Kun uusperheen isä sairastaa
Käsite "miesflunssa" on sesongin muotitermi. Mies sairastuu siihen harvoin, mutta auta armias kun hän sairastuu, koko talo ja naapuritkin tietävät sen.
Kerronpa muutaman merkin, mistä tietää, että meidän isäntä on saanut tartunnan.
Ensinnäkin löydän Hantulan makaamassa sohvalta, hyvin tuskallinen ja kärsivä ilme kasvoillaan. Ilmestyn paikalle, koska kuulen takkahuoneesta ärjyntää ja komennuksia.
"Hiljaa, nyt suut tuukkoon kaikki!" hän ojentaa äänekästä jälkikasvuamme.
"Mitä nyt?" ihmettelen.
"Eikö täällä saa edes mitata kuumetta rauhassa?"
Sitten todistan mitä ihmeellisimmän näytelmän. Miehelläni on suussa yksi kuumemittari ja toinen korvassa. Sitten piippaa yksi mittari oikeassa kainalossa ja toinen ja KOLMAS vasemmassa. Kas kun ei peräpäässäkin yksi.
Seriously?
Seriously?
"Mittareissa on virhemarginaali. Pitää ottaa keskiarvo", hän selittää ärtyneenä, "kai nyt miehellä on oikeus mitata kuume itseltään?"
Meillä mittarit ovat yksimielisiä. Kuumetta ei ole.
"Ota burana", kehotan ja poistun huoneesta.
Toinen merkki miesflunssasta on talomme läpitunkeutuva karmiva ääni. Mieheni "äääät-siuu" on niin voimallinen, että se aiheuttaa jälkitautina sydänkohtauksen meille muille perheenjäsenille. Ojennan hänelle nenäliinan: "Käytä tätä!"
Kun miesflunssa on vatsaflunssa, mies tekee näyttävän syöksyn takkahuoneen sohvalta kylppäriin jättäen jalkoihinsa niin taaperomme kuin teinimme. Dramaattisesti hän jättää kylppärin oven auki ja voi kaikella voimallansa pahoin. Kolme silmäparia tapittaa kauhistuneena ovella.
Kylmän rauhallisesti suljen oven ja pyydän lapsia jättämään miesflunssainen rauhaan.
"Ei kai tuo tartu?" kysyy Tiivi.
"Ei", vakuutan ja vien takkahuonen sohvan viereen jaffapullon ja vadin.
Eikä tässä kaikki. Odotas, kun appivanhemmat pääsevät paikalle. Sittenpä miehestäni vasta flunssainen tuleekin. Anoppi laittaa miehelle villapipon ja kaulahuivin, ja itse kutomansa ruskea-oranssin torkkupeiton.
"Siinä on sinun hyvä maata. Ei ole hyvä palella", anoppi huolehtii.
Appiuppokin porhaltaa paikalle ja valmistaa miehelleni noitalientä. Se on lapsilta kiellettyä ruskeaa litkua, jonka reseptiä en tarkkaan tunne, mutta anoppi syöttää sitä lusikalla mieheni suuhun. En kestä katsella, joten poistun paikalta. Minulla on omat lapset ja bonuksetkin hoidettavana.
Auta armias, kun seuraavaksi sisään astelee lasten äiti Tuija, joka on tullut noutamaan lapsensa. Tuijakin tulee ihmettelemään henkihieverissä taistelevaa miestäni.
"Toin sulle auringonhattua. Muistatko, kun se auttoin silloin Espanjassakin? 20 tippaa kolmesti päivässä tekee ihmeitä. Toin vähän kurkkupastillejakin, sun lemppareita..."
Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?
Tekisi mieli mennä väliin, mutta mieheni on niiin otettu kaikesta huomiosta ja paapomisesta, että suotakoon se hänelle. Olen vaan tosi tyrmistynyt. Ihmettelen, mikä ihmeen heppu on vallannut sohvamme. Sillä on idiootti kaulan alta sidottava villapipo päässään ja ruma torkkupeitto päällään, kuumemittari suussa. Parvi paapojia ympärillään. En tunne häntä.
"Aina se on ollut tuollainen", valaisee Tuija.
Joo kiitti vaan tiedosta.
Ei uskoisi, että mieheni työskentelee hoitoalalla!
Pst! Olen aiemmin kirjoittanut uusperheen sairastelusta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti