Miehen sukulaiset - miksi niiden vierailu ahdistaa?

Sukulaisongelmia voi ilmetä perheessä kuin perheessä, olipa se sitten ydinperhe tai uusperhe. Tämä kirjoitus käsittelee niitä uusperheen näkökulmasta. Kirjoitan tänään puolisoni sukulaisista.

Miehen suvulle uusperheemme tuntuu olevan luonnoton käsite. Vaikka olemme eläneet tällä kokoonpanolla useamman vuoden, sukulaiset näkevät sen edelleen mieheni edellisen liiton läpi. 

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että suvun kahvikutsuilla istun tekohymy suullani, kun suku alkaa muistella "vanhoja". Miehen exän nimi mainitaan keskusteluissa niin monta kertaa, etten saa niitä sormilla laskettua. Välillä joku vilkaisee vaivihkaa minuun tarkistaakseen reaktioni. Tekohymyni ei petä.

Suku kokee myös oikeudekseen avoimesti vertailla minua mieheni exään. Tekevät sen hyvällä. Esimerkiksi keittotaitoni ovat Tuijaa paremmat, Tuijalla ja minulla on sama siivoustyyli eli koti voi olla sekainenkin mutta aina puhdas. Olemme kuulemma Tuijan kanssa niin "samanoloiset". Sen on tarkoitus olla kohteliaisuus. 

Välillä minua tahattomasti kutsutaan Tuijaksi. En viitsi korjata.

Anoppini on kiltti ja hyvää tarkoittava ihminen. Keskustelumme rajoittuvat kuitenkin leivontavinkkeihin ja niihin kolmeen tarininaan, jotka kertovat Hantulan lapsuudesta (ja jotka olen jo kuullut useita kertoja). Kuten keskustelumme, on myös suhteemme hyvin rajoittunut. Valitettavasti.

Tasapuolisesti anoppi pitää yhteyttä Tuijaan ja he tapaavat säännöllisesti. Mietin, miten heillä mahtaa riittää puheenaihetta.

Anoppi on ottanut kaikki lapsenlapset siipensä alle, jopa tyttäreni Pauliinankin. Hän on kaikkien mummi.

Anoppi kuitenkin kokee tehneensä työnsä mummina jo kauan sitten. Mieheni isosiskon Neiti Kaikkitietävän lapset ovat jo yli kaksikymppisiä ja sitten on hoidettu mieheni lapset Tiivi ja Taavi. 

Yhteiselle tuttärellemme Piipille huomiota on tippunut vähemmän.

Paapista (laskettu aika loppukeväästä) suku vaikenee. Vaikka vatsani pömpöttää jo hävyttömän isona ja kiloja on kertynyt neuvolakäyrien ohi, kukaan sukulaisista ei kysele raskaudestani. Tavatessamme sitä ei edes mainita.

Onko kyseessä sitten korkea ikäni vai fakta, että miehelläni ja minulla on sukupuolielämää vai että Kanalassa lapsia on jo liikaa, mutta minulle tulee tunne, ettei Paapi ole tervetullut sukuun. 

Varmasti hän on. (Raskaushormonit tekevät minusta erityisherkän). Ja perheeseemme todella odotettu. Nyt jo rakastettu.

Miehen suvun kanssa asiaa on jostain syystä vaikea käsitellä. Puhutaan kaikesta muusta. Säästä ja konkurssiin menneestä kenkäkaupasta, miehen exästä ja jostain vanhasta kesälomamatkasta. Mutta ei meidän perheestä. Ei minusta. Ei vauvasta.

Suku elää osittain menneisyydessä. Täytyy muistaa, että he näkevät mieheni kokonaisuutena, eivät erota viimeistä viittä vuotta omaksi erakseen, vaikka me mieheni kanssa teemme sen hyvin tehokkaasti.

Meille on päivänselvää, että exät ja edelliset liitot ovat menneisyyttä, eikä niitä tarvitse sen enempää pohtia. Historia on ja pysyy ja etenkin lapsille se on tärkeä, mutta se myös käsitellään historiana. Niitä aikoja ei kullata eikä myöskään mustata.

En osaa sanoa, miksi miehen sukulaisten tapaaminen ahdistaa minua. Keskustelu on luonnotonta ja vaivalloista. Olen pohtinut, onko uusperhekuvio este väliemme lähentymiselle? Kokeeko suku lojaalisuuden velvollisuutta miehen exälle? Vai onko sittenkin kyse pelkästä persoonakemiasta?

Aiemmassa ydinperheessäni avioliitto ja sen jälkeen syntynyt lapsi oli suvulle luonnollinen tapahtumasarja. Ensin olin vain minä, ja olinkin Herra eXän äidille, ex-anopilleni kauan toivottu tytär. Teimme yhteisiä matkoja ja ostosreissuja. Hän oli minulle kuin oma äiti.

Toki sittemmin välimme kylmentyivät ja nyt ostosreissuja tekee Eve (exän nyxä). Yhteys ei ole katkennut, mutta emme me tapailekaan. Se olisi luonnotonta.

Ex-appivanhempien ja mieheni siskon Neiti Kaikkitietävä säännöllinen tapailu tuntuu käyvän Tuijalle täysin luonnostaan. 

En osaa sanoa, kumpi ylläolevista malleista on oikea. Kylmät vai läheiset välit ex-sukuun.

Jälkimmäinen kuitenkin tarkoittaa kohdallamme osittain epämukavuusalueella liikkumista. Meidän on mahduttava Tuijan kanssa samaan ruutuun. Siellä on välillä vähän ahdasta ja epämukavaa. Ja siinä varmasti selitys sukulaisahdistukselleni.

"Vika" löytyy osittain myös itsestämme. Olemme tietoisesti sulkeneet suvulle ovia. Uusperheemme alkuvaiheessa suvulla oli paljon sanomista tavoista ja tekemisistämme. Mieheni isosisko Neiti Kaikkkitietävä (eronnut kahden tyttären äiti) oli ottanut tehtäväkseen ajaa mieheni lasten etua perheessämme. Hänellä oli mielipiteitä, kuka asuisi missäkin huoneessa ja kuinka paljon isän tulisi omistaa aikaansa erosta selviäville lapsilleen jne. 

Vaikka Neiti Kaikkitietävä ei ollut aiemmin ollut Tuijan kanssa läheinen (ymmärsin, että siskon arvostelut suuntautuivat aiemmin Tuijaan), uusperheemme aikana heistä on tullut parhaat ystävät, "kuin siskokset". 

Kun Kaikkitietävä ei päässyt päällepäsmäröimään perheeseemme, hän pyrki pysymään asioista jyvällä Tuijan kautta. Tällaiseen uuteen "sisarussuhteeseen" kuuluvat yhteiset matkat, pyhät ja villit baari-illat. Ymmärrätte varmaan, että välimme mieheni isosiskoon ovat viileähköt.

Pidän tällaisia viileitä ja epämukavia suhteita harmillisena. Mutta en osaa myöskään tehdä niille mitään... olen päättänyt antaa niiden elää ja olla siinä missä kaikki muukin. Pyrin kestämään ahdistavia tapaamisia ja muistamaan sukulaisten merkkipäivät. Muu yrittäminen tuntuu turhalle. 

Jälleen yksi uusperheasia, joka on opittava hyväksymään ja jossa on annettava itselle armoa. Teen vain parhaani ja joskus en jaksa sitäkään.