Minusta tulee maailman paras mummo

Minusta tulee maailman paras mummo

Ai (esikoiseni) Pauliina raskaanako? Ei nyt sentään. God not.

En ole (ihan vielä) valmis mummoksi, vastahan pyöräytin kuopuksemme. Mutta tosiasiassa mummouteni voi olla ajankohtaista jopa lähivuosina.

Uuden vauvan saaminen on saanut jälleen pohtimaan isovanhemmuutta. Tässä pari vuotta sitten esiin nousi muotitermi; mummokateus. Nyt tiedän, mitä se tarkoittaa. 

Toimittaja Marja Hintikka on puhunut julkisuudessa perin avoimesti potemastaan mummokateudesta ja siitä, kuinka hän olisi toivonut lähellä asuvia, lasten arkeen osallistuvia isovanhempia. Kaikille niitä ei kuitenkaan siunaannu. Ei minullekaan.

Tai no, Pauliinan ollessa pieni tilanne oli toinen. Anoppi hääräsi meillä yötä päivää. Toi lämmintä sapuskaa, kylvetti vauvan, vei kakkavaipat roskikseen ja nukutti pikkuisen kehtoon, kun minä olin uupunut. Herra eX reissasi työnsä perässä, mutta anoppi korvasi poikansa jättämän aukon elämässämme. 

Ärsyttikö anopin läsnäolo välillä? Sanomattakin selvää. Mutta silloinkin hän osasi väistyä takavasemmalle, eikä laukonut turhia ohjeita lastenhoitoon. 

Anopilla tuntui ymmärrystä riittävän. Saatoin kohdata hänet päälläni kauhtunut yöpaita, joka repsotti auki rintojeni kohdalta, tukka takussa ja unihiekkaa silmissä. Itkuhan siinä pääsi, kun anoppi tuli vastaleivottu pullapitko kourassaan ja ehdotti: "Alotetaanko vaikka keittämällä kahvit? Annas kun minä otan tytön kainalooni, niin pääset suihkuun!"

Silloin vielä työssä käyvällä anopillani riitti virtaa. Jopa ikkunoittemme pesemiseen. Lattioiden luutuamiseen. Vaunulenkkeihin. Hän sovitti omat lomansa aikataulujemme mukaisesti pyytämättä ja oli läsnä, kun tarvittiin. Oleellisinta järjestelyssämme kuitenkin oli, että anoppi itse nautti roolistaan. Hän oikein rakasti mummoutta ja se tuntui olevan hänelle tärkeintä. Kaikki apu ja läsnäolo tulivat häneltä luonnostaan ja uskon hänen tehneen vuoksemme enemmänkin, jos olisimme sallineet.

Oma äitini oli noihin aikoihin johtotehtävissä ja omien sanojensa mukaisesti olisi toivonut lapsenlapsia vasta eläke-iässä. Työssäkäyvänä hänellä oli rajallinen määrä aikaa ja energiaa lastenhoitoon. Toki hän oli innoissaan ensimmäisestä lapsenlapsestaan, mutta pystyi osallistumaan arkeemme verrattain vähän. 

Sanotaan, että seuraavien lasten syntyessä mummojenkin into laantuu: into laskee siinä kun lastenlasten määrän kasvaessa. Meillä numero kakkonen antoi odotuttaa itseään, kaikki 14 vuotta, ja hänkin syntyi uusperheeseen, joten tuottamani lapsimateriaali ei tässä kohtaa ole vertailukelpoista.

Nykyisin ex-anoppini häärää Herra eXän ja Even pienokaisen ympärillä. Olen ymmärtänyt, että virtaa riittää eläkeläisenäkin ja lämmin pullapitko on edelleen pop. Ex-anopilla on mummous DNA:ssa. Nyt jo aikuisikäistä Pauliinaakin hän jaksaa huomioida. Käy siivoamassa Pauliinan yksiön ja vie sinnekin pullapitkon. 

Uusperheessä mummokuviot usein hankaloituvat. Jos äitipuolen on jo hankala hyväksyä ja huomioida puolison lapsia, niin miten on mummopuolien laita? 

Onko tyttären (tai pojan) uuden puolison lapset automaattisesti rakkaita?

Riippuu mummosta. Nykyisen mieheni Hantulan kautta perimäni anoppi ja appiukko ovat kohteliasta sorttia. Uusperheemme syntyessä Pauliina oli jo neljäntoista ja lähes itsenäinen. Appivanhemmillani oli jo useita lapsenlapsia, mutta Pauliina oli heille ensimmäinen lapsenlapsipuoli. Ilmeisesti uudessa lapsenlapsipuolessa oli jotain taikaa, sillä appivanhempani ottivat Pauliinan siipensä suojaan ja kohtelivat tätä aivan kuin olisivat aina tunteneet, ja jopa kutsuvat itseään Pauliinan isovanhemmiksi. Lasten välillä ei ole koskaan tehty verieroa, Pauliina on yksi muista. Jos kuitenkin tehdään yksityiskohtaisia vertailuja niin Pauliina ei ole koskaan viettänyt yksin aikaa Hantulan vanhempien luona. Hän on kyllä yökyläillyt heidän kotonaan Lohjalla tai kesämökillä Keski-Suomessa, mutta muiden lasten mukana, ei yksin kuten esimerkiksi puolisoni tytär Tiivi. Kuitenkin Pauliinan ja Hantulan välistä kanssakäymistä tapahtuu. Esimerkiksi tiedän, että anoppini kyläilee Pauliinan yksiössä silloin tällöin, myös pullapussi kourassa.

Ex-anoppiani ja nykyistä anoppiani yhdistääkin lämmin pullapussi. Sellainen on muuten kiva saada silloin tällöin. Anoppini vierailee säännöllisesti meillä, kuten myös mieheni exällä Tuijalla. Yhdessäolo rajoittuu yleensä kahvitteluun ja kuulumisten vaihtoon. Jostain syystä anoppi haluaa aina tiskata, joten rutiiniksemme on muodostunut, että hän tiskaa kahvittelusta kertyneet tiskit käsin ennen lähtöään. Välillä anoppi innostuu kuuramaan koko keittiön tai saapuu meille kourassaan harjanvarsi ja windex-pullo - ikkunanpesua varten. 

Piipin ollessa pikkuruinen anoppi vieraili meillä useammin. Toisin kuin ex-anoppini kanssa, minä laitoin kahvin tulemaan sillä aikaa, kun anoppi ihaili vauvaa. Verrattuna ex-anoppiin nykyiselläni oli myös paljon vinkkejä lastenhoitoon. Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja kestovaipoista, tutinkäytöstä, rintaruokinnan säännöllistämisestä ja korvikkeiden käytöstä. Anoppi kutoi Piipille ihania nuttuja ja yhdessäme puimme pientä tyttöä kuin posliininukkea. 

Jossain välissä jouduimme sopimaan, että tavattaisiin joka toinen päivä jokaisen päivän sijaan, sillä käynnit kävivät vähän raskaaksi. Intohimoisten keskustelujemme sijaan olisik tarvinnut lepoa. 

Viime kuukausina odottaessani Paapia, anoppi on väsähtänyt ja vanhentunut. Hän on itsekin tokaissut, että hänen mummovelvollisuutensa on hoidettu. Nostan hattua hänelle, jolla on jo kahdeksan lastenlasta. Hän on häärännyt jo niistä seitsemän kanssa, mukaan lukien Pauliina, joten sallikaamme anopin eläköityä mummo-orjuudestaan kaikella kunnioituksella. Myönnän, että hänen suuret vanhuseleensä ja hokemiset siitä, kuinka hän on jo mummoksikin vanha ja väsynyt, osuvat välillä vähän huonoon kohtaan, varsinkin kun itse kantaa vastasyntynyttä kainalossa (ja aiemmin vatsassa hormoinene päivineen). Hymyilen ymmärtäväisesti, ja puolet minusta ymmärtääkin vanhusta. Anopin varaan emme voi enää laskea.

Entä oma äitini? 

Piipin syntyessä hän oli juuri eläköitymässä johtotehtävistään. Kun takana on kunniallinen ura, edessä häämöttää ansaittu vapaus. Äitini hyppäsi ensimmäiseen etelän koneeseen ja viipyi kuukausia. Palattuaan takaisin Kanarian auringon päivettämänä hän päätti aktivoitua. Ei mummona vaan ystävänä, shetlannin paimenkoirien liiton puheenjohtajana, taloyhtiön hallituksen sihteerinä, Marttana ja paikallisen Rotaryklubin presidenttinä. Harrastuksenaan äiti kävi haravoimassa parin sotainvalidin takapihaa ja jäljelle jääneen ajan äiti hyödynsi joogaamalla. Sallittakoon tuo kaikki huikean uran tehneelle äidilleni, jolla oli aiemmin omaa aikaa rajatusti. Hän kyllä varmisti, ettei sitä ollut jatkossakaan. Ei myöskään lastenlapsille. 

Äidin tunnetut fraasit kuuluvat. "Autan sen, minkä voin.", "Tullaan kyllä apuun, kun se on mahdollista", "Saat aina pyytää apua, ja tullaan kun pystytään"

Kuulostaa lupaavalle, eikö vain? Mutta onkin eri asia, milloin apu sitten oikeasti onnistuu. Tottakai olen kiitollinen kaikesta vastaanottamastamme avusta. Apu kuitenkin usein toimitetaan hyvin läpinäkyvästi vanhempieni ehdoilla. Avunantoon on määrätty tarkat ajalliset ja sisällölliset rajat. Äitini ei siivoa, eikä tiskaa. Hänellä on aina varmistettuna tiukka takaraja, jolloin hän pääsee liukenemaan paikalta. Avusta sovittaessamme hän tekee omat raaminsa selväksi luettemalla kaikki paskantärkeä tekeminen (kuten päivittäiset joogahengitykset), joka menee auttamisemme edelle. Me tulemme kastissa viimeisenä, toisin sanoen: jos jää vähän yli rahkeita ja jokin minuutin murunen, niin meille voi vaivautua hetkeksi vaikka silittämään pöytäliinaa. Sitten on taas kiire kyläyhdistyksen kesäjuhlaan (johon hyvin voisi mennä vaikka tunnin myöhässäkin). Äitini on tehnyt selväksi, että mummous on hänelle oikeus, ei velvollisuus, ja hän pitää tarkasti kiinni omasta vapaudestaan ja itsenäisyydestään. Hän muistaa kertoa avoimesti, kuinka lastenlapset väsyttävät häntä, eikä hänkään mikään nuori enää ole. Ymmärrän, uuden lapsen syntymä saa suvun vanhimmat tuntemaan itsensä ikälopuiksi.

Lisätäänpä pökköä pesään, ja siirrytään aiheeseen äitini ja lapsipuoleni. Siinäpä vasta mielenkiintoinen yhtälö. Alustan analyysiani lainaamalla äitiäni: "Tiivillä ja Taavillahan on jo omat isovanhemmat. Eivät he ole meidän lapsenlapsia."

Tämä periaate on lähtökohtamme. Se tietenkin eroaa tavasta, jolla appivanhempani käsittävät tyttäreni Pauliinan ja joskus jyrkkä ero aiheuttaa ihmetystä. Toki vanhempani ontuvasti huomioivat myös lapsipuolemme näiden läsnäollessa, mutta lasten eriarvoistaminen näkyy silti välillä. Lapsenlapsipuoli unohtuu helpommin, ei tule tervehdittyä samalla innolla kuin omaa lastenlasta, ei tule juteltua ja osallistuttua tämän tekemisiin yhtä paljon, ei vaan tule huomioitua. Tämä on tahatonta, mutta tuntuu lapsesta kurjalle. Esimerkiksi Taavi heittäytyy hiljaiseksi ja apaattiseksi vanhempieni läsnäollessa, koska jää pahasti syrjään.

Minua  kylmää eräs autenttinen lainaus uusperheen lapselta: "Ei tunnu kivalta, kun muista lapsista otetaan aina enemmän valokuvia kuin musta". Mielestäni tämä lause kuvaa perin tahatonta, mutta kiusallista tilannetta erinomaisesti.

Tosiasia on, että lapsipuoleni ovat osa perhettämme, vaikka minulla itsellänikin saattaa olla vaikeuksia perheemme hahmottamisessa ja käsittelyssä. Lapsi on aina lapsi, hän kokee itsensä tärkeänä, siksi häntä ei pidä kohdella vähemmän tärkeänä.

Meidän uusperhettämme vaivaa siis mummokato ja minua mummokateus.

Missä on se lämmin, hyväsydäminen, harmaapäinen täti, jolla on kaikki mummogeenit DNA:ssa? Se, joka hymyilee ymmärtäväisesti, huomaa, kun äidillä alkaa keittää yli. Pyyhkii lattialle lentäneen pulautuksen. Keittää kahvikupposen. Se, joka ei erottele jyviä akanoista, sulkee kaikki lapsenlapset ja niiden puolikkaat syliinsä ja lukee kaikille yhteisen iltasadun?

Vai onko mummous vain pelkkä illuusio? Miksi mummouteen liitetään niin paljon odotuksia ja myyttejä? 

Mummotkin ovat ihmisiä, erilaisia sellaisia. On pullantuoksuisia, joogaavia, himohiihtäjiä kuin etelän auringon päivettämiä. 

Oleellista onkin keskustella, millaisia odotuksia ja toivomuksia perheellä ja isovanhemmilla on toisistaan. Kuten uusperheessä, myös uusperheen isovanhemmuudessa pätee yhteiset säännöt. Lapsenlapsipuoleuden kokemuksesta on myös keskusteltava, sillä muuten syntyy tilanne, jossa teot eivät välttämättä kohtaa odotuksia. 

Tällainen keskustelu on tietenkin hankala ja hipoo arkoja paikkoja. 

Esimerkiksi minä toivoisin vanhemmiltani vahvempaa osallistumista lapsiperheen arkeemme ja avoimempaa otetta puolisoni lapsiin. Nämä ovat asioita, joita en voi vaatia. Toivossa eläminenkin on raskasta, sillä se johtaa pettymyksiin, ellei toivomuksia kommunikoida. Ei-vastauksen kuuleminen ei sekään tunnu hyvälle (saatika sitten sen antaminen - trust me, I know), mutta se katkoo turhilta odotuksilta oksat pois.

Painotan vielä, ettei tuki ja turva aina tarvitse tulla isovanhemmilta. Rakas ystäväni, yksinhuoltajaäiti Olkapää on monesti ollut perheellemme se aivan paras apu. Tukiverkon voi luoda monella tavalla, myös verisuhteiden ulkopuolelle. 

Hain inspiraatiota Hintikan kirjoittamasta artikkelista ja tässä loppuun vähän kommentoia.

"Itsepä olet lapsesi hankkinut, hoida ne", on tyypillinen suomalainen asenne. Kun siirrymme pallokartalla etelämmäksi, jo pätee eri säännöt. "Koko suku kasvattaa", kuuluu monen kulttuurin käytäntöön. "Koko kylä kasvattaa" päti ennen täällä epäsosiaalisessa Suomessakin. Itse olemme luoneet tarkat rajat henkilökohtaisen elämämme suojaksi. Olisikin aika herätellä yhteisöllisyyttä ja pitää huolta toisistamme. Hintikka mainitseekin vertaistukiryhmät - niiden arvoa ei voi vähätellä. Mukaan vaan!

Kaiken näiden pohdintojeni keskellä olen vakaasti päättänyt, että minusta tulee pullantuoksuinen mummo, joka hymyilee ymmärtävästi, siivoaa roskiskaapin, napsauttaa kahvinkeittimen päälle ja on läsnä. Rakkauteni ja apuni ei ole ehdollista, eikä rajallista. Olen täysin vakuuttunut, että minusta tulee maailman paras mummo.

(Silmänisku ja ripaus huumoria päälle.)

Linkki Marja Hintikan artikkeliin: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/10/marja-hintikka-isovanhemmuus-hukassa

Olen aiemminkin kirjoittanut mummoudesta uusperheessä: 

http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/04/uusperheen-mummi.html?m=0

Ja

http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/03/uusperheen-mummit-ja-kummit-veto-oikeus.html?m=0