Ystäväni Olkapää ja monimuotoiset perheet

Olkapään tarina

Aiemmin kirjoitin, kuinka hankalaa uusperheemme on ollut ystävystyä muihin perheisiin mm. lavean ikäjaumamme ja elämäntilanteemme vuoksi. Ja mitä useampi jäsen perheessä on, sitä hankalampi on löytää täysosuma niin, että kaikille on mielekäs, samalla aaltopituudella oleva vastinpari.

Omalla kohdallani pitää paikkansa se, että "ovat ne oudot ennenkin toisensa löytäneet". 

Kun normi-ydinperheet hengaavat keskenään rantalomilla, me "miss-fitsit" outolinnut löydämme tavalla tai toisella toisemme. Aina kun elämään liittyy tragediaa, on helppo löytää empatiaa toiselta tragedian uhrilta, vaikka sitten tragediamme olisivatkin erilaiset. Pointti on, että me oudot ymmärrämme, ettei elämä aina noudata tiettyä kaavaa, vaikka niin hartaasti toivoisimmekin. Normista poikkeavuuden kokemus, kuten esim. uusperhekokemus avartaa silmämme ja sydämemme hyväksymään myös muiden erilaisuutta.

Tämän päivän kirjoitukseni ei sinänsä liity uusperheeseen, mutta sivuaa yhteiskuntamme perusnormista erottumista. Vaikka nykyisin monimuotoiset perheet yleistyvät, on uusperhettä, sateenkaariperhettä, lapsetonta perhettä, totaaliyhäriä, sijaisvanhemmuutta ja eroperheitä, silti normiksi helposti edelleen mielletään perusydinperhe, jossa on äiti ja isä plus pari kolme tiheään syntynyttä lasta. Onneksi käsitys "normaalista" on kuitenkin muuttumassa.

Silti väitän, että ihmiset hakevat seurastaan samankaltaisuuksia, yhteenkuuluvuutta ja ymmärrystä.

Niinpä päätin kertoa ystäväni Olkapään tarinan.

Olkapää on upea vaaleaverikkö. Jo yläasteella hänellä riitti vientiä. Toisin kuin minulla, hänen selkä-jalka-suhteensa menee niinpäin, että jalat ovat suhteessa pitkät ja selkä lyhyt. Hänen pituutensa hipuu mallinmitoissa ja muodot ovat kuin suoraan miestenlehdestä. Lisäksi hän on ikilaiha, lähes ärsyttävän täydellinen. Pieni kengänkokokin. Ja törröhuulet. Oikea nöpönenä. 

Ammaltiltaan olkapää on menestynyt toimittaja. Vapaa-ajallaan hän valokuvaa. Tai matkustelee. New Yorkissa. Tokyossa. Lontoossa. Milloin mistäkin tulee kortti. 

Vaikka Olkapäälle riitti kysyntää jo nuorena, hänellä oli harvoin vakituinen poikaystäviä. Vapaa-aika meni ratsastustallilla ja yleisurheilun parissa. 

Sittemmin poikaystävien tielle tuli opiskelut ja ura. 

Satunnaisia ihastuksia ja lyhytaikaisia suhteita Olkapäällä on vuosien varrella ollut useitakin. Valitettavasti ne usein päättyvät miehen tahdosta. Vika ei ole Olkapäässä, vaan hänen tapaamansa miehet ovat joko sitoutumiskammoisia tai naimisissa. Olkapää on aina joko yli-ihastunut tai auttamattomasti sydän syrjällään. Minun on vaikea käsittää, miten joku voi lempata niin fiksun ja filmaattisen ystäväni. Hän on sitä paitsi kiltti ja hyvällä tavalla vaativa. Ei saa itkupotkuraivareita kuten esimerkiksi allekirjoittanut. 

Olkapää on kaivannut lapsta jo monet vuodet. Kun oikeaa isäehdokasta ei löytynyt Olkapään 40-vuotispäivään mennessä, hän otti yhteyttä yksityisen lapsettomuusklinikkaan ja alkoi suunnitella inseminaatiota. Toisella yrityksellä raskaustestiin tuli plussa. Ja viime kesänä syntyi pulska pieni tyttö. 

Nostan hattua Olkapäälle, hän on hieno äiti. Alkutaival ei varmasti ollut helppo, sillä vauva itkeskeli vatsanpuruja ja epäiltiin kaikenlaisia allergioita. Olkapään äiti kuoli vatsasyöpään ollessamme vasta lukioikäisiä. Isä ei ole sen jälkeen oikein palannut entiselleen. Ennen niin elinvoimainen Eino on nykyisin vaisu ja vetäytyvä. Kuin osa hänestä olisi lähtenyt Olkapään äidin mukana. Eino ei ole mennyt uusiin naimisiin, asustelee edelleen Olkapään lapsuudenkodissa. Samat huonekalut, samat esineet. Jopa Olkapään vanhassa huoneessa.

Olkapään sisko asuu Brysselissä. Sukulaisista ei siis ole apua. Mutta Olkapää on selvityjä, hän pärjää hienosti. Ja voitteko kuvitella, ettei hänessä näy jälkeäkään raskaudesta tai vastasyntyneen itkuista. Ei merkin merkkiä, ei rypyn ryppyä. Äitinä Olkapää ei stressaa vaan nauttii uudesta elämänvaiheesta. Käy joogassa ja jätttää Pikku Olkapään lapsiparkkiin. 

Vaikka elämämme Olkapään kanssa ovat olleet hyvin erilaiset, meillä on paljon yhteistä. Meillä on tragediamme. 

Molemmilla on repussa rakkautta ja särkyneen sydämen tuskaa. Me molemmat poikkeamme "normista", olemme monessa suhteessa ulkopuolisia, kumpaakaan ei kutsuta pari-illallisille, ei juhannusjuhliin lapsiperheiden luo, eikä meillä ole rantalomakavereita. Meille tulee usein tunne, ettei meitä ymmärretä. Sosiaalisissa tilanteissa ihmisillä menee luu kurkkuun keskustellessaan kanssamme, ainakin jos paljastamme jotain taustastamme. 

Me olemme molemmat yli nelikymppisiä pikkulasten äitejä. Ainoa ero on, että minusta näkee sen, kun Olkapäästä ei. 

"Niin siis onhan Tukholman Östermalmillakin ensisynnyttäjän keski-ikä yli 38", kuulemme lohduttavat sanat paljastaessamme ikämme. Paitsi, että minun ensisynnytysikäni oli 22, en vaan aina jaksa mainita siitä. Se vetäisi vaan luun syvemmälle kuuntelija  kurkkuun, enkä halua, että kanssani sosialisoiville käy huonosti.

Tässä vielä kootut parhaat kommentit Olkapäälle:

"Aiotko ottaa selville, kuka on lapsen biologinen isä?"

"Saitko valita lahjoittajan pituuden ja koulutuksen?"

"Kai aiot hankkia toisenkin?"

"Saatko sä nyt enää miestä, kun sulla on jo lapsi?"

"Mitä ehkäisyä olet ajatellut nyt lapsen saannin jälkeen?"

"Sul on varmaan helpompaa, kun ei tarvi ottaa huomioon vielä miestäkin"

"Voi nyt tiedän miltä susta tuntuu, mäkin olin YH-äitinä yhden illan, kun mies oli työmatkalla, ihan kauheaa"

"Miten mä nyt selviän rotavirus-rokotusten jälkioireiden kanssa, kun mies joutuu tekemään myöhään töitä?"

"Onneksi sulla on yh-äitinä vapaus nukkua vauvan kanssa milloin vain"

"Onko sua vielä kaduttanut vauvan saaminen?"

"Miten sä aiot sitten tehdä, kun sun lapsi kyselee isästä? Aiotko kertoa totuuden?"

"Katotko sä koskaan sun lasta ja mietit, että se on jonkun toisen näköinen?"

Uusperhekielellä nämä kommentit kuuluvat luokkaan "eihän sun tarvi niistä [puolison lapsista] välittää, kun et ole niiden äitikään".

Tiedän, että ihmiset tarkoittavat hyvää, mutta välillä vertaistuki tekee ihmeitä.

Meillä on Olkapään kanssa oma Omituisten Otusten kerho, jossa me parannetaan maailmaa ja nauretaan tavisten kömpelöille kommenteille. 

Toivoisinkin ihmisiltä hienotunteisuutta "erilaisuutta" kohtaan. Lähipiirissäni on äskettäin eronneita perheitä, tahattomasti lapsettomia perheitä, lapsensa menettäneitä perheitä ja perheitä, jossa on erityislapsia tai sairastavia lapsia. On myös muitakin tilanteita, ja niihin voi olla olla vaikea suhtautua. Aina ei löydy sanoja. Ihan metsään ei voi mennä, jos keskustelun vaikka aloittaa, että "miten sinä voit?"