Miesflunssa tuli taloon - uusperheenkin isälle

Kun uusperheen isä sairastaa

Käsite "miesflunssa" on sesongin muotitermi. Mies sairastuu siihen harvoin, mutta auta armias kun hän sairastuu, koko talo ja naapuritkin tietävät sen. 

Kerronpa muutaman merkin, mistä tietää, että meidän isäntä on saanut tartunnan.

Ensinnäkin löydän Hantulan makaamassa sohvalta, hyvin tuskallinen ja kärsivä ilme kasvoillaan. Ilmestyn paikalle, koska kuulen takkahuoneesta ärjyntää ja komennuksia. 

"Hiljaa, nyt suut tuukkoon kaikki!" hän ojentaa äänekästä jälkikasvuamme.

"Mitä nyt?" ihmettelen.

"Eikö täällä saa edes mitata kuumetta rauhassa?"

Sitten todistan mitä ihmeellisimmän näytelmän. Miehelläni on suussa yksi kuumemittari ja toinen korvassa. Sitten piippaa yksi mittari oikeassa kainalossa ja toinen ja KOLMAS vasemmassa. Kas kun ei peräpäässäkin yksi.
Seriously?

"Mittareissa on virhemarginaali. Pitää ottaa keskiarvo", hän selittää ärtyneenä, "kai nyt miehellä on oikeus mitata kuume itseltään?"

Meillä mittarit ovat yksimielisiä. Kuumetta ei ole. 

"Ota burana", kehotan ja poistun huoneesta.

Toinen merkki miesflunssasta on talomme läpitunkeutuva karmiva ääni. Mieheni "äääät-siuu" on niin voimallinen, että se aiheuttaa jälkitautina sydänkohtauksen meille muille perheenjäsenille. Ojennan hänelle nenäliinan: "Käytä tätä!"

Kun miesflunssa on vatsaflunssa, mies tekee näyttävän syöksyn takkahuoneen sohvalta kylppäriin jättäen jalkoihinsa niin taaperomme kuin teinimme. Dramaattisesti hän jättää kylppärin oven auki ja voi kaikella voimallansa pahoin. Kolme silmäparia tapittaa kauhistuneena ovella.

Kylmän rauhallisesti suljen oven ja pyydän lapsia jättämään miesflunssainen rauhaan.

"Ei kai tuo tartu?" kysyy Tiivi. 

"Ei", vakuutan ja vien takkahuonen sohvan viereen jaffapullon ja vadin.

Eikä tässä kaikki. Odotas, kun appivanhemmat pääsevät paikalle. Sittenpä miehestäni vasta flunssainen tuleekin. Anoppi laittaa miehelle villapipon ja kaulahuivin, ja itse kutomansa ruskea-oranssin torkkupeiton.

"Siinä on sinun hyvä maata. Ei ole hyvä palella", anoppi huolehtii.

Appiuppokin porhaltaa paikalle ja valmistaa miehelleni noitalientä. Se on lapsilta kiellettyä ruskeaa litkua, jonka reseptiä en tarkkaan tunne, mutta anoppi syöttää sitä lusikalla mieheni suuhun. En kestä katsella, joten poistun paikalta. Minulla on omat lapset ja bonuksetkin hoidettavana. 

Auta armias, kun seuraavaksi sisään astelee lasten äiti Tuija, joka on tullut  noutamaan lapsensa. Tuijakin tulee ihmettelemään henkihieverissä taistelevaa miestäni. 

"Toin sulle auringonhattua. Muistatko, kun se auttoin silloin Espanjassakin? 20 tippaa kolmesti päivässä tekee ihmeitä. Toin vähän kurkkupastillejakin, sun lemppareita..."

Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?

Tekisi mieli mennä väliin, mutta mieheni on niiin otettu kaikesta huomiosta ja paapomisesta, että suotakoon se hänelle. Olen vaan tosi tyrmistynyt. Ihmettelen, mikä ihmeen heppu on vallannut sohvamme. Sillä on idiootti kaulan alta sidottava villapipo päässään ja ruma torkkupeitto päällään, kuumemittari suussa. Parvi paapojia ympärillään. En tunne häntä.

"Aina se on ollut tuollainen", valaisee Tuija.

Joo kiitti vaan tiedosta.

Ei uskoisi, että mieheni työskentelee hoitoalalla!

Pst! Olen aiemmin kirjoittanut uusperheen sairastelusta:  

http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/04/kun-uusperhe-sairastaa.html?m=0

Parisuhdeterapiassa

Ajauduimme mieheni Hantulan kanssa pariterapiaan jo toisen yhdessäolovuotemme alkumetreillä, olimme hädin tuskin ehtineet naimisiin.

Lliitossamme ei sinänsä ollut vikaa, olimme rakastuneita ja vastanaineita, mutta meitä vaivasi uusperhetauti. Oli vauva, oli kaksi teiniä ja yksi esiteini. Oli miellyttäjä-äitipuoli, joka kaiken nieli, kiltti mies ja kaksi ikävää exää. Ja sitten se suku. Elimme kuin akvaariossa, johon kaikilla oli pääsy sekä vastuu, oikeus tai pakkomielle puuttua. Näin ainakin itse koin tilanteen. Parisuhteemme oli ohuella pohjalla ja sille omistettu tila sen kuin supistui. 

Jätimme itsemme uusien rooliemme ja omantunnon tuskiemme jalkoihin. Oikein poljimme päällä. Kunnes jompi kumpi meistä (minä!) sai tarpeekseensa.

Varasimme ajan parisuhdeterapeutille. 

Aivan ensi alkuun terapeutti piirsi fläppitauluun kaksi ympyrää. Toiseen tuli rasti alas, toiseen nuoli ylös. Ne esittivät minua ja miestäni Hantulaa. 

Sitten hän piirsi talon meidän ympärillemme. "Kuka on kirjoilla tässä taloudessa?" hän kysyi.

Taloon piirrettiin pieni tyttöpää ja keskikokoinen tyttöpää. Tyttäreni Pauliina ja yhteinen tyttäremme Piipi.

"Tässä on teidän ydinperheenne" jatkoi terapeutti, "kuuluuko tämän katon alle muita kuin kirjoilla olevia jäseniä?"

Terapeutti otti toisen värisen tussin ja piirsi sitten pojan ja tytön päät kotiimme. Tiivi ja Taavi. "Kuinka suuren osan ajasta he viettävät teillä?" Käytännössä alle puolet, joten heidän alleen rustattiin 40%.

"Missä he sitten ovat loput 60%?"

Toisessa kodissa. Äidillään. Terapeutti piirsi toisen talon paperin yläkulmaan ja sinne Tiivitaavin 60%-sesti sekä Tuijan pään.

"Ketkä muut vaikuttavat perheenne päätöksiin?"

Piirrettiin vielä yhteen taloon minun exä ja hänen nyxä. 

Kun mainitsimme sukulaiset, terapeutti pyöritteli päätään. "Ette kai te päästä sukulaisia tekemöän perheenne päätöksiä?" 

Siinä vaiheessa kyllä päästettiin.

Sovimme yhdessä, että perhe on perhe ja sukulaiset ovat sukulaisia. Ensimmäisessä terapiassa keskittyttäisiin puhumaan perheestä, vielä tarkemmin ydinperheestä. Ei muusta.

Nimesimme piirretyn talomme siis ydinperheeksi uusperheen sijaan. 
Ytimen perustaa pariskunta, siispä perheen perustan laatu vastaa pariskunnan suhteen laatua. Perheen jäsenet seisovat luomallamme perustalla.

Sitten lähdimme käymään läpi perheenjäseniä.

Totesimme, että minulla on perheessäni kolme roolia: Puoliso, äiti ja äitipuoli. Hantulalla oli myös kolme roolia: Puoliso, isä ja isäpuoli. Tässä mielessä jäsenyytemme perheessä on aika symmetrinen. 
Mutta lastemme kohdalla tilanne on toinen.

Piipillä on yksi koti ja hänen vanhempansa asuvat siellä. Piipille olemme hyvin selkeä ydinperhe.

Pauliinalla on yksi koti, jossa asuu äiti ja isäpuoli ja pikkusisar. Käytönnössä hän ei ole koskaan isällään.
Ongelmakohdaksi määriteltiin Pauliinan kehno hyväksyminen Hantula yhtenä vanhempana. Biologinen isä on Pauliinalle hyvin etäinen ja vaikuttaa lähinnä Pauliinan elämään tuottamalla jatkuvia pettymyksiä. 

"Purkaako Pauliina mahdollisesti pettymystään isäpuoleen, ottamalla tähän etäisyyttä ja esittämällä välinpitämätöntä?" kysyi terapeutti.

Emme olleet tulleet ajatelleeksi asiaa tuosta näkökulmasta. Ohjeeksi saimme, että ongelmatilanteissa Hantula määrätietoisesti pyrkisi olemaan Pauliinalle auttava taho minun sijaani. Näin luottamus syntyisi luonnollisesti. 

(Tässä lisää Pauliinan ja Hantulan välisestä dynamiikasta: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/S%C3%A4%20et%20oo%20mun%20is%C3%A4%20%2F%20%C3%A4iti?m=0) 

Tiivin kohdalla pohdimme hänen haastavaa ikäänsä. Hän oli teini-iän keskivaiheilla ja hyvin herkässä tilassa. Vanhempienda erossa hän ollut puolueellinen äitinsä hyväksi ja sama kaava näytti jatkuvan. Tiivin oli vaikea hyväksyä olemassa oloani. Olin tiellä HÄNEN kodissaan. 
"Oletteko harkinneet muuttamista? Ihan omaan kotiin?" kysyi terapeutti. 

Käsittelimme vaikeaa suhdettani Tiiviin. Olin mielestäni yrittänyt ja antanut kaikkeni.

"Teini-ikäinen tykkää olla omissa oloissaan. Se kuuluu asiaan ja on osa vanhemmasta irrottautumista", muistutti terapeutti, "liika yrittäminen ei tehoa".

Totesimme myös, että koska Tiivin suhde äitiinsä on hyvin tiivis ja koska Tiivi viettää suuremman osan ajasta toisessa kodissaan, mahdollisuutemme vaikuttaa olivat heikommat ja kokonaisvaltaista vastuun ottaminen mahdotonta. Meidän täytyi osata löysätä köyttä. Tämä oli minulle hyvin vaikeaa. Odotin niin paljon Tiivin ja minun suhteelta ja halusin sen olevan läheinen.

"Joskus riittää, kun pelkästään tekee itsensä nuorelle tavoitetuksi." Tällä terapeutti tarkoitti, että emme liiaksi silottelisi maata Tiivin varpaiden alla. Tämä huomaisi sen ja tietäisi kyllä, mistä narusta vetää. Terapeutti muistutti, että me olemme ydinperheen vanhemmat ja täysi-ikäiset päättäjät. Vaikka lapset tulee osallistaa päätöksiin, he eivät voi olla täysi-ikäisiä päättäjiä, eikä heille tule sysätä sellaista valtaa. Tiivi elää kahdessa ydinperheessä. Niiden säännöt ja käytännöt eroavat varmasti toisistaan. Sitä suuremmalla syyllä ytimissä on oltava vahvat täysi-ikäiset päättäjät. Eletään heidän allekirjoittamillaan säänöillä.

Terapiaa ennen olimme kohdelleet mielialojen vaihdosten myllertämää Tiivi-parkaa ehkä liiankin varovaisin ottein. Se saattoi osoittain luoda kuvaa, että olimme välinpitämättömiä. Toisaalta emme voineet asettua kilpailemaan Tiivin äidin läheisestä suhteesta. Olisi opittava pitämään yllä tarpeellista puheyhteyttä Tiivin äidin kanssa, jotta voisimme kriisien syntyessä pitää yhtä. Tämä oli Hantulalle vaikeaa.

(Tässä kirjoituksessa lisää Tiivin ja minun välisestä dynamiikasta: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/05/kuukausi-radiohiljaisuutta.html?m=0)

Arin kohta Hantulalle oli Taavi. Poikansa kohdalla hän koki kovia omantunnon tuskia. Hän oli myös pahoillaan, koska meillä ollessaan poika poti koti-ikävää tai siis äiti-ikävää. Mielestäni pojalle ei alkuunkaan sovetunut vuoroviikko järjestely, mutta jostain syystä Hantula piti siitä kynsin hampain kiinni. Niinpä me puolet vuoroviikoistamme kuuntelimme itkuista poikaa, joka laski sormillaan päiviä, kunnes pääsisi takaisin kotiin. Äitin luona oli koti ja isän luona oli vaan isän luona. (Asiasta lisää: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/03/iltasoitto.html?m=0 ja http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/Vuoroviikottainen%20vaihto?m=0) 

Taavin ja minunkin välimme olivat kylmät. Minulla oli hermot kireällä vauvan kanssa, enkä tahtonut jaksaa jankutusta pahasta ruoastani, motkotusta vauvan itkusta ja siitä, että meillä oli tylsää. (Tässä lisää: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/03/aiti-tekee-parempaa-ruokaa-ku-sa.html?m=0)

Lisäksi Taavi kävi silloin sellaista erovaihetta läpi, että elätteli toivetta äidin ja isän yhteenpalaamisesta. Hän katseli valokuvia ja isin&äidin häävideota. Hän puhui paljon yhteisistä kultaisista ajoista ja mulkoili minua kulmiensa takaa. Minä olin selvästi hänen unelmiensa tiellä. 

"Taas sinä olet omassa perheessäsi TIELLÄ", huomautti terapeutti. "Olet maininnut olevasi sekä Tiivin että Taavin tiellä. Muistutan, että parisuhteenne on perheen perusta ja silloin on mahdotonta, että olet tiellä."

Kyselin, miten kannattaisi toimia, jotten olisi tiellä. Sain vastauksen: "Toimi niinkuin perusta."

Seuraavan puolituntisen kulutimme keskustelemalla, mitä perusta tarkoittaa. Terapeutti kirjoitti lennosta tukisanoja perustuen minun ja Hantulan keskusteluun:

- Perusta on yhteinäinen, aukoton

- Turvallinen

- Luotettava

- Ei petä

- Luja ja myös tarvittaessa joustamaton

- Rajallinen, osoittaa rajat

- Kestävä

- Ei aina ihan sileäpintainen, kuluuhan sekin käytössä

- Siksi sitä pitää välillä hoitaa ja öljytä, silloin sekin tarvitsee rauhaa

- Jos siihen kaataa vettä, siitä tulee liukas, ja vedellä leikkinyt voi kaatua. Kaatuminen voi aiheuttaa kolhuja, mutta perusta kantaa

- Sen päällä on tilaa vain ydinperheelle, se ei jaksa kannatella exiä tai pysyvästi sukulaisiakaan...

- Perusta luo pelisäännöt ja perhe kunnioittaa niitä

- Perusta on jo pysyy, se ei pysty vaikuttamaan muissa kodeissa

Sitten saimme hetken miettiä, mitä perustavan laatuusia ongelmia meillä oli. No, rakoileva perusta, liian pehmeä ja joustava, sillä oli liikaa painolastia, sen reunat olivat eri korkeuksilla eikä se pitänyt yhtä, sen hoitaminen oli unohtunut ja se voi huonosti. Siksi sen asukit olivat epävarmoja.

"Menkää nyt kotiin ja luokaa ydinperheellenne vahva perusta", sanoi terapeutti lopulta. Lupasimme keskittyä ydinperheeseemme, jättää muu sen ulkopuolelle ja laittaa energiamme asioihin, joihin voimme vaikuttaa. Minä lupasin madaltaa vaatimuksia itseltäni.

Ja niin ensimmäinem terapiatuntimme oli päätöksessä.

Miksei kukaan halua ryhtyä uusperheen kaveriksi?

Miksei kukaan halua ryhtyä meille kaveriksi?

Perheemme ikäjakauma on laaja. Vanhimman ja nuorimman lapsen ikäeroksi tulee kesällä 20 vuotta. Olen ollut sekä kakskymppinen vauvan äiti että nelikymppinen vauvan äiti. Molemmissa tilanteissa olen ollut ulkopuolinen.

Ydinperheeni ja ystävät

Täytin 22v, kun Pauliina syntyi. Meillä oli Herra eXän kanssa jo koti, ohuet kultaiset vihkisormukset ja hyvät työt. Samaan aikaan suurin osa ystävistämme unissakäveli pitkin Uudenmaankadun Catwalkia, bailasivat sen kun kerkesivät Sodassa ja Lostarissa. He olivat villejä sinkkuja, opiskelijoita, nuoria ja vapaita. Yleensä he tulivat sunnuntaisin kyläilemään, joko poiketen Walk of Shamelta aamiaista kärkkymään tai myöhemmin iltapäivällä pahoittelemaan huonoa baarionneaan krapularuoan toiveissa. Istuin Pauliina kourassa kuunnellen ystäviemme raportteja mitä ihmeellisimmistä seikkailuista. En osanut suhtautua niihin, sillä olin itse seurustellut koko nuoruuteni, saman ihmisen kanssa. Suhteemme oli joutunut kriisiin kahdesti: kun Herra eXällä oli vispiläkauppaa muualla ja kun minulla oli kerran kesätyöpaikkaihastus. Nämä kriisit olivat viatonta tavaraa ystäviemme baariraporttien rinnalla. Vaikka olin myös vähän kateellinen, olin samalla onnellinen, että "meillä oli kaikki niin hyvin." Näistä vuosista minulle jäi käteen paras ystäväni, Pauliinan kummi, Olkapää.

Neuvolan äitiryhmässä tutustuin muutamaan muuhun uuteen äitiin. He olivat minua vuosia vanhempia ja löysivät enemmän yhteistä keskenään kuin minun kanssani. Tapasimme muutaman kerran vaunukävelyllä, mutta nekin hiipuivat sitten. 

Työelämässä tutustuimme muihin perheisiin. Kävimme jopa yhdessä lomamatkoilla. Me olimme lähes poikkeuksetta ainoa perhe, jolla oli "vain" yksi lapsi. Siis lellitty lapsi. Raukka parka, jolle ei vanhemmat ole tehneet sisaruksia. Meidän elämä oli varmasti paljon helpompaa kuin kaksilapsisessa perheessä. (Ne kolme keskenmenoa Pauliinan jälkeen jätin mainitsematta näissä keskusteluissa.)

Koska lähes kaikki perhetuttavistamme oli jotenkin päätynyt ystäviksemme Herra eXän kautta, avioerossamme he myös pysyivät Herra eXän ystävinä. Monet heistäkin alkoivat eroilla osana neljänkympin kriisiä ja ovat tätänykyä uusissa, nuorekkaissa suhteissa, kuten Herra eX itsekin.

Eroperheeni ja ystävät

Erostamme huolimatta aluksi pakotin Herra eXän olemaan arjessamme mukana. Luulin kai sen lopulta johtavan eXän järkiintulemiseen ja kotiinpalaamiseen. Kun totuus alkoi valveta minulle, ettei eXälläni ollut pienentäkään aikomusta palata Evensä yksiöstä meidän rivaripätkään, aloin seota. Siinä vaiheessa kävin Facebookissa ystävieni siviilistatukset läpi ja keräsin listan niistä, jotka mielestäni vaikuttivat eronneilta tai sinkuilta. Aloin soitella heitä läpi. Sain paljon lohdutusta ja henkistä tukea niin, ettei Olkapään tarvinnut kantaa ihan kaikkea. Jossain välissä, kun repsahdin juomaan ja luurijuoppuilin, Olkapää lähes asui meillä. Hän ei ollut pelkkä olkapääni mutta silloin myös selkärankani. Osa eronneista FB-kontakteistani jäi ystävikseni. Osalla heistä on nyt myös uusperhe. Ymmärrämme toisiamme.

Uusperhe ja ystävät

Muistat varmaan itsekin kuuluisan "alkuajan", kun tapaa kiinnostavan henkilön ja tämäkin kiinnostuu sinusta. Sitten ihastutaan, hullaannutaan ja myöhemmin rakastutaan.

Kaikkea tätä edeltää aika, ettei ole ihan varma, mitä se toinen ajattelee ja onko se tosissaan. Kaikki käydyt keskustelut, katseen kohtaamiset ja sekin, kun katse ei kohtaa, analysoidaan ystävän kanssa tarkasti. "Se on selvästi kiinnostunut", vakuutteli Olkapää, "mutta mistä tiedät, ettei se oo naimisissa?"

Hantulalla ei ollut sormusta. Tapasimme päivittäin, muka sattumalta, ensin kopiohuoneessa ja myöhemmin vähemmän sattumalta kahvihuoneessa.

Joka ilta soitin Olkapäälle ja juttelimme tunteja, kun kerroin Hantula-tapaamisistamme seikkaperäisesti.

"Tänään se kertoi, että on asumuserossa", raportoin. "Uskotko sitä?" epäili Olkapää. Olkapää oli tarkka näissä asioissa. Hän teki hyvää taustatyötä selvittääkseen, asuiko Hantula yksin. Ilmesesti asui. Pihassa oli selvästi paikka kahdelle autolle, mutta siellä oli vain yksi auto. Vai miten se nyt meni...Miten ihmeessä Olkapää näitä selvitti? Se jäi minulle arvoitukseksi. Ymmärsin kuitenkin, että hän oli kokenut konkari salapoliisina.

Olkapää oli myös ensimmäinen, jonka esittelin Hantulalle. Olkapää nimittäin teki Sanity Checkin, ennen kuin vein Hantulan kotiini Pauliinan luo. Sittemmin olen esitellyt muita ero-ja uusperheitä Hantulalle, mutta Hantula ei ole ihmisolennoista se sosiaalisin. Hänellä on vanhat lätkäkaverit, se riittää. Lisäksi hänen vaikeat työaikansa hankaloittavat sosiaalista sitoutumistamme. Meillä kummallakin on tahoillamme ystäviä, mutta vielä emme ole löytäneet matchia jonkun toiseen perheen kanssa. Eikö joku voisi kehitellä Family tinderin? Kun on oikea Tinder ja Mammatinder, miksei myös Family tinder?

Olen monesti miettinyt, miksi perheiden on niin hankala bondata? 

Ensinnäkin kohdallamme on hankala löytää perhesymmetriaa erikoisen ikäjakautumamme vuoksi. Useimmat päälle nelikymppiset nauttivat elämästään esiteinien/teinien kanssa, käyvät matkoilla ja harrastavat laskettelua. Kuka hemmetti haluaa hengata perheen kanssa, jossa on kaikki tämä plus sitten ne pienet kiljukaulat? 

Meillä on myös hyvänpäivän tuttuja Piipin päiväkodista. Siellä on muitakin äitejä, jotka ovat huolissaan lapsensa korvakierteestä, joka on tullut tervetuliaislahjana päiväkotiin liittyessä. Meillä on muutakin yhteistä. Meitä on oikea pikku armeija pikkukakkosta odottavia äitejä, paitsi että tämä on minulle pikkukolmonen plus kaksi bonusta. 

Tulen päiväkotiäitien kanssa hyvin juttuun ja sairaspäivinä me playdeitataan. Ei ne lapset oikeesti sairaita ole. Nuhakuumetta vaan, mutta päiväkodista heidät passitettaisiin kuitenkin kotiin. Joskus he ovat ihan HopLop-kuntoisiakin. 

Sosiaalinen kontaktini päiväkotiäitien kanssa rajoittuu päiväsaikaan ja sairaspäiviin. Toki hyvän huomenien toivottelu ja sääolosuhteiden päivittely päiväkodin pihassa kuuluuvat asiaan. "Taas tulee räntää, tällainen kylmä vetinen sää enteilee lisää korvakierteitä." Sanos muuta.

Olen kyllä pyytänyt päiväkotiperheitä meille iltakylään, kera isukin. Joko kieltäytyvät kohteliaasti tai tulevat kerran, ilman isää. 

Tässä näkyy meidän yli kymmenen vuoden ikäero. Kuka hemmetti haluaa hengailla iltansa jonkun yli 45 vee kaljuuntuvan äijänkämppänän kanssa? Puheenaiheita ei ole, mutta kiusallista hiljaisuutta kyllä. Miehet eivät väännä tikusta keskustelua, niin kuin me naiset.

Kerran satuimme samalle vauvauintikurssille erään päiväkotiperheen kanssa. Meillä naisilla riitti saunassa juttua yliajalle asti. Kun pääsimme pukuhuoneesta, löysimme miehemme kahviosta kukin omassa pöydässään. Kyselin autossa, että mitäs puhelitte saunassa. "Ei mitään."

Matching- ongelmiin kuuluu myös muitakin dimensioita kuin ikä ja elämänvaihe. Vaikka minä ja jonkun random toisen perheen äiti tulisimme mahdottoman hyvin toimeen, se ei heti tarkoita sitä, että miehemme löytävät yhteisen nuotin. Jos sekin ihme tapahtuu, seuraavaksi lapset laittavat kapulan rattaisiin. "Voi ei me haluta niitä tänne, ne on tyhmiä".

Unelmanani olisi yhteinen uuden vuoden, vapun ja juhannuksen vietto, perheiden yhteinen aurinkoloma. Lapsilla ois kivaa ja aikuisilla omaa kivaa. But it ain't just happenin'...

Rakas Olkapääni on ja pysyy uskollisesti rinnallani. Hän on nyt itse nelikymppinen tuore äiti ja nyt me jauhamme tunteja kakkavaipoista, milloin vauvan pitää oppia kääntymään ja istumaan, miksei vauva syö kiinteitä tai ikinä nuku. Minä puran uusperhehuolia ja Olkapää yksinhuoltajahuolia. Meillä on symbioosi.

Minustakin tuli siis hiljattain kummi, Olkapään tytön, Pikku-Olkapään kummi. Tämä on ystävyyttä.

Avoimuus kannattaa - vai kannattaako?

Avoimuus kannattaa - vai kannattaako?

Nyt vasta temput tein! Nimittäin paljastin tämän blogin miehelleni Hantulalle. 

Juuri niin! Ja arvatkaa vaan, mikä oli reaktio?

a) iso, iso riita

b) vielä isompi riita

c) avioero

Oikea vastaus on d) iso halaus. 

Hantula on viettänyt viikon päivät illat hykerrellen ja naureskellen avauksilleni. 

En ensin kertonut, että blogi oli kirjoittamani. Vaikka olen parhaani mukaan naamioinut henkilöt, yhdistellyt niitä, muuttanut tapahtumapaikat ja ajankohdat tunnistamattomaksi (lisää taustaa löytyy täältä: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/p/mina-olen-kirjava-kana-vuosimallia-75.html?m=0), tottakai Hantula tunnisti kirjoitukset käsialakseni ensisilmäykseltä. Eikä edes loukkaantunut. Totesi vain, että "olisit kertonut näistä jutuista". Tulkitsin sen niin, että olisin voinut avoimemmin kertoa tunteistani, myös niistä keljuimmista.

Hantulalta saatuja kommentteja:

- En tiennyt, että parisuheaika on sulle niin tärkeetä (http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/Parisuhdeaikaa?m=0) Hän alkoi heti googlettaa lastenhoitajia. 

- En tiennyt, että Tuija on ollut noin törkeä. Ei olisi ollut, jos olisin tiennyt. (http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/Nyx%C3%A4n%20ex%C3%A4?m=0)

- Mähän sanoin, ettei oltais vietetty joulua mun vanhemmilla (http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/Joulu%20uusperheess%C3%A4?m=0)

- Myönnän, että olis pitänyt ottaa vahvempi osuus noissa perhekysymyksissä (http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/Kuka%20kuuluu%20perheeseen%3F?m=0)

- Olisin mä laittanut sun nimen [rippikutsuun] mukaan, jos olisin tajunnut, että se on sulle niin tärkeetä (http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/07/rippijuhlat-pannaan-osa-1.html?m=0)

- Sä et ole verrattavissa kehenkään, vähiten Tuijaan. Pate [pikkuserkku] puhuu paskaa. (http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/10/nain-alkoi-kolmas-maailmansota.html?m=0)

- Voi kultsu, onks sun elämä oikeesti ollut näin vaikeeta? Mä olen kyllä nyt pahoillani.

No on se. Aina välillä. Tottahan toki on niitä hyviäkin hetkiä ollut, lupaan vastedes kirjoittaa myös niistä. 

Periaatteessa tämä kirjoituskin on yksi niistä hyvistä. Nimittäin blogini paljastaminen miehelleni on avannut välillämme uuden keskustelukanavan. Olemme yhdessä nauraneet blogissa käsittelemilleni episodeille. Päällimmäisenä tulee juuri naurut, mutta sitten vakavoidumme ja keskustelemme kipeimpiä kohtia auki. 

Voi kun me joskus olemmekin niistä riidelleet (eikä niin kauankaan aikaa sitten), paiskineet ovia (lähinnä minä) ja syyttäneet toinen toistamme (taas minä). Nyt niin moni asia tuntuu päivän selvälle. Tässä hieman listaa suurimmista muuttujista "ennen vs nyt":

- TILANVALTAUS. Uskallamme molemmat ottaa tilamme äiti- ja isäpuolena. Sanomme asiat niin kuin ne ovat, silläkin uhalla, että joku ottaa nokkiinsa. Esim. puolison lapsen ojentaminen ei aina ole helppoa, mutta kuuluu aikuisen vastuisiin. Aluksi siitä voi stntyä iso numero, mutta pian lapsetkin tottuvat siihen, että olet yksi vahempi. (Lisää aiheesta:  http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/05/kuukausi-radiohiljaisuutta.html?m=0)

- YHTEISET SÄÄNNÖT. Kirjallisia sääntöjä ei enää tarvita, ne ovat meillä päässämme ja noudatamme niitä. (Lisää säännöistä: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/Perhes%C3%A4%C3%A4nn%C3%B6t?m=0)

- PARISUHDE PERUSTANA. Uusperhe pohjautuu vahvaan parisuhteeseen. Uuspari pitää yhtä ja kun jokin on epävarmaa, siitä keskustelee ensimmäisenä uuspari ja vasta sitten neuvotellaan muiden kanssa. Aiemmin neuvotteluja käytiin ristiin rastiin, ilman että olimme molemmat kartalla tai samaa mieltä. Väitän, että tässä asiassa voi perinteinen ydinperhe toimia väljemmin, mutta uusperheessä uusparin tulee tehdä selväksi, kuka ylin päätäntäelin = uuspari yhdessä. (Lue blogi parisuhdeterapiasta: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2017/01/parisuhdeterapiassa.html?m=0) 

- PILKUNVIILAUS PANNAAN. Kaikkia ei tarvitse kohdella tismalleen samanlailla. Kunhan lapset kokevat olevansa tasa-arvoisia ja rakastettuja, väliin jää paljon pelitilaa erilaisille suhteille eri lasten kanssa. Jos joku sattuu välillä saamaan enemmän, niin joku toinen sitten seuraavalla kerralla.

- EI AINA KAIKKI KERRALLA. Kaikkien ei tarvitse lähteä jokaiselle lomamatkalle tai edes uimahalliin. Siitä ei tule muuta kuin itku ja hammasten kiristys. Kaikki vuorollaan, ikäluokan tarpeet huomioon ottaen. (Lisää uusperheen lomailusta: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/03/miksi-uusperheet-eivat-matkustele.html?m=0)

- ÄLÄ PAKOTA. Kaikkia ei tarvitse rakastaa eikä odottaa heiltä rakkautta. Riittää, kun tullaan toimeen.

- HUONO OMATUNTO HUS HELVETTIIN. Maalaisjärki riittää, ja tehdään asiat vanhempien ja tietenkin lasten jaksamisen mukaan. Ei ne ihan pienestä traumaannu. Kyllä ne selviää.

- AVOIMUUS. Kannattaako se? 
Kyllä kannattaa, kun puhutaan uusparista. Kaikkea kuraa ei kannata syytää puolisonkaan niskaan...
Lasten vuoksi on hyvä välillä vääntää suu tekohymyyn. Tapahtuuhan sitä ydinperheissäkin. 
Kuitenkin, jos mölyt jää jatkuvasti mahaan, ne tulee joskus oksennuksessa ulos, eikä sekään ole hyvä juttu.

Nyt kun olen paljastanut blogini ja itseni miehelleni, aionko kirjoittaa lisää ja rehellisesti? Aion. Sitäkin enemmän. Sitten on toinen asia, heittäytyykö ukkoni varovaiseksi, kun ymmärtää, että kaikki hänen tekemä voi päätyä paperille ja blogiin julkaistavaksi ;)

Miten teillä nukutaan? Meillä nukutaan vähän huonosti.

Miten teillä nukutaan? Meillä nukutaan vähän huonosti.

Käsitelläänpä tänään uusperheen nukkumajärjestystä. On selvää, että jokaisessa perheessä, olipa sitten kyseessä ydinperhe, suurperhe tai uusperhe, on oma sänkykulttuurinsa. Kiihkeä keskustelu aiheesta alkaa jo vastasynnyttäneiden äitien latte-kutsuilla. 

On äitejä, jotka käsittävät perhepedin suorastaan insestinä tai vähintään vauvalle hengen vaarallisena. Sitten on isejä, jotka joutuvat väistymään sohvalle perhepedin aina vain kasvaessa. 

Leijonaemot ja karhuemot nukkuvat pienokaiset kylkeen liimattuna, kuten suurin osa meistä muistakin nisäkkäistä, ja esimerkiksi useimmissa alkukantaisissa kulttuureissa perhepeti on täysin luonnollinen tapa levätä. Jos lapsilta itseltään kysytään, eiväthän he mitään muuta niin rakastakaan kuin nukahtamista äidin helmassa (huom! äidin voi korvata isillä tai muulla tutulla vanhemmalla).

Itse olen pitänyt vauvani perhepedissä itsekkäistä syistä. Tarvitsen paljon unta ja haluan myös maksimoida unen määräni. Jos nousen yöllä sängystä, en hevillä nukahda uudelleen. En ainakaan ennen kuin vasta tuntien valveilla pyörimisen jälkeen. Meidän perheessä tosin perhepetiera päättyy samalta seisomalta kuin yösyötöt. Sitten Hantula hoitaa unikoulun.

En tuomitse toisin tekijöitä enkä myöskään pahastu arvosteluista, jos meidän tapa on jollekin väärä. Tämän blogin pointti onkin, että tapoja on useita. Jopa uusperheen sisällä. 

Ainakin toisella uusperheen vanhemmalla on kokemusta lapsista ja perheen nukkumajärjestelyistä. Meidän kohdalla tämä pätee molempiin vanhempiin. Ja meidän tapauksessa kokemuksemme ja käsityksemme nukkumajärjestelyistä ovat erilaiset. 

En pidä puolisoni lasten äitiä Tuijaa mitenkään äitimaana. Hän on uusperhevuosinamme ehtinyt  vaihtaa elämänkumppaniaan jo useaan otteeseen. Olen huomannut, että kun uusi rakkaus syttyy, lapset ovat enemmän meillä. Tuija keskittyy muuhun. 
Muuten Tuija on aika tarkka täti, lapsilla on vaatteet viimeisen päälle, aina tarvittava tavara repussa ja heidän aikatauluaan noudatetaan minuutilleen. Tuija ei koskaan myöhästy. Tietysti hän odottaa samanlaista tarkkuutta myös meiltä, mutta kirjoitan siitä toiste.

Sitten Tuijassa on se todellinen alfa-äiti puoli. Vaikka hän antaa itsestään kylmähkön vaikutelman, hän halii ja pussaa ja hellii kullannuppujaan niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, kuka rakastaa heitä eniten.

Tämä näkyy myös nukkumajärjestelyissä.

Kun tapasimme Hantulan kanssa ja hän vihdoin esitteli minut lapsilleen Tiiville ja Taaville, minulle selvisi eräs eriskummallinen seikka (ja mahdollinen syy esittelymme venymiseen).

Hantula ja silloin 10-vuotias Taavi poika nukkuivat yhdessä. Aikoina, kun minua ei vielä ollut, Taavi oli nukkunut isänsä sängyssä. Nyt, kun minä olin ja kun Taavi tuli (aluksi harvemmin, sittemmin vuoroviikottain), Hantula siirtyi patjan kera Taavin huoneen lattialle. Taavi kertoi, ettei hän ollut koskaan ennen nukkunut sängyssään. Sängyssä oli kuitenkin lakanat, joten kysyin, että "kuka täällä sitten on nukkunut?"

"Iskä... silloin kun asuttiin äitin kans vielä täällä"

Kun Hantulat erosivat, Taavi jatkoi nukkumista äidin vieressä äidin luona ja isän vieressä isän luona. Hän ei osannut tai uskaltanut nukkua yksin. Joko ei saanut unta tai heräsi yöllä pelkotilaan. Ongelma ei ollut ratkaistavissa ihan yksinkertaisilla tempuilla, sillä kun kylmästi kokeilimme eri huoneissa nukkumista, kuvioon tuli paniikkikohtaukset ja yökastelu ja muut Taaville kiusalliset jutut. 

Kun käynnistimme vuoroviikottaisen asumisjärjestelyn, nukkumajärjestelymmekin muuttui. Taavi sai vuorostaan nukkua patjalla makuuhuoneemme lattialla. Tuija piti tätä järjestelyä huonona, joten Hantula sai taas patjan osakseen.

Pikkuhiljaa siirsimme Hantulan patjaa Taavin huoneessa oven lähelle, siitä ulos ja käytävälle. Tästä seurasi kuitenkin uusi ongelma. Taavi ei enää halunnut tulla meille. Niinpä patja siirtyi takaisin pojan huoneeseen.

Ensin ihmettelin tällaista nukkumajärjestelyä ja käytin paljon aikaa asiaan paneutumiseen lukemalla ja konsultoimalla asiantuntijoita. Ehdotin terapiaa, mutta sain siihen jyrkän ei-vastauksen. "Taavi oppii kyllä, kun on siihen valmis". En ollut odottanut kohtaavani tällaista tyrmäystä 10v lapsen kohdalla, vaan enemmänkin tuo kommentti sopi sinne unikouluun. 

Unijärjestely päti myös lomamatkoillamme. Olisi ollut kätevää varata kaksi hotellihuonetta, Tiivi ja Taavi omassa huoneessa, me toisessa ja Piipi vieressäni. Kaikkien uni olisi maksimoitu. Mutta me varasimme aina perhehuoneen, jonka asioista kukaan meistä ei nukkunut. 

Mielestäni nukkumajärjestelymme oli ensikädessä epäreilu Taavia kohtaan. Hänen oli esimerkiksi vaikea mennä yökylään tai yöleirille. Olisin laittanut kapulat rattaisiin, jos kyseessä olisi ollut oma poikani. Ikävää taas erotella "sinun ja minun", mutta äitipuolen vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset, jos häneltä puuttuu yhteistyökumppani. 

Onneksi sellainen saapui, joskin paria vuotta myöhemmin. Tuijan ensimmäisen vakisuhteen myötä. Uudella kumppanilla oli myöskin lapsia, kolme alle 10v poikaa... jotka kaikki nukkuivat omissa huoneissaan.

Niinpä meilläkin patja vihdoin siirtyi pysyvästi varastoon.

Uusperheessä väittelyitä voi aiheuttaa muutkin seikat kuin perhepetikysymykset. Kulttuurierot voivat näkyä esim.

- Nukkumaanmenoajoissa; osa lapsista pakotetaan pehkuihin pikkukakkosen jälkeen, kun toinen puolisko valvoo puoleen yöhön.

- Nukuttamisrituaaleissa; äitin lapset ovat tottuneet kuulemaan kilometrien pituisia iltasatuja, kun taas isän lapset katsovat k16 elokuvia, kunnes nukahtavat sohvalle.

- Päiväunikäsitteissä; puolelle perheestä päiväuni on pyhä konsepti, kun toinen puolisko siitä vähät välittäää. 

- Yöllisissä viereensiirtymisissä; yksi vanhemmista ottaa yöllisen heräilijän kainaloonsa, kun toinen passittaa unissakävelijän takaisin.

- Heräämisajoissa; rennommassa perheessä vedetään pyhinä sikeitä puolelle päivin, kun taas nipottajat käynnistävät viikonloppupäivänsä kukonlaulun aikaan.

Uusperheessä nukkumakulttuurierot voivat helposti aiheuttaa hampaiden kirististystä, jos pelisäännöistä ei päästä yksimielisyyteen. Pahimmassa tapauksessa lapsilla on eri rytmit ja säännöt, parhaimmassa tapauksessa säännöistä on sovittu ja ne on kaikilla tiedossa. Kaikki tämä vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä.

Tähän on hyvä päättää päivän blogi.

Ei muuta kuin hyviä unia uusperheelliset kohtalotoverini!

Mystisesti katoavat tavarat - pitääkö molemmissa kodeissa olla omat?

Minulla on muutama uusperhetoveri. Tapaamme välillä ja päivittelemme kovaa kohtaloamme uusperheäiteinä. Alla lista läheisimmistä uusperheäitikavereista.

Uusperheäitikaverini ja lapset:

Kaverilla 1 on tyttö edellisestä liitosta ja kaksi bonuspoikaa uudesta liitosta.

Kaverilla 2 on yksi oma tyttö, yksi bonuspoika ja yksi yhteinen poika.

Kaverilla 3 on kolme bonustyttöä. 

Kaverilla 4 on poika ja tyttö aiemmasta liitosta ja kaksi bonuspoikaa uudesta liitosta.

Kaverilla 5 on yksi tyttö aiemmasta liitosta ja puolisolla ei ole lapsia.

Kaverilla 6 on kaksi poikaa edellisestä liitosta ja tyttö ja poika uudessa liitossa. Puolisolla ei ole lapsia aikaisemmista suhteista.

Sitten on kaveri 7, joka ei itse elä uusperheessä, mutta poika elää isänsä luona uusperhe-elämää.

Tunnen toki muitakin uusperheen äitejä, mutta luettelollani halusin tuoda esiin, kuinka erilaisia uusperheetkin voivat olla (kaikki esimerkit autenttisia) ja miten heidän haasteensa saattavat erota jo pelkän perhekokoonpanon perusteella.

Uusperheillä on paljon yhteistä ja vertaistuki on tärkeää. Välillä kuitenkin joudumme uusperheäitien kanssa törmäyskurssille erilaisten taustojemme vuoksi.

Käsittelenpä tänään yhtä törmäyskurssiteemaa. Nimittäin mystisesti katoilevat tavarat.
Miten uusperheessä, jossa lapset säännöllisesti vaihtavat kotia, kannattaa järjestää tavaralogistiikka? Hankitaanko tuplatavarat eli molempiin koteihin omat, vai liikkuuko tavara lapsen mukana? Kuinka tarkasti tavaran kulkua seurataan, katoaako juuri viime viikolla ostetut hiihtomonot? Kuka vastaa mystisesti kadonneista tavaroista, ja ennen kaikkea, kuka maksaa viulut?
Olen konstruoinut uusperheäitien "keskustelun" yksittäisistä, täysin autenttisista kommenteista tuntemiltani uusperheäideiltä, käsittelemäni aiheen ympärille.

"Olen oppinut, etten laita mitään kallista tai uutta tavaraa pojan mukana, kun menee isälleen. Ne tuppaavat katoamaan matkalla", kertoo kaveri#7. 

"Me emme myöskään laita bonuslasten mukana mitään ylimääräistä äidin kotiin. Ne joko tulevat takaisin tuhruisina ja reikäisi, tai emme näe niitä enää koskaan", avautuu kaveri#4. 

"En ymmärrä, miksei lasteni isä koskaan hanki lapsilleen mitään, esimerkiksi uusia vaatteita!", raivoaa kaveri#6, "Kaikki jää mun hankittavaksi."

"Meillä se, joka saa elarit, tekee myös hankinnat. Piste. Eli puolisoni lasten äiti. Sillä äiti saa kaiken tarvittavan", kaveri#1 puolustaa.

"Eihän se elatusmaksu riitä mihinkään", itkee äiti#6.

"Mä ainakin haluan lahjoa mun ihania-pihania lapsia, vaikkei ne ookaan mun biologisia. En mä erottelis, jos mulla ois omia. Siis vaikka mun mies toki hoitaa elarit ihan normisti", kaveri#3 hehkuttaa ja saa osakseen vittuuntuneita katseita.

"Me kyllä ostettiin ennen uusia juttuja miehen pojalle, mutta kuultiin sitten, että pojan äiti myy ne eteenpäin", kaveri#2 huokaisee.

"Mua kyllä ärsyttää äitinä, jos poikani isä on mennyt ostamaan ihan vääriä tavaroita tai jopa vääränkokoisia vaatteita. Kyllä ne kirpparille menee. Tottakai. Vois vähän miettiä, mitä ostaa", tokaisee kaveri#7.

"No olisin tyytyväinen, jos mun lasten isä edes ostain joskus JOTAIN", itkee kaveri#4.

"Mun nykyinen puoliso ei myöskään kovin usein avaa kukkaroaan mun isommille lapsille... yhteisille kylläkin. Isojen lasten jutut mun hankittavaksi mitättömällä elatusmaksulla", kaveri#6 toteaa.

"Mun mielestä kaikkia lapsia pitää kohdella tasavertoisesti, kaikille hankitaan yhtä paljon. En kyllä antais mun miehen erotella sun ja mun lapsiin, jos mulla ois omia lapsia.", muistuttaa kaveri#3.

"Mulla on niin onnellinen tilanne, että sekä exä että uus puoliso haluaa hakea tytölle kuun ja tähdet taivaalta. Voitteko kuvitella, että molemmat oli mennyt ostamaan tytölle laskettelukamppeet? Hihi.., joo meidän 4vuotias laskee jo tosi hyvin", riemuitsee kaveri#5, eikä huomaa kuinka muut hiljenevät paheksuvasti.

"Puolisoni lasten äiti ei antanut bonuslasten tavaroita kiertoon meidän yhteiselle vauvalle. Jouduttiin tekemään kaikki hankinnat itse, vaikka ois ollut kaikki valmiina. Hän myi ne mielummin", kaveri#2 kertoo.

"Mä en kyllä haluaiskaan mitään mun bonuksien paskaisia tavaroita sitten, jos me saadaan yhteinen", vannoo kaveri#1. 

"Me ostetaan kaikki käytettynä, koska tavara kulkee suuntaan ja toiseen. Aina menee jotain hukkaan.", toteaa kaveri#4.

"Mä tykkään kyllä laittaa siistit vaatteet mun tytön mukaan niinä harvoina kertoina, kun menee isälleen", mainitsee kaveri#1.

"Joo kun ne vaan tulis takaisinkin", tuhahtaa kaveri#2.

"Aivan. Mikä helvetti siinä voi olla niin vaikeaa saada ne muutama riepu kasaan viikonlopun päätteeksi??"kaveri #4 yhtyy ihmettelyyn. 

"Meillä ei oo tota ongelmaa. On kahet tavarat ja vaatteet, molemmissa kodeissa omat", kertoo kaveri#5. 

"Meilläkin on tytöille omat tavarat meillä. Jos mulla ois omiakin lapsia, en haluaisi, että bonuksilla olis meillä jotenkin vähemmän tavaraa", sanoo kaveri#3.

"No, toisilla on näköjään varaa. Mua kyllä ottaa päähän, kun kaikki tavarat aina häviää. Ei mulla ole varaa ostaa kuusia ulkohousuja", ärtyy kaveri#7. 

"Meillä on kaikki aina hukassa, ihan sama missä taloudessa, varsinkin mun vanhemmilla pojilla. Nykyinen puoliso pitää joten kuten huolen yhteisten tavaroista, mutta ei mun isompien lasten", kaveri #6 avautuu.

"Mä kyllä laitan listan tavaroista, jotka PITÄÄ laittaa takaisin, kyllä ne sieltä tulee uhkailemalla. Laittaisin muuten laskun perään", kaveri#1 uhoaa.

Olen hiljaa. Nimittäin kanalassa vallitsee pyykkikaaos. Apukeittiössä on vuori kaikenvärisiä ja -kokoisia vaatteita. Vuori ei ihan heti tuhoudu, joten voi kestää ennen kuin esimerkiksi Taavin mukana kulkeutuneet vaatteet päätyvät Taavin kaappiin ja sieltä takaisin Tuijalle.

Me saamme jatkuvasti listoja ja uhkauksia puuttuvista tavaroista ja vaatteista. Ne päätyvät ö-mappiin, joka pursuilee samalla tavalla kuin pyykkikasamme. Aina ei ehdi.

Jotkut tavarat ovat kahtena settinä kahdessa kodissa: hammasharja, parit kalsarit, muutama lelu.
Jotkut vaihtavat kotia lasten mukana: vaatteet ja päällysvaatteet, koulureppu
Toiset jäävät taakse, osa katoaa mystisesti. Lapsillakin on vastuu pitää huolta omistaan. Kun hukkaat, olet ilman. Ihan vaan maalaisjärkeä käyttäen.

Mites teillä?

Kuka huolehtii aikuisesta lapsesta uusperheessä

Kuka ottaa vastuun Pauliinan tulevaisuudesta?

En ole kovinkaan korkeasti koulutettu. Lukion olen käynyt ja siihen perään ammattiini valmistaman koulutuksen. Olin 22-vuotias saadessani Pauliinan. Olin onnekas siinä mielessä, että meillä oli Pauliinan isän kanssa tuolloin jo yhteinen asuntolaina, ohuet kultaiset vihkisormukset ja perintönä saatu eXän ukin nissani. Olin suorittanut ammattitutkintoni loppuun ja kävin osa-aikatyössä. Työnantaja lupaili vakityötä äitiyslomani päätteeksi. Asiat olivat siis paremmin kuin hyvin. 

Herra eXä oli siihen menessä saavuttanut maisterin paperit. Lisäksi hänellä oli käynyt melkoinen tuuri ensityön hankinnassa. Muutama vuosi siitä eteenpäin IT-alalta löytyikin huonommin töitä, mutta Herra eX oli taitava ja arvostettu työssään, hän keplotteli hyvällä ansiolla myös alan vaikeat vuodet. 

Koulutuksen ja ammatinvalinnan suhteen pidän itseäni jämäkkänä. Vaikken sinänsä usko uraputkeen, mielestäni jokaisen  terveen aikuisen vastuu on hankkia koulutus ja elanto. Esimerkiksi karsastan "välivuosia", etenkin jos ne eivät mitenkään tue tulevan ammatin valintaa. Myönnän olevani tässä asiassa vanhanaikainen, mutta en luovu kannastani. 

Pauliina pitää välivuotta. Viime kesän päättötodistuksesta ja kirjoituksista tuli kiitettävät paperit, vaikka olin kovin huolissani Södejen (lue poikaystävien) vaihdosta. Söde 2 vaihtui Söde 3:een, ja uusi Söde oli Pauliinaa reilusti vanhempi renttu. Pauliina muutti lähes täyspäiväisesti Söde 3:n rähjäiseen lähiöyksiöön juuri YO-kirjoitusten partaalla. Tyttöni oli jo 18, joten mikä minä häntä estämään. Tilanteessa oli kaikki katastrofin ainekset, mutta sitten tapahtui jotain mahtavaa - joku oli kuullut rukoukseni. Söde 3 petti Pauliinaa. Mikä "ilouutinen"! Varsinkin, kun viimeisenkin kielen kirjoitus oli siinä vaiheessa jo suoritettu. Otimme ilomielin tyttäremme takaisin kotiin ja avustimme sittemmin oman yksiön sisustamisessa. Silloin en vain tiennyt, että tyttäreni jätti menemättä suunnittelemiinsa psykologian pääsykokeisiin.

Keuhkosin asiasta miehelleni Hantulalle ja soitin jopa Herra eXälle, mutta molempien vastaus oli lähestulkoon sama: "Pauliina on aikuinen ja tietää, mitä tekee."

Niinpä Pauliina jäi kirjaimellisesti kesätöihin koko talveksi. Ei kuulemma tiedä vieläkään, mitä oikein haluaa. Ammattihaaveet vaihtelevat maan ja taivaan välillä kuin Hantulan kalsareiden väri, enkä minä pysy niissä (kummassakaan) kärryillä. Joka toinen päivä innostun, joka toinen huolestun. Enää en edes halua tietää (nyt en enää puhu kalsareista). Kunhan Pauliina jonkun ammatin hankkisin. (Ja Hantula heittäisi kauhtuneet keltaiset kalsarinsa kelkkamäkeen...)

"Mitä vikaa Pauliinan nykyisessä työssä on?" kysyy Hantula. Ja nyt puhuu kuitenkin aika arvostetun alan praktikko ja dosentti.

Miksei kukaan muu välitä? Keskittyykö koko uusperhekonstallaatiossa huoli tyttäreni tulevaisuudesta vain minun hartioilleni?

Olen satavarma, ettei Pauliinan nykyinen työ kelpaisi edes kesätyöstä, jos kyseessä olisikin Tiivitaavi, eli puolisoni lapset. Miksei hän nyt sitten nipota ja kannusta, kun kerta Tiivin matikan ja kemian numerot niin kiinnostavat. Eikö Pauliina ole yhtä tärkeä?

Ja Herra eX prkl! Hän on aikoinaan aiheuttanut minunkin alemmuuskompleksini, kun en vaan omaa johtajan titteliä kuten hän enkä edes osaa käyttää wordia oikein, saati sitten muita IT-temppuja. Olin aina alakynnessä. Jos saan verrata, niin Hantulassa on se ihana puoli, että hän arvostaa minua juuri sellaisena kuin olen, "jalat maassa tyyppinä, seksikkäänä, maalaisjärkisenä ja aitona". Nuo siis ovat Hantulan sanoja, joihin hän usein lisää "mihin minä joutuisinkaan ilman sinua". 

Hän ei sanojaan säästele.

Kuitenkin, takaisin Pauliinan isään. Miksi hänkin on lakannut välittämästä? Hän jos joku paukuttaa koulutuksen merkitystä ja sitä, että koulut käydään heti ja sitten tartutaan tilaisuuteen. 

Voiko tässä olla jotenkin sen kanssa tekemistä, että Eve on avannut ex-mieheni silmät näkemään myös kuntosalin tarjoaman kurssivalinnan kunnon koulutuksena? Nyt puhun karrikoidusti ex-mieheni suulla, sillä itse näen koulutuksen kun koulutuksen erittäin hyvänä juttuna, kunhan vaan on se koulutus. Evellä on Les Milles-koulutus ja hän on etevä työssään, tiedän sen, koska olen saattanut joskus käydä vakoilemassa hänen vetämiä ryhmäliikuntatunteja.

(Siitä lisää täällä: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/J%C3%A4tetyksi%20tuleminen?m=0) 

En ole pinnallinen enkä herraskansaa. Olen tavallinen talliainen, hieman ylipainoinen ja lyhytkoipinen. En ole menestynyt enkä rahoissa. En osaa laittaa eksoottista ruokaa enkä osaa tehdä taskuparkkia. En myöskään voi vaatia lapsiltani liikoja.

Kuitenkin, tahdon heille hyvää. Toivon, että he pärjäävät elämässä ja voivat luoda itselleen huolettoman elämän. 

Pauliina ja myöhemmin Piipipaapi tekevät sen varmasti tavallaan, kulkevat omia polkujaan. Tiedän sen. Tiedän, että Hantula ja Herra eX ovat oikeassa, joten jää minun tehtäväksi löysätä ruuvia. 

"Mikset sä vaan vastaa sille [Pauliinalle] kaikkeen, et joo onpa hienoa, hyvä päätös, pidän peukkua, teet oikein ja hyvin sä vedät?" kysyy Olkapää, kun avaudun tästä asiasta hänelle jälleen kerran.

Niin. Niinpä niin. No jos vaikka vastaisinkin.