Kaikkien yhteinen joulu - kuka ei kuulu joukkoon?

Ensimmäisinä vuosina leikittiin yhtä suurta perhettä ja vietettiin myös joulu yhtenä suurena perheenä. Suurella perheellä tarkoitan lähinnä Hantulan suurta perhettä. Anoppi, appiukko, Hantula itse, minä, tyttäreni Pauliina, Piipi-vauvamme, Hantulan lapset Tiivi ja Taavi, heidän äitinsä Tuija ja koiransa Karva.

Paketteja oli loputon kasa. Tilausjoulupukki jakoi niitä hiki virraten ja hämmästyneenä kokoonpanostamme.

Juttuaiheemme liittyivät lähinnä anoppini joulupöydän antimiin. Olimme sopineet nyyttikesteistä. Anoppi lupasi paistaa kinkun, Tuija toisi laatikot ja minulle jäi rosolli.

Rosollikulho kainalossa saavuimme anoppilaan jouluaattona. Silmiini pisti, että joulupöytä oli jo katettu, anopin rosollilla varustettuna. Vein oman kulhoni vaivihkaa keittiöön ja keskityin siitä edestä antamaan anopilleni toisessa kädessäni olevan joulutähden. ”Hurjan hieno”, kehui anoppi ja asetti kukan ikkunalaudalle muiden viiden joulutähden seuraksi. ”Joulutähtiä ei ole koskaan liikaa!”

Tuija tuli hetki jälkeemme. Ilman laatikoita. ”Arvasinhan, että teet laatikot kuitenkin”, hän sopersi ja ojensi anopille mitä ihanimman joulukorin, kynttilöin, servetein, joulutuoksuin ja glögein varustettuna. Anoppi heitti siihen takaisin: ”Arvasinhan, että tuot taas näitä ihania herkkuja!”

Kuka-ei-kuulu-joukkoon-tunne #1.

 

Anopin joulupöytä oli aivan upea, en pystyisi itse samaan. Anoppini oli loihtinut herkut jos toiset neljässä kattauksessa. Kaikkein ruokatottumukset ja allergiat ja mieltymykset oli otettu huomioon. Jopa minun laktoosi-intoleranssini. Pöytäkeskustelu sujui pääpiirteittäin näin:

Taavi: ”Miksei me voitu olla joulua kotona niin kuin aina ennen?”

Anoppi: ”Ottaako Taavi lisää kinkkua?”

Taavi: ”Joo, mutta kotona oli kivemmat joulut”

Tiivi: ”No siks ku me nyt ollaan täällä ja tänne mahtuu Kana ja sen lapset”

Anoppi rykäisee. ”Tiivi otahan sinäkin lisää kinkkua? Sitä riittää. On toinenkin, jos tämä loppuu kesken.”

Syvä hiljaisuus.

Taavi: ”Mun mielestä oli silloin kivempaa, kun äiti ja isi oli vielä yhdessä. Muistat sä Tiivi, kun äiti antoi joulupukille pusun ja me meinattiin mennä kertomaan iskälle, mutta sitten iskää ei näkynyt missään. Ja sitten sä sanoit että etkö sä ny tajuu tonttu, että meidän iskä on pukki”

Anopilla menee kuplavesi kurkkuun. Hän alkaa yskiä voimakkaasti. ”Minä vaan olisin kysässyt, että ottaako joku lisää kinkkua? Sitä on kuulkaas PALJON. Kaikille riittää ihan varmasti.”

Tuija: ”Ensi vuonna me lähdetään Thaimaaseen jouluksi. Olin ajatellut, jos Mummi (Anoppi) ja Papi (appiukko) lähtisivät mukaan.”

Hantula mulkaisee Tuijaan. ”Jos te lähdette, niin lähden minäkin…. siis mekin!”

Kuka-ei-kuulu-joukkoon-tunne #2.

 

Piinallisen keskustelun keskeytti kolkutus ovella. Joulupukki tuli puoli tuntia liian aikaisin, mutta se ei haitannut minua. Lahjoja oli tosiaan valtava pino. Taavi. Tiivi. Taavi. Taavi. Tiivi. Taavi. Tuija. Tiivi. Tiivi. Taavi. Tiivi. Tuija. Tiivi. Tiivi. Tiivi. Hantula. Anoppi. Taavi. Taavi. Taavi. Taavi. Taavi. Taavi. Tiivi. Appiukko. Hantula. Hantula. Tiivi. Taavi, Tuija, Tuija, Tuija.. jne.

Toisessa säkissä lukusarja oli Piipi. Taavi. Tiivi. Piipi. Taavi. Tiivi. Piipi. Taavi. Tiivi. Piipi. Taavi. Tiivi jne.

Vasta kolmannesta säkistä tuli ensimmäinen Pauliina.

Jostain säkistä tuli jopa yksi pehmeä paketti, jossa luki Kana.

”Täh? Etkö sä saanu enempää paketteja? Äiti, kato kuinka vähän Kana sai…Miksi se sai niin vähän?”

Minun oli tehtävä kaikki työ itkuni pidättämisessä. Ei itseni vuoksi (olin otettu anopin kutomista sukista, jotka löytyivt pehmeästä paketistani), mutta Pauliinan vuoksi. Hänen kasansa koostui niistä kolmesta paketista, jotka olin hänelle loihtinut.

Taavi rakensi omista paketeistaan ison linnan ja siitä otettiin kuvia kaikkien kännykkäkameroilla. Tiivi kiljahteli iloisena jokaisen paketin aukaistuaan, yli 20 kertaa.

Pauliina istui hiljaa ja hymyili minulle vaivihkaa, ja lausui ääneti huulillaan: Kiitti mutsi.

Huolehdin näköjään taas liikaa!

 

Silti istuin siinä kaiken riemun keskellä, mieli maissa ja hymyilin väkisin. Hantula kiitteli nahkahanskoista ja kylpyläviikonlopusta, jotka hän löysi omista paketeistaan.

”Anteeksi kulta, en oikein tiennyt, mitä ostaisin naiselle, jolla on kaikki. Kyllä me jotain keksitään!” hän takelsi.

 

Ulkopuolisuudessa on yksi hyvä puoli. Anoppilassa ei ollut kaikille yösijaa, joten me pakkasimme kaksi kappaletta lapsia lahjoineen autoomme ja huristelimme illan päätteeksi kotiin.

Siellä Hantula avasi viinipullon (anoppilassa ei tarjoilla mitään pilsneriä vahvempaa), ja minä istahdin viereen syöttämään Piipin ennen tämän unille menoa. Hantula laittoi takkaan tulen ja jouluista musiikkia soimaan. Siinä samassa minut valtasi uskomaton onnentunne.

Jouluyö, juhlayö.

 

Hyvää joulua uusperheet!

Ps: Miten teillä vietetään joulua? Meille tämä joulu vietetään pikkuperheen kesken, ilman mummeja kummeja tai bonuksia.

Jälleen parisuhdeaikaa

Jippii!! Taas parisuhdeaikaa. Viimekerrasta on vasta puolivuotta.

Syy parisuhdeajan harvinaisuuteen on Piipin nuori ikä. Kaksivuotiaalla on vielä kakkavaippa ja aikaiset aamuherätykset. Vapaaehtoiset ovat harvassa.

Nyt tärppäsi. Ystäväni olkapää, entinen evergreen sinkku, nykyisin raskaana (long story), on varmaan saanut hormonimyrkytyksen, koska haluaa harjoitella elämää kaksivuotiaan kanssa.

Pauliina, tyttäreni 18v. saatiin Söde kakkoselle viikonlopuksi. (Kyllä. Poikaystävä Söde on vaihtunut Söde kakkoseen - long story.)

Mieheni lapsilla Tiivillä ja Taavilla oli äitiviikonloppu.

Parisuhdeaika on meillä niinkin romanttista kuin pihan talvikuntoon laittamista, paistintuoksuinen keittiö, viinilasi, lämmin sauna ja elokuvia. Ja ennen kaikkea unta palloon, aamullakin.
Pointtina on kuitenkin se, että saamme olla kahden. Mennä ja tulla, syödä kun on nälkä, juoda kahvi kuumana (ei kylmänä), ja käydä kaupassa ilman kaksivuotiaan itkupotkuraivaria. Ottaa vaikka päivänokoset.
Ehkäpä ne romanttiset tunteet levon jälkeen heräävät henkiin (?)

No miten meni noin niikuin omasta mielestä?

Kun olimme passittaneet ison ja pikku peen muille maille, istuimme hetkeksi sohvalle hengähtämään. Kainalokkain (mitä ei arjen kiireessä aina ehdi). Siinä kului tovi, ihan vaan hiljaisuutta kuunnellessa ja nauttiessa ajatuksesta, että hiljaisuutta jatkuu viikonlopun läpi.

Niksnaks. Avain kääntyy lukossa. Tiks. Ovi auki. Pömps. Jalka sisään. Kliks. Ovi kiinni. Rapinaa.

Huomaan hieman ärtyväni. Tosin ymmärrän sitten, että Pauliina on unohtanut piilolinssinsä. Hän on tietenkin poikennut hakemaan ne.

”Moi!”, kuulen tutun äänen ja jähmetyn paikalleni.

Tiivi! Puolisoni tytär. 14 vee. Hän ei ole voinut unohtaa mitään.

Sitten tyttö astuu esiin. Posket ovat kyynelten ja ripsivärin tuhrimat. Suu vääntyy vinoon. Alkaa surkea vollotus:

”Iskä saanko mä tulla tänne viikonlopuksi, kun äiti lähti mökille ja Taavi meni mummille … ? Byääääääääääääh…!”

Herra Hantulan (mieheni) kädet kietoutuvat itkevän tytön ympäri. Käsi silittää hellästi hiuksia ja hipaisee mustaviiruista poskea.

”Tietenkin saat”, kuulen mieheni äänen.

Oloni on jotenkin ulkopuolinen. Ja MUSTA.

Ajatukseni sekoittuvat ja tunnen verenpaineeni kohoavan. Heikottaa.
Miksi ihmeessä tunnen näin?

Eikö minussa ole äitiä tai äitipuolta levittämään siipeni ja ottamaan tyttökulta vastaan?
Tyttöhän on täysin tolaltaan ja pyytää meiltä apua. Nyt olisi tilaisuus kerrankin auttaa.

Silti minua jurppii. Parisuhdeviikonlopun päivät ovat luetut, kestihän sitä kokonaiset 40 minuuttia. Minua jurppii myös mieheni myötäily ilman keskustelua. Tosin hän on tytön isä ja isän reaktio on enemmän kuin normaali. Miksi minä en voi tuntea samoin?

Tiivillä ei ole mitään hyvää syytä, miksi hän ei voisi viettää viikonloppua Taavin tavoin mummolassa. Tuijan äiti asuu Hämeenlinnassa, jonne voisimme jopa heittää Tiivin tarvittaessa. Ymmärrän löytäneeni syyn tuittuiluun: Tiivi ei halua mennä Lohjalle. Tiivi on myös sen ikäinen, että pärjäisi kotonakin. Yleensä hän jopa toivoo, että saisi olla yksin kotona.
Nyt on siis kyseessä jokin ihan muu.

Kun keskutelemme asiasta, selviää, että Tuija on lähtenyt uuden miestuttavan kanssa mökille. Se näyttää harmittavan Tiiviä.

En voi reaktiolleni mitään. Vihastuttaa entistä enemmän. Tuija saa viettää parisuhdeaikaa ylimääräisen viikonlopun (joka toisen viikonlopun lisäksi) sen kustannuksella, että meiltä menee tuo harvinainen herkku sivusuun. En haluaisi antaa periksi. Parisuhdeaika on meille hyvin tärkeä.

Sitten seuraa miljoonan dollarin kysymys: Vetääkö itkevä tyttö viikonlopuksi syliin vai viedäkö Lohjalle?

Mikään vaihtoehdoista ei tunnu hyvälle. Omatunto äänestää ensimmäistä vaihtoehtoa ja omat tarpeet toista vaihtoehtoa. Kummat ovat tärkeämpiä?

Päädymme kompromissiin. Tiivi jää perjantaiyöksi ja viemme hänet lauantaiaamuna Lohjalle. Se ei tunnu kenestäkään hyvälle, mutta niin toimimme.

Lauantaina herätän Tiivin jo kahdeksalta, työnnän murolautasen eteen ja pakkaan tytön tavaroineen autoon ja lähden ajamaan kohti Lohjaa.

Jossain välissä, kun tyttö alkaa heräillä, hän sanoo haukotusten lomasta: ”Vie mut kotiin. Mä menen mielummin sinne.” Vien tytön Vantaalle. Tulen kotiin, ja parisuhdeviikonloppu voi alkaa.

Sitten pärähtää. Saamme kiukkussävyisen puhelun Tuijalta, jossa hän tivaa, miksi Tiivi on jätetty yksin kotiin. Oltiinhan sovittu, että Tiivi tulisi meille.

Ihmettelen kovasti, missä kohtaa kommunikaatio pätki. Tiivi oli ilmeisesti kertonut äidilleen, että oli sopinut tulevansa meille siitä edestä, että menisi mummilleen. Tuijan mielestä asia oli pihvi. Nyt hän oli saanut itkuisen puhelun tytöltään, joka kertoi, että me olimme muuttaneet mieltämme, emmekä huolineetkaan häntä.

Hantula ehdotti, että hakisimme tytön takaisin. Siinä kohtaa minä, kamala natsi-äitipuoli, laitoin pisteen touhulle. Otin taas autoni alle ja noukkasin Tiivin Vantaalta ja vein hänet Lohjalle.

Autossa avasin keskustelun Tiivin kanssa. Kerroin, miksi meillä uusperheessä on viikonloppuvuorut, miksi täytyy toimia tiettyjen sääntöjen mukaan. Ja että me silti välitämme kovasti. En kuulostanut kovin uskottavalta. Epäilen itsekin välillä tätä sääntöjen ja suunnitelmien viidakkoa. Tiivi oli hiljaa. Hyvästeli vaitonaisesti ja sulki auton oven perässään.

Itkin koko automatkan.

Palasin kotipesään. Parisuhdeviikonlopusta tuli lattea. Joskus kaikki menee vaan väärin.

MITEN OLISI PITÄNYT TOIMIA?

Äitipuolitauti on vielä huonompi omatunto

Oletko kuullut huonon omatunnon taudista? Taudinkuvaan kuuluu kroonisen huonon omatunnon poteminen tilanteissa, jotka eivät ole potilaan syytä tai ovat selitettävissä muulla tavalla. Potilaan siis ei tarvitsisi kokea huonoa omatuntoa näissä tilanteissa. Silti hän tekee sen joko alitajuisesti tai tietoisesti.

Ydinäiti potee huonoa omatuntoa monesta eri syystä, turhaankin. Alla lista asioista, jotka tyypillisesti viittaavat huonon omantunnon tautiin:

Lapsi yskii. Syy on äidin, koska äiti unohti laittaa (lue pakottaa!) lapselle kaulahuivin päälle viikonloppuna kauppareissulla.

Lapsi sai huonon arvosanan. Syy on äidin, koska ei ole tehnyt lapset läksyjä tarpeeksi hyvin (toivottavasti lapsen kanssa).

Lapsella on reikä hampaassa. Äiti on syöttänyt liikaa karkkia.

Lapsi ei saa unta. Tuliko annettua katsoa liian jänniä pikkukakkosen ohjelmia?

Lapsi ei opi kääntymään, konttaamaan, kävelemään, puhumaan, lukemaan tai laskemaan samalla minuutilla kuin naapurin samanikäinen. Vika on äidin opetustaidoissa, vaikka neuvolantäti muistuttaa, että kehitystahti on yksilöllistä.

Lapsi on oppinut luistelemaan ryhmäänsä nopeammin. Murtuukohan nyt nilkka, kun tuollaista vauhtia annan mennä?

 

Jo on mammalla tuskia, mutta lisääpä tähän tautiin yksi oire lisää: eroahdistus.

Lapsella on ikävä toista vanhempaa. Miksi tuli tehtyä lapsi sellaisen urpon kanssa, joka otti ja lähti.

Lapsi toivoo, että vanhemmat palaisivat yhteen. Miten minä äitinä saatoinkin lapseni tähän tilanteeseen?

Toisen vanhemman luona on kivempaa kuin sinun luona. Mitä minä teen väärin?

 

Olipa niin tain näin, kaikki on kuitenkin äidin vikaa. Entäs sitten, kun kaikki onkin äitipuolen vikaa?

Puolison lapsi yskii. Syy on äitipuolen, koska äitipuoli välitti vähemmän kuin omista lapsistaan, eikä huolehtinut, että lapsella on kaulahuivi kauppareissulla.

Puolison lapsi sai huonon arvosanan. Äitipuoli on yksi vanhempi. Hänelle kuuluu myös vastuu puolison lapsen kasvattamisesta ja tuesta koulunkäynnissä (vaikka lapsi on hänen luonaan kaksi kertaa kuussa). Äitipuoli ei osallistu tarpeeksi.

Lapsella on reikä hampaassa. Äitipuoli laittaa epäterveellistä ruokaa tai ei huolehdi hammashygienista, ostaa halvempaa hammastahnaa lapsipuolilleen.

Lapsi ei saa unta. Äitipuoli ei ole saanut luotua puolison lapseen sellaista kontaktia, että tällä on turvallinen tunne. Lapsi ei tunne äitipuolin kotia kodikseen, eikä saa siellä nukuttua. Äitipuoli ei osaa nukuttaa kuten oikea äiti.

Lapsi ei opi puhumaan, lukemaan tai laskemaan samalla minuutilla kuin puolison exän naapurin samanikäinen. Vika on äitipuolessa, joka aiheuttaa puolison lapselle sellaisia traumoja, jotka hidastavat tämän normaalia kehitystä. Lastensuojeluilmoitus!

Lapsi on oppinut luistelemaan ryhmäänsä nopeammin. Äitipuolella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Siitäkin voi tehdä huonon omatunnon.

Lapsella on ikävä omaa äitiä. Äitipuoli ei kelpaa.

Lapsi toivoo, että vanhemmat palaisivat yhteen. Äitipuoli ei osaa suhtautua tähän asiaan oikealla tavalla.

Äidin luona on kivempaa kuin äitipuolen. Äitipuoli = natsiäiti.

On sinun vikasi, että vanhempani erosivat. Ei muuten ole, äidilläsi oli suhde, mutta en voi kertoa siitä sinulle. Hymyilen.

Miksi minä en saa tulla teille kuin vain joka toinen viikonloppu, etkö sinä tykkää minusta? Äidin päätös, mutta äitipuolen syy.

Miksi minä en pääse mukaan teidän lomamatkalle? Äidin päätös, mutta äitipuolen syy. Joskus myös rahakysymys.

Miksi sinun vanhemmillasi ei ole minun kuvaani piirongilla, vaikka muista lapsenlapsista on? Äitipuoli ei ole onnistunut luomaan yhtä suurta perhettä, niin että kaikki olisi kaikkien lapsia ja vanhempia ja puolia.

Tuo ei ole minun biologinen sisko. Tuo on. Tykkään tuosta enemmän. Äitipuoli ei ole onnistunut luomaan yhtä suurta perhettä, niin että kaikki olisi kaikkien lapsia ja vanhempia, eikä mitään puolia.

Listaa voi mielellään jatkaa kommenteissa, koska en usko, että se loppuu tähän.

 

Näin alkoi kolmas maailmansota

On kestänyt kiusallinen kauan siitä, kun viimeksi raapustin. Jokainen perhe (ja uusperhe) käy välillä läpi rimputusta. Niin meidänkin.

Ensin ei tehnyt mieli kirjoittaa, mutta nyt on aika purkaa lankarullaa.

Kaikki alkoi Tiivin rippijuhlista, johon siis Tiivin äiti ja isä kutsuivat sukulaisensa, kaverinsa ja kaimansa. Minun sukua ei kutsuttu.

Minä ja Pauliina saimme kutsun, tosin kakkosluokan matkustajina.
Kirkko oli piskuinen, joten sinne sopi vain lähipiiri. En usko, että paikkoja oli rajoitetusti, mutta Tuija (Tiivin äiti) rajasi yleisön joka tapauksessa.

Siispä kirkkoon menivät Mieheni Hantula, hänen ex-vaimonsa Tuija, Tiivin veli Taavi, Hantulan vanhemmat ja Tuijan vanhemmat, Tiivin kummit, ja Tuijan sukulaisia.
Minun ja Pauliinan kutsussa toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi kirkkoa seuranneeseen kahvitilaisuuteen.

Saavuimme kahvitilaisuuteen kukkamekoissamme, omalla kyydillä, lahjalla varustettuna.
Mieheni Hantula ja hänen ex-vaimonsa ostivat yhteisen lahjan tyttärelleen. iPhone kutosen, minkäs muunkaan. Meidän paketissa oli vaatimaton, mutta sitäkin suuremmalla vaivalla ja tunteella valittu sydänriipus hopeaketjussa. Ei se muuten olisi ollut vaivalloinen, mutta riipuksen valinta vei aikansa (Pauliinalla ja minulla on eri maku) ja kaiverruksen teettäminen jäi sekin ihan viime tippaan, joten juuri kirkkoa ennen sen sitten noukin kultasepän liikkeestä.

Istuimme nurkkapöydässä Tuijan suupaltti pikkuserkun kanssa. Hän mm. osasi kertoa tarkan paikan ja päivämäärän, jolloin oli esitellyt Tuijan ja Hantulan toisilleen, olivat kuulemma samasta kaveriporukasta. Oli uskottu, ettei Hantula löytäisi tyttöystävää ollenkaan, mutta kaikkien ihmetykseksi kulmakunnan kaunotar iski silmänsä hieman kömpelöön, kiharatukkaiseen Herra Hantulaan.

Pikkuserkku arveli, ettei Hantulasta olisi lääkäriä tehty tekemälläkään, ilman Tuijan panosta. Lähettipä tämä hakupaperitkin ja piti Hantulan baarista poissa opiskeluaikana. Varmaan siis lakanat tarpeeksi lämpöisinä, hihitti serkku.
Pikkuserkku teki (mielestään) nokkelia havaintoja minun ja Tuijan välillä. Ne olivat tavallaan tarkoitettu kohteliaisuuksiksi. Tässä esimerkkejä, todellisuudessa niitä oli enemmänkin.

1 Jos Tuija jossain on surkea, niin keittiössä. Sinä vaikutat siltä, että viihdyt hellan vieressä. Mahan kautta se miehen sydämeen tie vie.

2 Miehet pitävät pulskemmista naisista (en tiedä, viittasiko itseensä). Tuo meidän Tuija on aina ollut niin kamalan ”petite”, saa vaatteensakin hakea japanista tai teettää mittatilaustyönä. On parempi olla pulskempi, niin on jostain, mistä ottaa kiinni.

3 Moni kakku päältä kaunis, maku ratkaisee. Tuija on kyllä aina silotellut päällisen puolensa, mutta miesten kanssa ei ole pärjännytkään. Mahtaakohan maistua pahalle (tässä vaiheessa serkku hirnuu omalle mauttomalle vitsilleen)? Ei, mutta tarkoitan vain, että ulkonäkö voi pettää. Ihan selvästi kuitenkin sinunlainen nainen on se oikea Hantulalle.
Olet jotenkin niin erilainen kuin Tuija… ei löytyisi kukkamekkoa Tuijan walk-in closetista, ei nyt eikä silloin.

4 Kai teillä on kaikki asiat siellä lakanoiden välissä kunnossa? Muistuu mieleen ne Tuijan vuodatukset eroaikoihin, että Hantula oli jostain miesten Cosmopolitan vastikkeesta vai oliko se nyt sittenkin lääkärilehdestä lukenut (ja saanut päähänsä), että kolme kertaa viikossa on minimi. Jos sen alle menee, niin saa alkaa huolestua. Onkos Hantula kertonut sen sinullekin?

(No pahinta tässä on se, että KYLLÄ ON)

5 Harmittaako sua, kun joudutte istumaan Hantulan kanssa eri pöydissä? Onhan se vähän hölmöä näin sivusta katsojan mielestä. Mutta hei, älä yhtään sure. Saitpahan oivan tilaisuuden kuulla vähän sisäpiirijuttuja, oli sulla sentään vähän hauskempaa tässä pöydässä, vai mitä (kolme hirnahdusta ja silmänisku).

Näiden asioiden innoittamana aloitin sinä iltana kotipuolessa kolmannen maailman sodan.
Kura kaatui toki väärän ihmisen niskaan, mutta vannoin, etten ikinä menisi enää yksiinkään rippijuhliin, en sukujuhliin, en nimipäiväkutsuille, en. Enkä ainakaan kukkamekossa!

 X#¤)/&%¤

(Näin jälkiviisaana voin kertoa, että olemme sen jälkeen käyneet Hantulan äidin syntymäpäiväkutsuilla ja Hantulan suvun perinteisissä rapujuhlissa. Kauhukseni huomaan, että kyllä – silloinkin kukkamekossa).

Rippijuhlat pannaan osa 1

No niin nyt päästään asiaan!

Onko kellään rippijuhlia tänä kesänä?
Puolison lasten.

Meillä on.
25. heinäkuuta.
Äidin ja isin nimellä varustettuna.

Alla jäljitelmä kutsusta.  

Miksi ihmeessä se saa Kirjavan Kanan heltan punehtumaan entistä pahemmin?

Voisiko kortissa olla jotenkin maininta, että se tyttö on rakas myös äitipuolelle? 

Ihan vaan sellainen pieni sievä sivulause. 

Vaikka alakulmassa?

Mitä tietoa et halua hänen tietävän sinusta?

Aiemmessa blogikirjoituksessani pohdin, miten kätevästi tieto kulkeutuu kahden perheen välillä, etenkin uusperhetilanteessa. On reissuvihkoa, vihaisia puheluita ja viestejä, myös mykkäkouluja.

Sitten on vapaaehtoisia pikkulähettejä.
Jo ennen ensikohtaamistani Tuijan kanssa (=puolison lasten äiti), Tuija tiesi mm. nimeni, ikäni ja ammattini lisäksi, millä hiusvärillä peitän harmaani, kuinka paljon plussaa ja miinusta kaksiteholaseissani on sekä sen, että vaatekokoni vaihtelee ällän ja äxällän välillä. 

Minä puolestani tiedän, että Tuijalla on kivulias liikavarvasongelma (johtuu varmaan kokoelmasta punaisia korkokenkiä, joita hän suosii sini-valkoisten asukokonaisuuksiensa kanssa).

Tiedän, että Tuija kuorsaa. 

Lujaakin. 

Käyttää öisin nenälaastareita. Ne levittävät hänen sieraimensa ja paljastavat hassut nenäkarvat, joihin on tarttunut kuonaa.
Se on Taavista hullunkurista.

Taavia myös huvittavat minun ihonväriset mummopikkarit, joista Tuija varmasti on tietoinen. Minpä tiedän, että Taavin "äitin omat ovat kyl aina valkoista pitsiä".

Sitäkin suurempi ihmetyksen aihe on kengännumeroni. Se on kuulemma suurempi kuin äitillä, vaikka äiti on minua pidempi.

Minulla on taas yksityiskohtaista tietoa Tuijan perässä sijaitsevista hikinäppylöistä, joita hän saa pitkillä automatkoilla. Tämä selittänee sen, kun Tuija mainitsi, ettei pidä pitkistä automatkoista.

Vaikka yritän olla aika cooli, niin jää askarruttamaan, että  mitä MUUTA Tuija tietää minusta???!!

En ole lyhyen uusperhe-eran alkutaipaleen aikana vielä ole löytänyt sellaista autuasta olotilaa tai itsetuntoa, että kestäisin ajatuksen siitä, että vieras-tuttu-ihminen tietää jalkapohjani syylästä, pierujeni sävellajista, PMS-irvistyksestäni tai rinnoissani kasvavista mustista karvanpätkistä (jeps, nypin ne pois pinseteillä).

On myös liuta muita asioita, jotka mielelläni pitäisin perheemme sisällä. 

Harkitsemattomat mielipiteet ja mahamölyt. Sellaisia tulee välillä sylkäistyä suusta. 

En haluaisi puida niitä ulkopuolisen kanssa.  
Välillä tosin löydän itseni sellaisesta tilanteesta.

Sitäkin surkuhupaisampaa ovat ne pienet, nihkeät hiljaisuuden hetket, joita aika ajoin koemme kohdatessamme Tuijan kanssa. Varsinkin kun puhuu yli suunsa ja mainitsee jotain ”vähän liikaa” ja huomaa sen vasta, kun on liian myöhäistä...

Hupsis!

Kaksi kotia, kahdet palkinnot

Taavin reaktio avioeroon ja uusperheeseen alkoi pulputa pinnalle vasta, kun yhteenmuutostamme oli kulunut jo vuoden päivät.
Jos hän siihen saakka oli omaksunut sivustaseuraajan rooliin, astui hän nyt estradille ja alkoi lausua sanoja.

Hän kertoi äidistään (myös asioita, joita en kertakaikkiaan halunnut tietää).
Hän kuvaili onnellisia aikoja eli kun heidän perhe oli vielä yhdessä.
Hän kaivoi esiin videon vanhempiensa hääjuhlasta ja katsoi sitä non-stoppina keskellä olohuonettamme.
Hän keräsi kokoelmaa lapsuudenkuvistaan ja erotteli kaikki äidin ja isin halailukuvat pieneen punaiseen laatikkoon, jonka kannessa luki "Tärkeät tavarat".

Taavi teki minulle selväksi, että olin hänen perheessään ulkopuolinen elin. Minua ei tarvinnut huomioida, eikä myöskään totella.

Kun Taaville ei kelvannut ruoka, saimme yleensä vihaisen soiton Tuijalta. Pidimme kuulemma poikaa nälässä.
Jos Taavi ei halunnut laittaa sinistä paitaa päälleen, ei tarvittu kuin viesti äidille, jonka vastaviesti sisälsi virallisen muistutuksen siitä, että Taavi saisi itse valita paitansa.
Kun Taavilla kävi aika pitkästi, Tuija kaarsi hetkessä pihaamme hakemaan pojan pois.
 

Me pähkäilimme Hantulan kanssa, millä konstilla saisimme palautettua kadonneen vanhemman kunnioituksen kotiimme.

Rankaiseminen on tehokas keino, mutta sillä on vain lyhytaikainen vaikutus. Kun edellinen rankaisu unohtuu, on keksittävä uusia rankaisukeinoja.
Sitä paitsi meillä oli puhelinsoiton päässäoma erotuomari, joka antoi oikeuden kuulua Taavin hyväksi. Pienikin rankaisuntapainen, esimerksi "jäät ilman jälkkäriä, jos et syö ruokaasi", johti yhä ankarampaan tuomioon.

Behavioristeilla on kaksi opetuskeinoa: rankaiseminen ja palkitseminen.
Niinpä päätimme kokeilla ensimmäisen sijaan jälkimmäistä.
(Ainiin, onhan niitä muitakin psykologian koulukuntia... voisihan sille lapselle puhua ja häntä myös kasvattaa)

Me rakensimme palkintojärjestelmän. Ei pelkästään Taaville, vaan koko perheelle. Se toimi niinkin yksinkertaisesti, että hyvästä käytöksestä seurasi palkinto.

Taavin kohdalla tämä tarkoitti Tukholman risteilyä. Hän oli jo kauan haaveillut pääsevänsä Viking Grace laivaan, jonne minulla ja Hantulalla ei kaiken vauvakiireen keskellä ollut asiaa. Tuija oli tehnyt selväksi, ettei ollut innostunut risteilyistä, varsinkaan Turusta lähtevillä laivoilla.

Risteilystä tuli siis Taavin tavoite. Sitä varten hänen oli ansaittava sata palkintonappia.

Sinä keväänä meidän perheessämme kerättiin innokkaasti nappeja. Tiiville ja Pauliinalle napit tarkoittivat euroja. Joko kaikki tai ei mitään. Kun nappeja oli kertynyt kattomäärä, sai Tiivi kerran viikossa ja Pauliina kerran kuussa kerätä koko potin.

Hantulan napeilla saattoi lunastaa laatuaikaa, joka oli Piipin syntymän jälkeen tippunut prioriteettilistallani .

Äitini vanhan nappikokoelman ansioista perheemme käytösmallissa tapahtui mullistavia muutoksia. Yhtäkkiä puhuimme toisillemme kunnioittavasti ja jopa tarjosimme apua. Koti tuli siistiksi kerran viikossa ja astiat uivat tiskikoneeseen ilman auttavaa kättäni.

Kun energia ja aika ei hupene negatiivissävyisille kasvatuskeskusteluille, jää enemmän aikaa yhteiselle tekemiselle. Yhteisen tekemisen onnistumisen todennäköisyys myös kasvaa.

Tuloksena on hyvä mieli ja lähentyneet ihmissuhteet.
Terve auktoriteetti oli palannut taloomme.

Sitten eräänä päivänä Taavi tallusteli kotiin, naama oli kuin Naantalin aurinko.
Hän hykersi ja naureskeli ja hoki yes yes yes yeeeessssh. Sitten hän vilkaisi minuun tarkistaakseen, huomasinko varmasti nämät tuuletukset.
Arvelin, ettei hän hykerrellyt siitä syystä, että nappeja oli koossa 47, vaan nyt oli kyse jostain suuremmasta.

”No mikäs?” kysyin.

”Äiti ja minä lähetään helatorstaina risteilylle.”

Höristin korvaani. Päättelin sitten, että kyseessä oli mahdollisesti risteily Suomenlinnaan tai ehkä jopa Tallinnaan.

”Äiti varas meille matkan Viking Gracella. Me ollaan eka yö laivalla, sitten yö Tukholmassa ja sitten vielä UUDESTAAN laivalla! Tämä on niin mun onnen päivä!”

Varmasti.
47 nappia meni sinä iltana roskiin. Jos ei kirjaimellisesti, niin ainakin kirosin ne mielessäni jopa roskistakin pahempaan paikkaan.

Taavi näki asian tietenkin niin, että pääsisi KAKSI KERTAA Viking Gracella! ;)

Mikä ero on appivanhemmilla ja ex-appivanhemmilla?

Appivanhempani olivat luonnollinen osa ydinperhettämme. Herra e(X) puhui lähes päivittäin isänsä kanssaan, kun minä treffailin anoppiani säännöllisesti. 
Appivanhemmat huomioivat Pauliinan niin arjessa kuin juhlassa, itse asiassa ihan kaikessa, ainoa lapsenlapsi kun tämä oli.
Pauliina vietti heidän kanssaan pitkiä aikoja kesämökillä, sillä välin kun minä ja Herra e(X) matkustelimme tai kitkimme rivitalopäätymme kukkapenkkiä.

(Ex-)Anoppi on kulttuuri-ihminen, joten kävimme teatterissa, taidenäyttelyissä ja messuilla. Pauliina matkassa tai aikuisten kesken. Pääsääntöisesti vain minä ja anoppi.
Anoppi tykkäsi shoppailla Espalla tai mieluiten jonkin muun pohjoismaisen pääkaupungin kävelykadulla. Teimme siis yön yli shopping –reissuja läntisiin naapureihimme. Kävimme pidemmälläkin, Lontoossa ja Roomassa. Mukaan liittyivät ystäväni Olkapää ja Anopin paras kaveri Neiti L Vuitton (peitenimi tulee hänen suosimastaan laukkumerkistä).

Perhetraditioihin kuuluivat joulu, pääsiäinen ja juhannus. Ne vietettiin toki yhdessä.

Kun appivanhempani saivat vihiä erostamme, välimme luonnollisesti viilenivät. Ei siksi, että minä olisin ollut syyllinen osapuoli, vaan siksi, etteivät appivanhemmat hienotunteisina henkilöinä halunneet loukata ketään ottamalla puolia.
En saanut enää teatterilippuja enkä kutsua makutuomariksi Espalle. Aluksi se satutti ja suututti. Sittemmin opin ymmärtämään, että niin oli paras.

Olin onneksi ehtinyt käsitellä asian mielessäni, kun eräänä päivänä näin tutun vihreän takin ja punaisen tukan (lue lisää) heilumassa anoppini keltään-ei-jää huomaamatta-keltaisen kesäasun vieressä. Makutuomarina olikin Eve, exän nyxä.

Eräiden exä-temppujen ansioista, joihin katkeruuden kourissa syyllistyin, ei appiukkoni enää puhu minulle. Meniköhän se jotenkin niin, että taisin vihapäissäni vetää itse appiukon mukaan juoneen exänin pään menoksi. Kun tämä kieltäytyi hankkeesta, annoin kuulla kunniansa.
No, se siitä. Näitä sattuu.

En oleta, että kaikkien exien täytyy antaa appivanhempien kuulla kunniansa. Päinvastoin, kannatan sopua ja rauhaa, sivistynyttä keskustelua ja kohteliasta käytöstä.
Kuitenkin oletan, että kun ero tulee, niin tulee myös etäisyys.
Välejä ei tarvitse katkaista ja kahvitella voi, mutta ymmärrykseni yli menevät kaikki sen yläpuolella oleva.

Valaisen jälleen esimerkillä.

Nykyinen anoppini, Hantulan äiti, on ihana tyyppi isolla iillä. On ottanut kirjavan kanankin ja sen tivun avoimeen syliinsä. Pistäytyy yleensä perjantaisin kera omenakakun tai lämpimän sämpyläpussin. Hieno juttu sinänsä, mutta jokin menee pieleen.
Anopilla on kädessään toinenkin pussi.

”Täytyypä kiirehtiä vielä kehän tuolle puolen, ettei Tuijan  (= mieheni exä) pullapussi pääsee liiaksi jäähtymään!”

Kiitos rakas anoppini – ja haista samalla paska.

Eikä tämä vielä riitä. 

Neiti Kaikkitietävä (mieheni vanhempi sisar), joka aeimmin on vähät välittänyt Tuija-suhteesta, on ottanut sydänasiakseen hoivata ja huoltaa ystävyyttään Tuijan kanssa. Ollaan menty jopa niin siirappiseksi, että Kaikkitietävä oli hankkinut Tuijalle ja itselleen ”sisaruslaukut”. Jotain-kallista-merkkiä-mielestäni-rumat-laukut, Tuijalla on valkea ja Kaikkitietävällä ruskea. Somaa!
Tiivillä on tietenkin sarjaan kuuluva pikkulompakko. Karvalla kaulapanta.
Miten voi yksi pieni nahanpätkä niin ärsyttää, mutta se saa veekäyräni koholle edes kun ajattelen sitä. Nytkin alkaa verenpaine kohota.

Ei varmasti ole minun asiani pohtia Tuijan suhdetta appivanhempiini tai puolisoni sukulaisiin. Rehellisesti sanottuna mielestäni olisi hyvinkin Tuijan asia pohtia, josko väistyisi takavasemmalle. Ei ehkä tarvitsisi baariin lähteä ex-kälyn kanssa asioitamme puimaan.
Minulla ei sinänsä ole mitään Tuijaa vastaan, tai Hantulan sukua. Samoihin rippijuhliinkin ajateltiin kaikki mahtua kesällä.
Kuitenkin tunnen, että elämässäni on varjo. 

Se seuraa kaikkialle. Jopa anopin pullapussiin.

Kertokahan kokeneet uusioperheäitikonkarit, milloin sitä oppii kävelemään kohti aurinkoa niin, että se varjo jää taakse?

Lukijakysymys: Ajattelisitko samoin, jos kyseessä olisi oma lapsesi?

Ensinnäkin iso kiitos ja kumarrus palautteesta lukijat!

Blogiani näyttää lukevan muutama. En siis paini yksin käsittelemieni asioiden kanssa.

Kirjoitan huumorilla maustettua (ja kärjistettyä) tekstiä.
Anonyymina sattuneesta syystä.
Kirjoitan tilanteista, joissa itse olen ollut.
Jaan subjektiivisen näkökulmani ja kerron omista tunteistani.
Jos kertojana olisi joku muu perheenjäsenemme, luultavasti kuulisit toisenlaisen tarinan.

Olen saanut blogistani yhtä kirjavaa palautetta kuin höyhenpeitteeni. Uusperheasiat nostattavat tunteita.

Vaikka jokaisen perheen tilanne on ainutlaatuinen, eikä verrattavissa toisen kotiin, uskon vahvasti, että uusperheissä on monta yhdistävää tekijää. Jopa lainalaisuuksia.

On monen värisiä munia. On ehkä sinun, minun ja meidän tipuja. Jos ei ole kaikensorttisia, niin vähintään yhdellä aikuisella puolison tipuja.
Ja jonkun lapsella paha puolivanhempi.
On se niin.
Vaikka puolivanhempi olisi kuinka kiva ja kaunis, jossain välissä sekin talloo toisen koivelle tai nokkasee väärän jyvän. Tahallaan tai tahtomattaan.

Uudella orrella on ansaittava paikkansa. Eikä se ole ongelmatonta.

Omien tunteiden kanssa on ensin tultava sinuiksi.

Silläkin uhalla, että tuntisi vähän eri tavalla omia lapsia kohtaan kuin puolison lapsia kohtaan.
Ja myöntäisi sen.
Ja hyväksyisi sen.
(Tärkeä huomio sulkeissa: Myöntäminen ja hyväksyminen eivät missään tapauksessa tai millään tavalla saa tarkoittaa eri arvoista kohtelua!)

Lukija heitti minulle niin hyvän kysymyksen, että päätin kirjoittaa siitä oman blogitekstin.

Blogissa pohdin tilanteita pääsääntöisesti puolison lasteni kautta. Lukija kysyy, olisiko kantani sama, jos kyse olisi omasta lapsestani.
Suora vastaus suoraan kysymykseen: Kantani ei varmasti ei olisi sama.

Otan esimerkiksi vuoroviikkojärjestelyn (lukijalle kiitti vihjeestä).
Se on osoittautunut kohdallamme hankalaksi.
Olen kuullut hyvistäkin malleista, onnittelut vaan. Jo pelkästään lukemalla uutisia, kuuntelemalla suosituksia ja seuraamalla naapurimaamme mallia, vuoroviikkojärjestely on lapsen kannalta paras mahdollinen.
Saanko kyseenalaistaa?

Havainnolllistan kyseenalaistamistani kolmen lapsemme näkökulmasta.

Taavi, 12 v. Puolisoni poika. 

Vuoroviikkojärjestely on pojalle raastava.
Asumme siedettävän matkan päässä koulusta, jotta arki onnistuu, mutta kavereille matkasta on koitunut kynnys. Kaveroiminen vaatii kyytiä ja suunnittelua.
Lisäksi poika potee äiti-ikävää.
Taavin vanhempien, eli Hantulan ja Tuijan kanta asiaan on, että pojan vuoroviikkojärjestely on pojan oikeus. Se on kuitenkin raskasta pojalle (ja meille).
Mikäli tilanne olisi toisensuuntainen, eli Taavi viettäsikin meillä valtaosan ajastaan ja äidille meneminen tuntuisi tuskaiselta, olisin äitipuolena heti valmis sopimaan roolistamme ainoana lähikotina. Veikkaan, että sellainen järjestely sopisi Tuijalle.

Tiivi 14v. Puolisoni tytär.

Hänelle vuoroviikkojärjestely on muuten ok, mutta tavarat tuppaa olemaan väärässä paikassa väärään aikaan.
Jos Tiivi saisi päättää, hänen lähikotinsa olisi luultavasti aina siellä, jossa hänen tahtoonsa taivutaan sillä hetkellä.
Enemmän äidillä, koska harrastukset ja kaverit ovat lähempänä. Tiiville julkisilla kulkeminen meille ei ole este, vaikka ehkä tympeä hidaste.
Toistaiseksi emme ole sallineet Tiivin kulkevan omia teitään, eli tulla/mennä, miten haluaa.
Minusta sellainen järjestely on otettava harkintamyssyyn viimeistään, kun tyttö aloittaa toisen asteen opinnot.
Tuijan kantaa en osaa arvata. Hän on tarkempi Taavista.
Kuvittelisin, että olemme tässä suhteessa samalla aaltopituudella.

Pauliina, 17v. Tyttäreni edellisestä liitostani. 

Olisinko sallinut 14-vuotiaan Pauliinan muuttavan täyspäiväisesti Herra (e)Xän katon alle, kun eromme astui voimaan?
En kuuna päivänä.

Herra e(X) muutti makuupussinsa tyttöystävä Even yksiöön. Olin katkera ja kiukkuinen ja elättelin toivoa mieheni järkiintymisestä. En sallinut Pauliinan vierailevan tuossa yksiössä, turvallisuuden nimissiä!
En tosin usko, että Pauliinalle olisi sieltä löytynyt makuupussipaikkaa.

On aikoja, kun Pauliina suutuspäissään haluaa muuttaa isälleen. Yleensä kiukku on jo laantunut, ennen kuin isä huomaa vastata 24 missattuun puheluun.
Nykyisin Pauliina paukuttaa ovia ja lähtee Södelle (=poikakaveri).

Ihoni menee kirjaimellisesti kananlihalle, kun joudun kirjoittamaan nämä sanat kertaalleen. Pauliina ja Söde ovat muuttamassa yhteen heinäkuussa, kun Pauliina on täyttänyt 18.

Ehkä lukija huomaa rivien välistä, että olen Pauliinan kohdalla melkoinen kontrollifriikki. Jopa vuoroviikkojärjestely hänen kohdallaan olisi tuntunut hurjalta.
Kokonaisvaltaisesti katsoen kaikkia lapsiamme ajattelutapni ei ole johdonmukainen. Ei lähellekään. Myönnän sen.
Meidän perheessämme lapsien asumisjärjestely on joku äitijuttu.
Tiivitaavin kohdalla emotionaalinen äitikytkös on niin vahva, että äitin koti ja syli tuntuvat turvallisimmalta.
Ymmärrän sen, koska meillä isin huomio on jaettava monen muun kanssa.
Pauliinan kohdalla biologista isää ihannoidaan ja hänestä on rakennettu ideaalinen, Ihana (isolla iillä) mielikuva. Se särkyy aika ajoittain. Niitä aikoja varten on olemassa äidin olkapää. Ja Hantulan.

Sitten on perheitä, joissa pakka on täysin toisin päin. Niitä minun on vaikea kommentoida, sillä jokainen vanhempi uskoo toimivansa oikein ja tekevänsä sen, minkä näkee lapselleen parhaaksi.

Myönnän, että on helppo nähdä, mikä toisen lapselle olisi parhaaksi. Vierestä katsovalla vanhemmalla on oikea aitiopaikka tuomarointiin.
Puolivanhemmuudessa on vaikeaa se, että asioihin pystyy vaikuttamaan vain rajallisesti (vieläkin rajallisemmin kuin omiin lapsiin).

En osaa sanoa, perustuuko vatsanpohjan tunteeni ja intuitioni lapsen parhaaseen vai omaan itsekkyyteeni. Miten voin kertoa puolisolleni, että lapsen tulisi elää toisaalla, kun en omaa lastani lähettäisi isälleen, ellei olisi pakko?

Vastaan tuohon toistamalla sen, millä tekstini aloitin. Uusperheessä on tärkeää tulla sinuksi omien tunteidensa kanssa. Myöntää ne. Hyväksyä ne.
Juuri se on lapselle kaikkein parasta. 

Oletko koskaan kysynyt lapselta...?

Oletko koskaan kysynyt lapselta:

1. Mitä toivoisit perheeltämme?

2. Mitä odotat vanhemmaltasi?

3. Mitä odotat vanhempasi puolisolta?

4. Mikä perheessäsi on parasta?

5. Minkä asioiden toivoisit olevan toisin?

Tuliko vain oletettua lapsen puolesta?
Tehtyä asiat niin, kuin sinä parhaaksi näet (tai aikuset parhaaksi näkevät)?
Muistitko kuunnella lapsen ääntä?

Huomaa, että lapsen kuunteleminen ei ole sama asia kuin antaa lapsen päättää.
Saattaa tuntua helpommalle jättää kysymykset kysymättä, jotta lapselle ei jää sellainen tunne, ettei hän saanut päättää tai pystynyt vaikuttamaan päätökseen.
Vielä pahempaa lienee, kun lapselle jää sellainen tunne, ettei kukaan edes kysynyt – saati sitten selittänyt.

Kysymällä voit avata keskustelun.
Keskustelu puolestaan antaa mahdollisuuden selittää, miksi jonkin päätös on tehty ja miksei sitä voitu tehdä lapsen haluamalla tavalla.

Lapselle voi tietoisesti antaa mahdollisuuden päättää tai vaikuttaa päätöksiin muissa tilanteissa, kuten sellaisissa päätöksissä, jotka ovat lapsen tasolle sopivia, eivätkä aiheuta ahdistusta (kesäloman matkakohteet, yhteinen tekeminen, lasteenhuoneen sisustus jne).


Minäpä otin ja kysäisin.

Pauliina 17v

1. Mitä toivoisit perheeltämme?
Täh? En ymmärrä kysymystä!? Miltä perheeltä, siis sulta ja iskältä vai Hantulalta?
Vai lapsilta? 

(Täydennän kysymystäni: Millaisessa perheessä haluaisit elää?)

No, sellaisessa, jossa kohdeltais muita [perheenjäseniä] hyvin. Kaikki tultais toimeen – tai silleen, et asioista vois puhua. 

Ett sä ja isä tuutte toimeen. 

Ja sä ja Hantula kohtelette mua aikuisena. Niinku iskä.

2. Mitä odotat vanhemmaltasi?
Voisin aina puhuu teille jutuista. Kertoo jos on jotain huolii. Tai siis voinhan mä nytkin.
Iskä vois vastata puhelimeen useemmin.

Sä näkisit mut enemmän aikuisena. 

Sit sä voisit enemmän ymmärtää mun ratkasuja.

Sit että sä kertoisit mulle enemmän juttuja. Tai siis et milt sust tuntuu.. jos sä oot surullinen tai mietit jotain, niin sanoisit siitä.

3. Mitä odotat vanhempasi puolisolta?
Ai siis Hantulalta vai Eveltä? 

(Hantula. Tai voithan miettiä molempia.)

No Hantulahan on mulle enemmän vanhenmpi kuin Eve. 

Eli Hantula ois kans mulle samanlainen kuin omille lapsilleen. Antais ohjeita ja toimis omanatuntona. 

Ehkä vois enemmänkin vaa jutella mun kaa.

Eve on enemmänki kaveri ja samemman ikänen.
En mä tunne sitä kovin hyvin.
Joskus ois kiva, jos sekin vaan soittais ja kysyis, et mitä kuuluu... eikä silloin vaan kun on jotain asiaa.

4. Mikä perheessäsi on parasta?
Ollaan aika joustavii, kun on monii eri vanhempii ja monta lasta.
Aina on jotain meneillään.
Aina on seuraa.

5. Minkä asioiden toivoisit olevan toisin?
Ett te ymmärtäisitte, ett mä oon kohta aikuinen laillisesti.
Ois enemmän perheen yhteisii menoi. Ennen oli kivaa, kun mentiin vaikka notskille, ja käytiin yön yli matkoilla.
Sit ett Iskä ois enemmän yhteydessä.

Tiivi 14v

1. Mitä toivoisit perheeltämme?
Ois helpompaa, jos te asuisitte lähempänä, koska on rasittavaa raahata tavaroita kahen kodin välillä.
Tai että olisin yleisesti äitin luona ja teillä pidempii lomii tai jotain.

Sit mä toivoisin, että meil ois enemmän perhejuttuja. Ne matkat oli kivoja.
Mä haluaisin tehä kotitöitä ja vaikka sillä tavalla kerätä rahaa.

(Korjaan hieman kysymystäni: Millaisessa perheessä haluaisit elää?)
No oikeestaan sellasessa, ku me ollaan.
Paitsi välillä on tyhmää, kun on just siellä toisessa paikassa, kun joku kaveri soittaa tai pitäis päästä nopeesti johonkin.
Ois kiva, jos sais ite päättää enemmän, missä on.

(Tähdennän vielä: Millaisessa perheessä sinä elät?)
No mulla on äitin koti, jossa mulla on pikkuveli Taavi.
Sitten meillä on isän koti, jossa ootte iskä ja sä, puolisiskot Pauliina ja Piipi.

2. Mitä odotat vanhemmaltasi?
No et rakastaa ja välittää.
Kohtelee oikeudenmukaisesti.
Ei kiellä turhasta ja osaa kuunnella.
Luottaa muhun.

3. Mitä odotat vanhempasi puolisolta?
No vähä samoja ku omilta vanhemmilta. 

Ethän sä silleen lain mukaan oo mun äiti, mut kuiteskin kun asun teillä niin sit oothan sä mulle vanhempi - ja käskyttäjä.  

Tai siis osaat tukee ja antaa neuvoa.

4. Mikä perheessäsi on parasta?
Mulla on niinkuin kaks perhettä. On kivaa, kun on paljon siskoja ja veli.

5. Minkä asioiden toivoisit olevan toisin?
Ois kiva, jos ei tarttis valita, et kumman luona oon. Ois kiva olla molemmissa paikoissa yhtäaikaa. Tai sit et sais ite päättää enemmän. Voisin vapaammin mennä ja tulla teille ja äitille.

Taavi 12v

1. Mitä toivoisit perheeltämme?
Haluaisin, ett oltais enemmän aikaa silleen, ett äiti ja iskä tekis juttuja yhes.
Oli kivaa silloin vielä kun me asuttiin omakotitalossa äitin ja iskän kaa. Kun äiti ja iskä oli vielä naimisissa. Me oltiin aina veneellä.
Nyt iskä ei ikinä tuu mukaan. Tai sillä on siis te. Mutta sä oot sanonu, ett Piipi on liian pieni.
On sekin siis kivaa, että te ootte nytten mun perhettä, mutta ei oo kivaa, kun aina on jotain ikävä. Kun oon äitillä, ois kiva nähä teitä ja kun oon teillä, on äitiä ikävä.

2. Mitä odotat vanhemmaltasi?
No ett ne pitää must huolen. Tekis mun kans enemmän juttuja.

3. Mitä odotat vanhempasi puolisolta?
Oot mulle kiva ja kiltti. Tai sellanen ku sä oot.

4. Mikä perheessäsi on parasta?
Kun tehään juttuja. Käydään paikoissa ja tehään vaan juttuja.

5. Minkä asioiden toivoisit olevan toisin?
Ei ois kahta kotia. 

Eli enemmän perheaikaa ja keskustelua siitä, miksi lapsilla on kaksi perhettä ja kaksi kotia. Saamanne pitää lapset, saamanne pitää!

Kuukausi radiohiljaisuutta

Pari viikkoa sitten kirjoitin, mitä tapahtuu, kun oman äiti on paska.

Tässä yhteenveto:
Tunteet kuohuvat. Ovet paukkuvat.
Riitapukari hakee tukeaa toisaalta. (Ystävältä? Toiselta vanhemmaltaan?)
Riita sovitaan.
Äiti antaa anteeksi.
Äiti saa anteeksi.
Viikon päästä riitaa ei enää muisteta.
Seuraava sanaharkka voi alkaa.

Blogitekstissäni "Kun äitipuoli riitelee" totesin, että äitipuoli ollessa paska, hän ei välttämättä saa ja anna anteeksi yllä olevan kaavan mukaisesti.
Luultavasti sanaharkka synnyttää syvemmän haavan. Pahimmassa tapauksessa jättää jopa elinikäisen arven.

Nyt olen valmis valaisemaan tällaista tilannetta autenttisella esimerkillä.
(Ensin täytyi piirtää rastipäitä).

Piipin syntymä oli Tiiville kaikkea muuta kuin ilosanoma.
Kuten jo aiemmin kuvailin Tiivistä tuli tuittupää.
Paskavaipat haisi, kananrinta ällötti, yölliset itkut herättivät, päivälliset itkut häiritsivät. Koko vauvajuttu oli vastanmielinen.
Tiivi kuitenkin vietti meillä suurimman osan ajastaan Piipin ollessa ihan pieni vauva. 

Rakastan Tiiviä. Hänellä on hyvin tärkeä ja iso paikka sydämessäni. Silti hänen jatkuva läsnäolonsa pisti tuolloin ärsyttämään.

Tuntui, että Tiivi haki asioita, joista voisi huomauttaa.
Koottuja viimeisiä sanoja... Tiivi ei koskaan pukisi lastaan vaaleanpunaiseen (kuten minä) eikä voisi ajatella esittelevänsä tissejään julkisilla paikoilla (kuten minä). Kaikkein ällöintä oli lasten hankkiminen mummoiässä (eli minun iässäni).

Suurimman osan ajasta nielin vastalauseeni. Tiivi oli lapsi ja minä aikuinen.
En viitsinyt sähähtää, mutten myöskään osannut vastata fiksusti. Olin siis hiljaa.

Imetyshormonit tekivät minusta puolihirviön. Tai no, jos normaalisti olen puolihirviö, niin imettäjänä olin Iso hirviö. Katkonaiset yöunet, omat haasteemme Hantulan kanssa sekä Taavin kanssa niihin aikoihin käymäni kylmäsota... they got me!

Sitten se tapahtui.

Olin jättänyt vauvanvaunut eteiseen. Vauva oli huutanut ruokaa.
Oli kiire. Vaunut jäivät sisääntulijan harmiksi.

Tiivi oli tullut kotiin. Siirtänyt vaunut ulos.
Löysin ne tunteja myöhemmin, kun olimme Piipin kanssa lähdössä kauppaan hakemaan korviketta. Maitoa tuli huonosti.

Tarvittiin vain yksi pieni räntäsade ja v-käyräni oli valmis.

Räntävettä valuvaa vaununpatjaa,  likomärkää makuupussia ja muita uitettuja vaunun sisälmyksiä purkaessani Tiivi sattui kulkemaan ohi pimeän eteisen, jossa olin minä pimeän mieleni kanssa.

”Onks noitten sun vauvatavaroitten pakko olla tos eteisess? Ne on TIELLÄ! Tää on meidän talo, ei sun.”

Seuraava repliikki on sensuroitu.
Annoin kuulua. Kerroin, mitä mieltä olin märistä vaununsisälmyksitä ja Tiivin tissi-komenteista. Taisin lopettaa tulivuorenpurkaukseni sanoihin; ”Kukahan tässä on tiellä?”

Auts.

Auts auts auts.

22 minuuttia ja Tuija painelee sisään. Istun olkkarissa tissi esillä, kädessä ylikuuma korvikepullo. Piipi huutaa.

Tuija katsoo minua päästä varpaisiin ja varpaista päähän.

”Tiivi tulee nyt kotiin”

Tytärpuolestani en kuullut mitään kuukauden päiviin.
Lähetin anteeksipyyntöni tekstiviestinä ja facebookissa jo samana päivänä.
Seuraavalla viikolla yritin soittaa. Ei vastausta.

”Olitkohan sä suustas nyt vähän liian karkea? Tiivi on vasta lapsi.” oli Hantulan lohdutus.

Koko radiohiljaasuden ajan Hantula piti toki Tiiviin normaalia yhteyttä ja kuuli sattuneesta myös toisen osapuolen version . Versiomme olivat luonnollisesti aika erilaiset.

Päätin olla sekottamatta Pauliinaa asiaan, mutta toki hänkin ihmetteli, miksi puolisisko pysytteli poissa useamman viikon.
Taavi pysytteli myös piilossa.

Sitten eräänä päivänä kotiin tullessani näin tutun repun eteisen lattialla. Paikassa, johon jo meinasin jättää vaunut odottamaan, että Piipi heräisi.

Repun nähdessäni päätin, että nostankin Piipin pois ja vien vaunut varastoon.
Silkasta onnesta.

Tiivi söi keittiössä välipalaa.

”Moi”. (Aivan kun ei mitään.)

”Pitäiskö meidän jutella siitä viime kertaisesta?” kysyn.

”Ai mistä?”

Yritän kömpelösti esittää puolustukseni, jota olen viikkokaupalla valmistellut.

Tiivi vain kohauttaa olkiaan. ”Ei se mitään.”

Ei se mitään!? Siinäkö kaikki?

Kyllä. Siinä kaikki.    

Tosin vielä kuukausia sattuneesta aistin jännityksen Tiivin ja minun välilläni. Omalta osaltani se on hölmöä varovaisuutta, ehkä pelkoa uudesta konfliktista.

Toivoisin, että tulisi sellainen päivä, kun ei enää käveltäis varpaillaan, eikä varottais. Hyväksyttäisiin toistemme inhimilliset piirteet...

Siihen on vielä matkaa. 

Kuuluuko äitipuolta muistaa äitienpäivänä?

Tänään on seitsemästoista äitienpäiväni äitinä. 

Pauliina muisti minua päiväkoti- ja ala-astevuosinaan. Sain paperikukan tai tassunjäjillä varustetun tyynyliinan.
Yläasteikäisellä Pauliinalla oli muuta agendalla kuin äitinsä muistaminen toukokuun toisena sunnuntaiaamuna. Yleensä hän nukkui. 

Nykyisin saan Pauliinalta halin. Enempää en tarvitse.

Minulle äitienpäivä on kuitenkin tärkeä. Se muistuttaa äitiyden ihanuudesta ja haasteista, näistä kaikista värikkäistä, oksennuksen hajuisista ja pehmeiden pikku kätösten tuntuisista vuosista. Olen siunattu.

Tänään on kolmas äitienpäiväni äitipuolena. Ensimmäistä vuotta on vaikea laskea, koska olimme Hantulan kanssa juuri heittäneet hynttyyn yhteen, eikä Tiivitaavia ensialkuun meillä paljon näkynyt.

Viime vuonna lapset olivat äidillään.
Tänä vuonna lapset olivat äidillään.
Äitienpäivänä lapset ovat äidillään, niinhän?
(Kas kun ei ole Pauliinaa näkynyt koko päivänä!)

En siis saa äitipuolikorttia, mutta en saa äitienpäiväkorttiakaan.
Enkä niitä odota.

Hantula näyttää pyhittäneen äitienpäivän puolestani. Hänelle tämä on työpäivä.  Katsopa vaikka äitienpäiväohjelmaamme, jonka sain aamulla (käsiala muutettu).

Muuten aivan ihana... mutta eräs asia puuttuu (vai olenko kiittämätön?)

(kuva on rekonstruoitu varmuudeksi,
ettei käsialaa voi tunnistaa)

Ai mikä muka puuttuu?

No ne nimet...

Että Tiivi ja Taavi toivottais myös.
Vaikka sitten vaan Hantulan käsialalla!

(Pieni huomio: Teatterilipussa oli Hantulalla käynyt kömmähdys. Ne ovat vasta ensikuussa!!)

Kenen luvalla?

Tapahtui tänään.

Pauliina, kesällä kahdeksantoista vee, juoksee kengät jalassa sisään kainalossaan Söde (= poikakaveri) 19v.

”Äiti arvaa mitä arvaa mitä arvaa mitä! Minä ja Söde mentiin kihloihin. Kato!!”

Pauliina työntää vasemman nimettömänsä niin lähelle pärstääni, etteivät silmäni ehdi tarkentaa kohdetta, mutta kultaisen sormuksen hahmotan.

Seitsemän sekunnin ajan ajatukseni kulku on seuraava:

Yksi: Millä rahalla sormus on ostettu? -  Saan vastauksen kysymättä. Faija lainasi.

Kaksi: Kenen ääliön päähänpisto tämä on? -  Varmaan tyttäreni.

Kolme: Herranen aika, tyttönihän on vasta 17. 

Neljä: Alaikäinen! Voin kieltää tämän.

Viisi: Paitsi en kovin kauan. Kohta on kesäkuu ja tyttöni täysikäinen.

Kuusi: Miksi TUON kanssa? Hän on ihan söpö.. mutta... mutta mutta...

Seitsemän: Tarkoittaako tämä yhteenmuutt-o-a...

”Me muutetaan Söden kanssa heinäkuussa yhteen."


Aamen. 
Ei, ensin sydänkohtaus. Sitten aamen.


En saa sanaa suustani. Aivot lyövät tyhjää. Veri kohisee korvissani. En kuule omia ajatuksiani.

"Et sä aio onnitella?" kysyy pieni lannistunut ääni.

Yritän koota korteni kokoon ja väntää suuni jonkinlaiseen hymyyn. Tekisi mieli vetää parit joogahengitykset, mutta en kehtaa.

"Toki toki", kakellan,
"Iloinen juttuhan tämä (NOT). Otetaanpa kuitenkin hetki rauhassa. Askel taaksepäin. Jos te sitä yhteenmuuttoa vielä mietitte. Eikös kihlaus ole tarpeeksi?"

Pauliinan ilme happanee.

"Vittu mä arvasin et et sä tajuu mitään. Mikset sä koskaan voi olla mun puolest onnellinen?"

Ennen kun ehdin esittää puolustuslauseeni, ovet paukkuvat. Sekunnin sadasosassa tyttö on kerännyt kamppeensa kasaan.

"Iskä sentään osas onnitella. Sitä paitsi sen reaktio oli niinku et hei SE AUTTAA MUUTOSSA"


PAM!


Hiljaisuus.



En tiedä, kauanko aikaa olen jumittanut paikoillani. Piipi on kiivennyt keittiön pöydälle ja kaatanut maitopurkin.

"Mitä täällä tapahtuu?" kysyy miehen ääni. Hantula on tullut kotiin.

"Pauliina ja Söde ovat menneet kihloihin ja muuttavat yhteen", totean murtuneena.

"Ai, se joo. Mä viittasin lähinnä tohon naperoon tuolla pöydällä. Sillä näyttänee kaatuneen maito."

Mitä sillä maidolla on väliä, kun minun pieni Pauliinani on LÄHDÖSSÄ!

"Älä nyt ota tota noin raskaasti. Pauliina on jo aikuinen ja osaa tehdä päätöksensä. Kai sä onnittelit?", Hantula jatkaa.

Vatsani kääntyy ympäri.
Sinäkin brutukseni.

"Tiesitsä tästä?" kysyn.
"Pauliina soitti mulla töihin ja kertoi. Olin kuulemma eka jolle halus kertoa. Lupasin auttaa muutossa"

Vatsassa velloo.
Tästä päättelen, että Hantula on myös kustantanut sormukset.
Miksi Pauliinan isä olisi sen tehnyt?
Hantulalla on parempi motiivi. Hän selvästi haluaa, että Pauliina muutta KOTOA POIS.
Kuvottaa.

Olen satavarma siitä, ettei Hantula toimisi samoin Tiivin kohdalla. Ei kuuna päivänä!
Tällaisissa tilanteissa tulee niin pirun selväksi tuo lasten biologia.

Hantula jatkaa edelleen:
"Kesään mennessä ovat lähteneet jo eri teitä. Viimeistään, kun ovat asuneet viikon saman katon alla."

Sitten hän on hetken hiljaa ja katsoo minuun:
"Tiesitkö, että motivaatio kasvaa, kun ympäristö hankaa vastaan. Tässä tepsii päinvastainen psykologia. Sun kannattais soittaa ja onnitella"


Pureskelen asiaa tovin.


Tulen sitten tulokseen, että minulla on harvinaisen fiksu mies. Vastaansanominen antaa Pauliinalle vain lisäpotkua.

"Mutta ne sormukset...?" kysyn pienellä äänellä.

"Sai isältään. Olivat kuulemma tehneet diilin, että vappupallot vaihdettiin luokkaretkirahaan..."


Mitään luokkaretkeä ei ole suunnitteilla, mutta vappupallot ovat Herra e(X)älle arka paikka.
Luokkaretkestä hän ei välitä pätkäätään. Pauliinan oli helppo investoida rahat sormukseen. Vaikka kyseessä on laina, on se laatuaan ruotsalainen: det vill säga elinikäinen takaisinmaksuaikaa.


Sanomattakin selvää, että minulla on hieman sulateltavaa!!!

Tällä kertaa paskiainen on oma mutsi

Kun oven takana seisoo tyttö, jonka posket on ripsivärin suttaamat ja kädessä nyytti vaatteita...
Hän hyppää kaulaasi: "Mutsi on paskapää, saanks mä jäädä"

MITÄ TEKEE ÄITIPUOLI?

Oma äiti, joka yleensä on vähän parempi, vahvempi ja sopivampi, kaiken lohdun lähde, esikuva ja rakastaa eniten, on mennyt ja sanonut jotain sopimatonta, kuten:
”Tuo mekko ei ole sovelias kevätjuhlamekoksi.”

Ruttuinen mekko on nyt itkusilmän pienessä, sirossa kätösessä.
Katse anelee hyväksyntääni.

Ollako Tuijan kanssa samaa mieltä? Vai puolustaako puolialastonta seiskaluokkalaista? 

”Laitas mekko päälle, niin katsotaan”, sanon pelataakseni aikaa.

Kohta hän seisoo edessäni koko komeudessaan.

Mekko on musta, roiskeläpällä varusettu, tissikaarellinen ja tiukka. Selkää peittää pari hassua narua.
Mekko istuu Tiivin päällä, siitä ei ole kyse. Hoikka mutta muodokas kun tyttö on. 
Samalla mekko antaa Tiiville viisi vuotta lisäikää.
Se saisi luokanvalvojan tiputtamaan todistusläjänsä lattialle. Tiivi on tavallisesti siisti ja siveellinen.

”Tuo on mielestäni kesämekko. Vilustuisit”, yritän.

”Mut eihän se haittaa, kun koulut sit loppuu ja mun kesäduuni on vast heinäkuussa.”

(Anteeksi mikä kesäduuni??, mietin ensin. Kiva kun minullekin olisi kerrottu.
Yritän kuitenkin pysyä asiassa.)

”Tiivi, idea. Mekko on hieno, vautsi minkä valinnan olet tehnyt.
Kehitetään sitä vähän.
Olen samaa mieltä äitisi kanssa (kerrankin – jätin tämän sanomatta):
mekko ei sovi tuollaisenaan kevätjuhlaan.
Se sopisi enemmänkin biitsibileisiin.
Jospa ostettais selän peittävä bolero ja kivat legginsit ja (12 senttisten) korkkaireiden sijaan etsittäis söpöt ballerinat.”

Tiivi tuijottaa lävitseni. Painostavassa hiljaisuudessa odotan tuomiotani.
Paukkuuko kohta ovet?

”Mun mielestä bolero ei sovi. Paremmin sopis joku villatakki tai sellanen niinku takkitakki.”

Pysyn coolina ja peitän helpotuksen huoksaukseni. ”Joo, olet oikeassa, Tiivi. Hankitaan takkitakki.”

Seuraavat kolme tuntia leijun ilmassa. Olen suuri sankaritar, joka on selättänyt kiperän vaaratilanteen.
(Samalla pohdin, miksei Pauliina ole herättänyt minussa saman tason kauhun ja helpotuksen tunteita.)

Tiivi on innoissaan. Illalla suuntaamme kauppoihin etsimään ballerinoja, legginsejä ja takkitakkia. Saavumme kotiin kera kolmen kassin ja tyytyväisen tytön.
 

Ilon ja innon keskellä Hantulan puhelin soi.
Tuija!

”Millä oikeudella Kana on luvannut Tiiville, että saa laittaa kevätjuhlaan sen pornokaupasta ostetun mekon!!?? ”

Here we go again!

(Kerron sitten kevätjuhlien jälkeen, miten kävi.)

Ai niin, ei tämä sivu vielä tähän päättynyt. Samalla kun kanasta tehtiin syntipukki, Tiivi ja Tuija puolestaan tekivät sovinnon. Ei kestänyt kauan, kun näin tutun auton kaartavan pihaamme.

"Mä meen nyt takas äidille. Moikka!"

Kuinka monta vappupalloa saisi olla?

Suomalaiselle perheelle vappu on perhejuhla ja itsestäänselvyys. 
Aatto vietetään rattoisasti ystäväperheen seurassa, kilistetään lasi kuplivaa ja kikatetaan. Vappupäivän ohjelmaan kuuluu vapputori. Ainoa kysymysmerkki on sää.  (Yleensä ei sekään, koska vappuna aina sataa).

Uusperheessä pyhät eivät mene yhtä selvän (tai humalaisen) kaavan mukaan.

Ensinnäkin on otettava huomioon exä ja exän tahtotila. Haluaako ottaa lapset vai onko itse baarissa?
Meidän tapauksessa exä on matkoilla, lue Pauliinan isä.
Puolison exä ei halua lapsia vappuna, on venekerhon juhlat.

Lapsia on myös kuunneltava (mitä henkilökohtaisesti pidän tärkeämpänä kuin edellistä kohtaa, tosiasiassa järjestys on kuitenkin tämä).

”Mä haluun mennä isin kans vapputorille, kun isi aina ostaa suurimman pallon” 

Päästään palloihin.
Olen pannut merkille, että pallon koko korreloi omantunnon kanssa. Mitä enemmän omatunto kolkuttaa, sitä suurempi pallo. 

Pikkutytöstä asti Pauliina on rakastanut isäänsä, koska isä osti hänelle vappupallon. Pallotraditio oli heidän juttu.
Eromme aikoihin pallojen koko (tai määrä) kasvoi huomattavasti.
Edelleen, usko tai älä, Pauliina käy isänsä kanssa valitsemassa vappupallon. Jos isä ei ole paikalla, meille tulee vappupallolähetys. Kyllä.
Tänä vuonna Pauliina sai ilmeisesti pallorahat tillleen, kun ei ole vielä näkynyt palloja.

Tiivi ja Taavi saavat kukin pallonsa Tuijalta n. kaksi viikkoa ennen vappua. Vappuaaton lähestyessä palloista on heliumi kadonnut, joten he saavat uudet pallot. Vanhoja ei hävitetä, vaan ne roikkuvat puolivälissä huonetta.

Vappuun kuuluu myös heliumittomat koristepallot, tikkujen päässä olevat kestopallot ja muotopallot, joihin on helvatun vaikea saada puhallettua ilmaa.
Meillä myös kunnioitaan Hantuloiden vapputoriperinnettä. Vapputori on sitä varten, että sieltä hankitaan vappupallot.

Viimevuonna laskin, että meillä on yhteensä kaksikymmentäkaksi palloa, mukaan lukien Karvan ja Piipin pienemmät pallot.

Tästä pallomerestä minä mieluiten  valitsisin lähimmän exitin (tai baariin viittovan kyltin... edelleen parempi jos se baari on ulkomailla, mutta ei venekerhon kaudenavajaisissa).

Me vietämme vappua kuten kuka tahansa perhe, tosin ilman niitä ystäviä. Me olemme perheenä pikkuisen hankala kombinaatio, kun on neljä lasta isolla ikäjakaumalla. Lisäksi kuolaava koira. Kuka meitä haluaa kotiinsa?

Tänään meille tulee kuitenkin ystäväni Olkapää. Viime viikolla hän erosi miesystävästään ja lapsia ei ole. Meidän omia saa ilomielin lainata, varsinkin vappuna. Olkapää nimittäin lupasi, että hän vapauttaisi minut ja Hantulan pienelle vappukävelylle (läheiseen pubiin, sekin jotain).

Pienen pistoksen tunnen sydämessäni. Niin lasten kuin ystäväni puolesta.

Hantula heitti tähän erinomaisen ehdotuksen;

”Hankitaan niille huomenna jättipallot!”

 

Kuka kuuluu Taavin perheeseen?

Olimme muutama viikko sitten menossa 40-vuotissynttäreille.
Kiireessä pyysin Taavia googlettamaan onnittelukorttiin ruusuaiheisen onnittelurunon. Ja lisäämään siihen sitten perheenjäsentemme nimet.

Kun sain pakattua autoon lapset, itseni ja Hantulan, sekä pullon kuohuvaa ja kukkapuskan (se vei huomattavasti enemmän tilaa kuin Stockmannin lahjakortti), Taavi ojensi minulle takapenkiltä kirjoittamansa onnittelukortin.

Taavi oli tehnnyt googletustyön huolella, koska kortissa luki

Kun nuoruuden aika on rusuinen (= ruusuinen)
ja riemuinen sen joka puoli,
ota tiestäsi vaari ja suunnastta sen, (=suunnasta)
älä kaikista ruusuista huoli!

www.positiivarit.fi

En edes  jäänyt ihmettelemään ruusuaiheisen runon soveltuvuutta 40-vuotiskorttiin. Silmiini pisti eräs toinen yksityiskohta.

Runon alla luki.

t. Taavi, Tiivi, Piipi ja Hantula         (tai heidän oikeat nimensä)

Minun ja  Pauliinan nimet puuttuivat.
Kun kysäisin asiaa Taavilta, hän perusteli puutteellisen nimikirjon seuraavasti:

”Sä sanoit, et mun piti kirjottaa perheenjäsenten nimet"  ja jatkoi; "aah, tarkotat sä, että ois pitäny kirjottaa äiti siihen kans?”

Hienovaraisesti vihjasin, että olikohan Taavi ehkä vahingossa unohtanut kortista Pauliinan ja Kirjavan Kanan.

”Aah, ai sä tarkotit niinku isän perhettä... Mut mä jätin sen kynän kotiin.”

Niinpä paras ystäväni, eli Pauliinan sylikummi, nimeltä Olkapää sai 40-vuotislahjaksi pullon, kukan ja lahjakortin Piipiltä, Tiiviltä ja Taavilta sekä Hantulalta. Minulta hän sai lämmintä kättä.

Loukkasiko minua se, että Taavi jätti nimeni pois kortista?
Rehellisesti sanottuna ei. Ei Taavi tehnyt sitä tahallaan. Me olemme uusperheenä aika nuori, emmekä ole selkeästi  määritelleet, kuka on kenenkin perhettä. Tein vain oletuksen, että minäkin olin Taavin perhettä. 

Loukkasiko minua se, että Taavi jätti Pauliinan nimen pois kortista?
Rehellisesti sanottuna kyllä loukkasi. Ei Taavi tehnyt sitä tahallaan.
Mutta kun kyseessä on lapseni, rakkaani, Pauliina, en voi sille mitään, että äidilliset loukkaantumisen tunteet mustuttavat mieleni.
Pauliina tuskin itse olisi edes kohauttanut kulmiaan asialle.

Jokainen määrittää perheenjäsenensä itse, niin kirjoittaa myös Ylen Olotila.
Uusperheessä on vain erityisen tärkeää keskustella määritteistä perheenjäsenten kesken.

Taavi, sinä kuulut minun perheeseeni.

(Täytyypä sanoa se ääneen.)