Syy parisuhdeajan harvinaisuuteen on Piipin nuori ikä. Kaksivuotiaalla on vielä kakkavaippa ja aikaiset aamuherätykset. Vapaaehtoiset ovat harvassa.
Nyt tärppäsi. Ystäväni olkapää, entinen evergreen sinkku, nykyisin raskaana (long story), on varmaan saanut hormonimyrkytyksen, koska haluaa harjoitella elämää kaksivuotiaan kanssa.
Pauliina, tyttäreni 18v. saatiin Söde kakkoselle viikonlopuksi. (Kyllä. Poikaystävä Söde on vaihtunut Söde kakkoseen - long story.)
Mieheni lapsilla Tiivillä ja Taavilla oli äitiviikonloppu.
Mieheni lapsilla Tiivillä ja Taavilla oli äitiviikonloppu.
Parisuhdeaika on meillä niinkin romanttista kuin pihan talvikuntoon laittamista, paistintuoksuinen keittiö, viinilasi, lämmin sauna ja elokuvia. Ja ennen kaikkea unta palloon, aamullakin.
Pointtina on kuitenkin se, että saamme olla kahden. Mennä ja tulla, syödä kun on nälkä, juoda kahvi kuumana (ei kylmänä), ja käydä kaupassa ilman kaksivuotiaan itkupotkuraivaria. Ottaa vaikka päivänokoset.
Ehkäpä ne romanttiset tunteet levon jälkeen heräävät henkiin (?)
Pointtina on kuitenkin se, että saamme olla kahden. Mennä ja tulla, syödä kun on nälkä, juoda kahvi kuumana (ei kylmänä), ja käydä kaupassa ilman kaksivuotiaan itkupotkuraivaria. Ottaa vaikka päivänokoset.
Ehkäpä ne romanttiset tunteet levon jälkeen heräävät henkiin (?)
No miten meni noin niikuin omasta mielestä?
Kun olimme passittaneet ison ja pikku peen muille maille, istuimme hetkeksi sohvalle hengähtämään. Kainalokkain (mitä ei arjen kiireessä aina ehdi). Siinä kului tovi, ihan vaan hiljaisuutta kuunnellessa ja nauttiessa ajatuksesta, että hiljaisuutta jatkuu viikonlopun läpi.
Niksnaks. Avain kääntyy lukossa. Tiks. Ovi auki. Pömps. Jalka sisään. Kliks. Ovi kiinni. Rapinaa.
Huomaan hieman ärtyväni. Tosin ymmärrän sitten, että Pauliina on unohtanut piilolinssinsä. Hän on tietenkin poikennut hakemaan ne.
”Moi!”, kuulen tutun äänen ja jähmetyn paikalleni.
Tiivi! Puolisoni tytär. 14 vee. Hän ei ole voinut unohtaa mitään.
Sitten tyttö astuu esiin. Posket ovat kyynelten ja ripsivärin tuhrimat. Suu vääntyy vinoon. Alkaa surkea vollotus:
”Iskä saanko mä tulla tänne viikonlopuksi, kun äiti lähti mökille ja Taavi meni mummille … ? Byääääääääääääh…!”
Herra Hantulan (mieheni) kädet kietoutuvat itkevän tytön ympäri. Käsi silittää hellästi hiuksia ja hipaisee mustaviiruista poskea.
”Tietenkin saat”, kuulen mieheni äänen.
Oloni on jotenkin ulkopuolinen. Ja MUSTA.
Miksi ihmeessä tunnen näin?
Eikö minussa ole äitiä tai äitipuolta levittämään siipeni ja ottamaan tyttökulta vastaan?
Tyttöhän on täysin tolaltaan ja pyytää meiltä apua. Nyt olisi tilaisuus kerrankin auttaa.
Silti minua jurppii. Parisuhdeviikonlopun päivät ovat luetut, kestihän sitä kokonaiset 40 minuuttia. Minua jurppii myös mieheni myötäily ilman keskustelua. Tosin hän on tytön isä ja isän reaktio on enemmän kuin normaali. Miksi minä en voi tuntea samoin?
Tiivillä ei ole mitään hyvää syytä, miksi hän ei voisi viettää viikonloppua Taavin tavoin mummolassa. Tuijan äiti asuu Hämeenlinnassa, jonne voisimme jopa heittää Tiivin tarvittaessa. Ymmärrän löytäneeni syyn tuittuiluun: Tiivi ei halua mennä Lohjalle. Tiivi on myös sen ikäinen, että pärjäisi kotonakin. Yleensä hän jopa toivoo, että saisi olla yksin kotona.
Nyt on siis kyseessä jokin ihan muu.
Kun keskutelemme asiasta, selviää, että Tuija on lähtenyt uuden miestuttavan kanssa mökille. Se näyttää harmittavan Tiiviä.
En voi reaktiolleni mitään. Vihastuttaa entistä enemmän. Tuija saa viettää parisuhdeaikaa ylimääräisen viikonlopun (joka toisen viikonlopun lisäksi) sen kustannuksella, että meiltä menee tuo harvinainen herkku sivusuun. En haluaisi antaa periksi. Parisuhdeaika on meille hyvin tärkeä.Nyt on siis kyseessä jokin ihan muu.
Kun keskutelemme asiasta, selviää, että Tuija on lähtenyt uuden miestuttavan kanssa mökille. Se näyttää harmittavan Tiiviä.
Sitten seuraa miljoonan dollarin kysymys: Vetääkö itkevä tyttö viikonlopuksi syliin vai viedäkö Lohjalle?
Mikään vaihtoehdoista ei tunnu hyvälle. Omatunto äänestää ensimmäistä vaihtoehtoa ja omat tarpeet toista vaihtoehtoa. Kummat ovat tärkeämpiä?
Päädymme kompromissiin. Tiivi jää perjantaiyöksi ja viemme hänet lauantaiaamuna Lohjalle. Se ei tunnu kenestäkään hyvälle, mutta niin toimimme.
Lauantaina herätän Tiivin jo kahdeksalta, työnnän murolautasen eteen ja pakkaan tytön tavaroineen autoon ja lähden ajamaan kohti Lohjaa.
Jossain välissä, kun tyttö alkaa heräillä, hän sanoo haukotusten lomasta: ”Vie mut kotiin. Mä menen mielummin sinne.” Vien tytön Vantaalle. Tulen kotiin, ja parisuhdeviikonloppu voi alkaa.
Sitten pärähtää. Saamme kiukkussävyisen puhelun Tuijalta, jossa hän tivaa, miksi Tiivi on jätetty yksin kotiin. Oltiinhan sovittu, että Tiivi tulisi meille.
Ihmettelen kovasti, missä kohtaa kommunikaatio pätki. Tiivi oli ilmeisesti kertonut äidilleen, että oli sopinut tulevansa meille siitä edestä, että menisi mummilleen. Tuijan mielestä asia oli pihvi. Nyt hän oli saanut itkuisen puhelun tytöltään, joka kertoi, että me olimme muuttaneet mieltämme, emmekä huolineetkaan häntä.
Hantula ehdotti, että hakisimme tytön takaisin. Siinä kohtaa minä, kamala natsi-äitipuoli, laitoin pisteen touhulle. Otin taas autoni alle ja noukkasin Tiivin Vantaalta ja vein hänet Lohjalle.
Autossa avasin keskustelun Tiivin kanssa. Kerroin, miksi meillä uusperheessä on viikonloppuvuorut, miksi täytyy toimia tiettyjen sääntöjen mukaan. Ja että me silti välitämme kovasti. En kuulostanut kovin uskottavalta. Epäilen itsekin välillä tätä sääntöjen ja suunnitelmien viidakkoa. Tiivi oli hiljaa. Hyvästeli vaitonaisesti ja sulki auton oven perässään.
Itkin koko automatkan.
Itkin koko automatkan.
MITEN OLISI PITÄNYT TOIMIA?
