsisi elämässä helpommalla(?)
Laitetaan testaukseen seuraavassa uusperhekonfliktissa!
So long lukijat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti