Kesä ja rauha

Tunne, kun et voi suunnitella lomiasi niin kuin lystää, kun niihin vaikuttaa omasi ja puolisosi exän lomasuunnitelmat. Ja myös se tunne, kun et suunnittele mitään etkä välitä muidenkaan suunnitelmista.

Molemmat (check).

Yleensä  kesäloma menee meillä jotenkin näin:

Puolisoni exä Tuija tekee jokavuotisen matkansa Madeiralle, jossa omistaa jostain lomaosakkeesta ehkä kolmaskymmenesosan ja voi täten hyödyntää majoitusmahdollisuuttaan tiettynä ajankohtana. Se ajaa yli meidän lomasuunnitelmiemme. 

Toinen tärkeä tilaisuus on Hangon regatta, sillä veneurheilu on lähellä Tuijan sydäntä. Näistä ajankohdista emme keskustele, vaan on pikemminkin ilmoitusluontoinen asia, että puolisoni lapset tulevat meille.

Taavi on yleensä ollut meillä lähes koko kesän. Äitinsä ei ole välittänyt vastaanpurnauksista taikka siitä, että poika selvästi ikävöi äitiään pitkinä kesäviikkoina. On jäänyt meidän tehtäväksemme keksiä viihdykettä ja lievittää äiti-ikävää. Välillä kesämme ovat olleet raskaita.

Tyttäreni Pauliinan isä on yleensä kerran vuodessa järjestänyt hänelle ja Pauliinalle yhteisen kesämatkan. Tyypillisesti jonnekin Pohjoismaiseen pääkaupunkiin, johon on sattunut menemään halpislentoja. Näin ollen lentojen sesonkihinnasto on mennyt sekin meidän lomasuunnitelmiemme edelle. 

Tänä kesänä tilanne on kuitenkin toinen. Meillä on vauva, joten ensinnäkin lomasuunnitelmme ovat rajalliset, mutta vauva myös jyrää Hangon regattan ja halpislentojen edelle. Nyt mennään meidän ehdoilla. Tai siis minun ehdoillani.

On nimittäin keksittävä vain sellaista tekemistä, joka minimoi kanaemon hermoratojen keskikulutuksen. Vauvan itku, uhmaikäisen tinttailu ja teini-ikäisen urina nostavat hyvin nopeasti v-käyräni hellelukemiin. Aivan kun en muutenkin olisi litimärkä jo pelkästä imetyksen ilosta ja kesän lämmöstä. Tilanne vaatisi monta campari-orangea eikä se onnistu imetyksen aikana, joten meidän rantalomat jäänee hamaan tulevaisuuteen. Kaupunkilomasta en edes haaveile. Muutenkin hermorataani soveltuu huonosti eri toten kaikki lentomatkat, automatkat, junamatkat, risteilyt, ulkoilmapicnicit, uimarannat ja huvipuistot. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää takapiha. Kesän hurjin vuoristorata olkoon puinen puutarhakeinu.

Poikkeuksellisesti polisoni lapset saavat tänä kesänä (ensi kertaa) itse päättää tuloistaan ja menoistaan. Tiivi on jo kuudentoista ja pärjää ilman huoltajaa. Hän pärjää ilmeisesti oikein hyvin poikaystävänsä Sulo kakkosen luona. Tyttöä ei näy eikä kuulu. Poikaystävän vanhemmat ovat ilmeisen varakkaita, nimittäin työtön poikaystävä tuli täydellä varustuksella urheiluautoineen, pientaloineen, veneineen, vesiskoottereineen ja kesähuviloineen. Tiivi ei edes ajatellut kesätöiden hakemista, vaikka iältään olisi ollut siihen sopiva ja veljeni kautta tähän olisi tarjoutunut mahdollisuus. Kävi vielä niin köpelösti, että juhannuksen jälkeisenä maanantaina veljeni odotti extraajaa konttorillaan, mutta tämäpä ei saapunut paikalle. Jossain oli sattunut kommunikaatiokatkos, jota minä sain seuraavaksi selvitellä. Kävi ilmi, että Tiivi oli kyllä herännyt aikaisin sinä aamuna - ei lähteäkseen töihin, vaan extemporee risteilylle. Good for her, too bad for my bro.

Taavikin osaa jo itse kulkea kotiensa väliä ja tarvittaessa lämmittää roiskeläppäpizzan, niin ei nälkää tarvitse nähdä, jos yksin sattuu kotona olemaan. 

Esikoiseni Pauliina on kesätöissä Tampereella. Tapaamme harmillisen harvoin, mutta hän jätti myös jokavuotisen isä-tytär -matkan väliin, sillä työajat ja halpislennot menivät päällekkäin ja vastuuntunto vei voiton. Pauliina majailee poikaystävä Söden vanhemmilla ja käyttää siellä heidän mukavuuksiaan, kuten autoa ja omaa uimarantaa.

Tämä kesä sujuu meikäläiseltä ilman uimarantaa, omalla terassilla sateenropinaa kuunnellessa Hantula ja hyttyskierukka seuranani. Pari raparperipiirakkaa olen jaksanut taikoa ja kerran leikkasin ylikasvaneen nurmikomme. Ehdi juuri saada valmiiksi, ennen kuin vaunu alkoi väpättää ja vingahdella.

Viime viikon lauantaina Taavi tuli tervehtimään. Saunoimme, grillasimme ja pelasimme korttia. Hän viihdytti pikkusisartaan Piipiä ja auttoi vauvaveli Paapin kanssa. Havahduin hetkeksi miettimään, miten iso poika Taavistakin on tullut ja miten kivaa meillä oli yhdessä. Pitkästä aikaa!

Uusperheen sisäiset suhteet kulkevat näemmä vaiheissa. Kolmannen maailmansodan jälkeenkin voi maan täyttää rauha. 

Vaikka kesä on ollut kylmä ja viivästyi viikkoja, se ei haittaa, meidän uusperheessä eletään onnen aikaa. 

Minulla ja Tiivillä on puhevälit - hyvät sellaiset. 

Taavin kanssa osataan nauraa samoille vitseille ja pitää vähän hauskaakin.

Hantulan kanssa jälleen halaillaan - vauva-arjesta huolimatta.

Vauva syö ja nukkuu - on jotakuinkin tyytyväinen. Uhmaikäisestämme on kehittynyt äidin pikku apulainen.

Esikoiseni Pauliina on onnellinen ja hänellä on opiskelupaikka.

Lähisukukin on pysytellyt omalla tontillaan ja antanut uusperheen rauhassa löytää uudet rutiininsa. 

Istahdan puutarhakeinuun. Katselen, kuinka vauva sylissäni hymyilee unessaan. Uhmaikäisemme nukkuu rattaissa. Hörpään lasistani vastapuristettua sitruunamehua (sokeroitua, ettei vaan vauvakilot karise). Se maistuu kesälle. 

Elämä on ihanaa! Kippis ja hyvää kesää!

Uusia tuulia. "Mä jäänkin mutsin luo"

Puolisoni 15v tytär Tiivi on majaillut meillä tiheään tahtiin kuluvana keväänä. Kerroin aiemmissa blogikirjoituksissani suunnittelemistamme uusista muuttojärjestelyistä, eli Tiivin muutosta äidiltä meille.

Ensin syttyi kolmas maailmansota, jossa pääasiassa sotivat omani ja Tiivin tahtotilat. Sotaan liittyi myös neutraaleja maita (Tiivin äiti Tuija) ja sovittelevia tahoja (mieheni Hantula). Päädyttiin rauhansopimukseen, joka ei miellyttänyt ketään. 
Kävimme myös taannoin tarvittavat keskustelut lastenvalvojan kanssa, sovimme elatuksista, muuttojärjestelyistä ja säännöistä.

Alunperin olin muuttoideaa vastaan. Olin peloissani ja ahdistunut. Ei ei ei ei nyt. Mutta muutoksille ei koskaan löydy sopivaa aikaa. Muutosvastaisena ihmisenä minäkin lopulta totuin ajatukseen ja aloin odottaa tulevaa muutosta. Ajattelin panostaa suhteeseeni tytärpuoleni kanssa. Tämä oli nähtävä tilaisuutena.

Tiivi oli raivoissaan. Ensin raivoissaan nihkeilystämme muuttoa vastaan, sittemmin siihen liittyvistä järjestelyistä. Tiiville muutto oli vain repun pakkaus ja muutama ideointikäynti Ikeassa, uuden huoneen sisustaminen ja sillä sipuli. 
Meille muutto tarkoitti uudenlaisia asumisjärjestelyjä, elatusavuista sopimista sekä säännöistä keskustelua. Tiiviä ahdisti kaikki keskustelu. 

Muuttoajankohdaksi muovautui kesäkuu, heti kun peruskoulun päättötodistus on kourassa. Sekin kismitti Tiiviä, sillä repun pakkaaminenhan onnistui illassa. Hän olisi halunnut muuttaa heti.

Tuijalle muuttojärjestely kävi hyvin siihen asti, kunnes hän ymmärsi, että keskusteluun oli tuotava lastenvalvoja, ääni muuttui kellossa. Tuijaa kismitti elatusapukeskustelut. Hänelle sopi, että tyttö saisi asua, missä itse haluaa, kunhan viralliset kirjat olisivat äidin osoitteessa ja näin ollen elatusraha virtasi äidin tilille. Meille muutto tarkoitti isompaa asiaa kuin repun pakkaus, ja kun se alkoi valjeta Tiiville ja Tuijalle, muuttointo laimentui. Kuitenkin, me pitäydyimme suunnitelmassa ja muuttoa valmisteltiin. 

Muuttojärjestelyjä tehdessämme Tiivi toki jo käytännössä lähes asui meillä. Viihtyi vähintään useamman yön viikossa. Emme jaksaneet nipottaa näistä elatusrahoista Tuijalle. Pidimme ovemme avoinna, sillä aloimme itsekin innostua uusista asumisjärjestelyistä. Poikaystävä Sulo oli meillä myös aika paljon. Tämä oli Tuijan ja Hantulan toivomus, jotta taattaisiin Tiivin koulumenestys. Viikonloput Tiivi majaili Sulon luona.

Jokin aika sitten Tiivin käynnit alkoivat harveta. Niin meidän kuin Sulonkin luona. Muutamassa viikossa ne vähenivät olemattomiin, ja Tiivi kertoi kolussa olleen paljon kokeita ja aikaisia aamuja. Kouluun oli kätevämpi kulkea äidin luota.

Lopulta Tiivi sai kakistettua:

"Iskä mä oon miettinyt sitä muuttoa. Kun mä meen Ressuun (lukio Helsingissä), niin sinne kyllä pääsis helpoiten äidin luota, kun äiti on siinä vieressä töissäkin."

Tiivin ja Sulon välit kylmenivät. Tai no, Tiivi teki bänät. Nimittäin tytärpuolestani on kasvanut oikea kaunotar. Hän on pitkä kuten vanhempansa, äitiinsä tullut vaaleaverikkö, jolla on harvinaisen tuuhea, pitkä tukka. Vartalon muodotkin mukailevat mannekiinin mittoja. Lisäksi Tiivi on löytänyt itselleen häntä upeasti pukevan vaatetyylin. Sanomattakin selvää, että hän viehättää vastakkaista sukupuolta. Tiivistä kasvoi elokuvien klassisella tavalla "koulun suosituin", kun hänellä vielä seiska-kasiluokalla oli ylhäällä ja alhaalla kiinteytyskoje ja vahvat silmälasit. Silloin pitkä ja tahattoman hoikka tyttö piiloutui liian isoihin vaatteisiin matikan kirjan taakse. Poikaystävä Sulo oli vain alkusoittoa. Nyt suloja satelee ovista ja ikkunoista. Olisiko ollut ennen vai vähän jälkeen bänksien, kun saimme kuulla Sulo kakkosesta. Sulo kakkonen aloittaa abi-vuoden syksyllä. Omistaa ajokortin ja vanhempiensa rahoittaman auton. Emme ole vielä tavanneet Sulo kakkosta, mutta Facebook -kuvat on nähty. Meinasin tippua tuolilta, siinäpä vasta nuorukainen. Toivottavasti pitää Tiivistämme hyvää huolta.

Sulo2 asuu lähempänä äitiä. Äidillä on sääntö, ettei poikaystävällä yövytä ennen 16v synttäripäivää, mutta tuokin rajapyykki on nurkan takana. Olemme yrittäneet houkutella Sulo2:sta meille esittelyyn, mutta vielä emme ole saaneet kokea tätä kunniaa.

Sen tiedämme, että Pikku-Tiivi kukoistaa onnea. Mieheni isosiskon, Neiti Kaikkitietävän (NKT) mukaan Tiivi on ihan eri tyttö. Hymyilee avoimesti, hykertelee, ei enää ihan pienistä piittaa. "Murrosikä on virallisesti ohi", NKT arvelee, "tai sitten pillerit tekevät hyvää Tiivin tasapainolle. Eihän niihin kortsuihin voi luottaa."

Siinä vaiheessa minulla ja Hantulalla lentää luu kurkkuun.

Hantula ei ole kuulevinaan ja minä nyökkäilen "niin niin tietysti". 

En tässä vaiheessa voi olla kadehtimatta NKT:tä. Miksemme Tiivin kanssa keskustele yhtä avoimesti? Miksi hän saa tavata Sulo2:en, mutta me ei!!??

Muuttoaikeista luovuttiin. Hieman pettyneelle Hantulalle kävi kuitenkin selitys, että Tiivi jää äidilleen koulusyistä. Tuijalle sopi myös olemassa oleva asumisratkaisu, neutraali osapuoli kun oli ollut koko ajan ja rahavirtoja ei tarvitse kääntää. Minä jäin mietteliääksi. Asuisiko Tiivi nyt meillä, jos me olisimme järjestäneet muuton heti? Teimmekö siitä liian vaikean? Toimimmeko me oikein? Vieläkö Tiivi on meille kiukkuinen? Onko se syy vähäisiin käynteihin ja siihen, ettei Sulo kakkosta esitellä meille? Teimmekö jotain väärin?

Tunnen (ja varmaan kuvittelen) niskassani muiden paheksunnan. Miksi nihkeilimme muuttoasiassa, vaikka siis mehän suostuimme siihen? Soimaako syyllisyyden tuntoni minua, olenko vainoharhainen?

Muuttoasiasta tuli ikään kuin tabu, se vain latistui, hävisi, eikä siitä puhuta. 

Sitten Tiivi tulee käymään. Sulo kakkosen musta merkkiauto kaartaa pihaamme. Vastarakastuneet nousevat ulos, kävelevät käsi kädessä ovellemme ja tervehtivät iloisesti. Tiivi halaa minua innolla: "Pitkästä aikaa. Tässä on Sulo2"

Sulo2 katsoo silmiin, kun kättelee meitä kohteliaasti: "Kiva vihdoin tavata, Viivi on kertonut teistä."

Yllätyn. Yllätyn todella paljon.

Ei siksi, että on myönnettävä, että NKT on oikeassa, vaan siksi, että Tiivi tosiaan on ihan eri tyttö. Niin aikuinen, niin kohtelias ja lämmin. Tinttaileva teinityttö on tipotiessään.

"Hei anna mä näytän sulle mun ja Taavin huoneen", Tiivi hihkaisee Sulo2:lle, "jos mä olisin muuttanut tänne, niin tän huoneen mä olisin saanut. Tää ois kyll vähän isompi kuin äidillä, mutta kyllä se mun huone sielläkin on ookoo. Eiks oo iskällä ja Kanalla kiva koti?"

Olen ällistynyt. Hyvilläni. Iloinen. Näinkö luonnollinen asia tämä iso, sisälmystäni syövä mörkö on?

Ne on ne pillerit... ei, ei kun rakkaus. Rakkaus tekee hyvää.

Meille kaikille! <3

Isäpuoli osaa puolihomman paremmin

Ottaako isäpuoli asiat äitipuolta lungimmin?

Kävimme mammojen kanssa ompeluseurakeskustelua. Mukana oli muutama äitipuoli ja pari ydinperheäitiä. Koska me uusperhemudet muodostimme selvän enemmistön, muovautui keskustelusta uusperhekeskeinen.

Illan yhteenvetona totesimme, että isäpuolet ovat äitipuolia lungimpia. Ydinäidit puolestaan alleviivasivat, että näin ei ole (heidän kohdallaan) ydinperheessä. 

Mitä tällä tarkoitamme? Alla selite.

1- Isäpuoli suhtautuu rooliinsa rauhallisemmin ja hyväksyvämmin. Hän ei (ainakaan päällisin puolin) näytä käyvän läpi niitä kolmeasataa itsetuntokriisiä löytäessään itsensä uuspeerheessä, mihin me äitipuolet olemme taipuvaisia.

2- Isäpuoli uskaltaa komentaa puolison lapsia. Isäpuoli uskaltaa komentaa vaikka naapurinkin lapsia. Hän ei välitä, vaikka saa komentamisestaan palautetta. Me äitipuolet pelätään kuollaksemme, ettei meistä tykätäkään.

3- Isäpuoli ei tee pesäeroa. Hän ei jaottele lapsia minun ja sinun lapsiin, hän kohtelee kaikkia yhtä huonosti (tai hyvin). Siihen me äitipuoletkin pyritään, mutta silti kuitenkin analysoidaan puhki suhteitamme puolison lapsiin. Tehdään itse henkinen pesäero ja taistellaan sitten sitä vastaan. Ollaan oman elämämme Don Quixoteja. Taistellaan tuulimyllyjä vastaan, ja eihän se taisto koskaan lopu. Miehiset puoliskomme ei edes näitä tulimyllyjä näe, vaikka meille ne ovat räikeänpunaisia. Puolison lapsia.

4- Isäpuoli kestää mykkäkoulua. Hän ei niin hätkähdä, kun koko suku kääntää selkänsä tai kun lapsipuoli haistattelee vittua ja jälleen valaisee, ettet oo mun faija. Siinä vaiheessa isäpuoli korkeintaan kohottaa katseensa lehdestään ja kehottaa nuorukaista palaamaan astialle, kun on paremmilla fiiliksillä. Meidän äitipuolien V-käyrällä on niin nopea kiihdytystahti, että tuossa vaiheessa on lentänyt jo parit lautaset, krokotiilin kyyneleet ja liuta sensuroitua tekstiä. Me myös loukkaannumme, katkeroidumme ja teemme itsestämme marttyyreja. Kaikki - ihan kaikki - on pilalle hemmotellutn älykääpiölapsen puolen vikaa, kunnes päätämmekin kasata taakan omantuntomme niskaan ja elämme loppuelämämme syyllisyydessä. Me emme vaan kestä näitä konflikteja, emmekä voi ymmärtää, miksi miehemme tuijottavat monttu auki, kun näitä tilanteita sattuu.

5- Isäpuoli antaa asioiden edetä omalla painollaan. Hänellä on vähemmän odotuksia puolisonsa lapsilta ja uusperheeltä. Me äitipuolet koemme vahvempaa (ja nopeampaa) tarvetta säännöille ja rajoille, uusperheen määrittämiselle ja me-hengelle. Sitten kun asiat eivät mene meidän tavalla, syytetään taas tuulimyllyjä.

Keskusteluun osallistuneet ydinäidit hykertelivät jutuillemme ja kertoivat, että heidän perheessään stressaajat ovat lähinnä miespuolisia. Eri toten korostui isien osallistuminen lasten elämään - jo viisivuotiaan piti potkia palloa kuin Pikku-Beckham ja tyttöjen tuli pärjätä telinevoimistelukisoissa. Isät olivat niitä hyviä isiä kun taas äidit huonoja äitejä: kasvatusvastuu jäi äidin käsiin, kun isät pitivät hauskaa ja kannustivat kilpaharrastuksissa.

Vertaillessamme perhetilanteitamme ydinperheissä korostui isien tarvitsema "oma aika" sekä lasten tekemiseen paneutuminen, parisuhde sai vähemmän huomiota. Ei koettu tarpeelliseksi erikseen järjestää parisuhdeaikaa. Uusperheissä lapsia tuppaa olemaan niin monta, että kaikkien tekemisiin on käytännössä mahdoton paneutua. Parisuhteen merkitys korostuu.

En tietenkään vedä yleistyksiä ompeluseurammen otoksen perusteella. Hyvät naurut saimme keskustelustamme. Jäin kuitenkin pohtimaan, onko miehen helpompi hyväksyä puolison lapsia kuin naisen. Johtuuko tämä jotenkin sisäänrakennetusta biologiastamme? Miehelle tunnesiteen muodostaminen ei vaadi yhdeksän kuukautta kestävää närästystä ja tihentynyttä pissahätää sekä matkamuistoksi arpia alavatsassa (ehkä

jopa napatyrä)... ja siihen päälle vuoden kestävää rintabondausta... Vai onko kyse naisellisesta itsetunnostamme, joka on jotenkin uhattuna miehen historian vuoksi? En tunnista näistä missään itseäni. 

Omalta osaltani uskon äitipuolen roolin mutkistuneen perhekulttuurien erojen vuoksi, kyseessä on ymmärryksen puute. 

Äitipuolen rooli on merkillinen. Joinain päivinä se on täysin pässinselvää ja yhtä luonnollinen kuin tuo harva mänty tuossa pihankulmassamme. Toisinaan taas tökkii niin vastaan, että tekisi mieli sulkeutua vessaan viikoksi. Miksei miehelläni Hantulalla ole näin pitkiä tarpeita? 

Kysäisen asiasta.

"No lapsiahan ne on kaikki, mitä enemmän niitän on sitä hankalampaa elämä on. Eipä siinä auta muu kuin antaa heidän tehdä virheensä - Siperia opettaa. Kyllä he kotiin palaavat, kun varpaita pakottaa. Turha siinä on hötkyillä."

(Hantula viittaa perheemme konflikteihin.)

Putkiaivo. Ajattelen. Mutta sitten totean, että olisi ihan mukava itsekin välillä harrastaa putkiaivolua, jos ei muuten niin huvin ja urheilun vuoksi. Pääsisi elämässä helpommalla(?) 

Laitetaan testaukseen seuraavassa uusperhekonfliktissa!

So long lukijat!

Kun etävanhempaa ei ole

"Olimme esikoiseni kanssa toivottuja perheenjäseniä, sillä puolisoni lasten äidin kuolemasta oli ehtinyt kulua useita vuosia, emmekä kilpailleet hänen paikastaan"

****

Jo ennen omaa uusperhetymistäni tunsin erään naisen, joka oli eronnut poikansa ollessaan hyvin pieni, mutta tutustuessamme hän eli uusperhe-elämää uudessa liitossaan. Uusi puoliso oli menettänyt vaimonsa joitain vuosia aikaisemmin ja tuttavani tavatessaan hän oli neljän lapsen yksinhuoltaja. 

"Tapasimme yksinhuoltajille järjestetyllä perhelomalla", kertoi tuttavani, jota blogissa kutsun Tuulaksi. 

Tapasin Tuulan taannoin ja kysyin lupaa kirjoittaa hänen kokemuksistaan uusperheessä ja etenkin sellaisesta tilanteesta, jossa puolison edellinen kumppani ei ole mukana lasten elämässä.

****

Taustaa 

Tuulan pojan isä ei ole tunnustanut lapsensa isyyttä. Tuulan ja biologisen isän lyhytaikainen suhde jatkui katkonaisena läpi Tuulan raskauden, mutta pojan syntyessä isä teki päätöksen jättäytyä vanhemman roolista. Hänellä oli ja on edelleen vaikeita mielenterveys- ja päihdeongelmia, joten aktiivinen isyys ei (ainakaan nyt) tule kysymykseen. Biologisen isän vanhemmat pitävät kuitenkin yhteyttä pojanpoikaansa.

"En ole tavannut Markoa [biologista isää] lähes kymmeneen vuoteen. Kerran näin hänet sattumalta eräässä ostoskeskuksessa, mutta hän oli niin huonossa kunnossa, ettei tunnistanut minua", Tuula kuvailee tilannetta.

Tuulan aviomiehen Laurin vaimo kuoli lyhyellä varoitusajalla. Laurin ja edesmenneen puolison neljä lasta olivat silloin 2-11-vuotiata. Äidin kuolemalle oli vaikea löytää sanoja, niin iso suru ja ahdistus se oli perheelle. Lähellä asuva Laurin nuorempi sisar otti vahvemman roolia lasten kasvatuksessa, kuten myös isovanhemmat. Perheenjäsenet kävivät kriisiterapiassa ja osa heistä jatkoi terapia useamman vuoden. Lauri jäi sairaslomalle, josta hän kuitenkin palasi pian töihin. Jonkun oli pidettävä taloutta pystyssä ja saatava arki pyörimään. Välillä Lauri pakotti itsensä sulkemaan surunsa, jotta ylipäätään voisi toimia lapsille jonkinlaisena isänä. Äidin tavaroista pidettiin tarkkaa lukua, kesti kauan ennen kuin Lauri vaihtoi lakanat, sillä tunsi niissä rakkaansa tuoksua. Äidin meikit, hiustenkiharrin ja hammasharja saivat jäädä paikalleen.

"Siinä ne olivat vielä silloinkin, kun tavattiin", Tuula kuvaa. 

Uusi rakkaus

Tuijan ja Laurin rakkaus leimahti kesälomalla. Tuulan poika oli lähes päivälleen samanikäinen kuin nuorempi Laurin pojista. Yhteiset leikit löytyivät nopeasti ja perheet huomasivat ajoittavansa loma-aktiviteettinsa yhteistyössä. 

"Mitään sen kummempaa ei tapahtunut itse lomalla, mutta jatkoimme yhteydenpitoa loman jälkeen sähköpostitse siitä huolimatta, että asuimme ihan eri puolilla Suomea", Tuula muistelee, "päätimme tavata sillä verukkeella, että samanikäiset poikamme voisivat leikkiä yhdessä. Aatu [poika] oli innoissaan, kun pääsi Lintsille ja Korkeasaareen. Sillä reissulla tuli jo selväksi, että välillemme oli kehkeytymässä jotain. Päivät olivat yhtä aurinkoa!"

Miten kertoa uudesta suhteesta läheisille?

Ensiksi Tuula ja Lauri päättivät salata ihastumisensa lapsiltaan ja lähipiiriltään. Sähköposti kävi kuumana ja "pohdittiin eestaas, olisiko suhteessa mitään järkeä".

Lauri oli huolissaan lastensa reaktiosta, ja samalla myös sukulaisten reaktiosta. Hänen sisarillaan ja vanhemmilla oli vahva rooli arjessa, nuorin sisko oli mukana päivittäisessä arjessa. Lauri oli jo vuosia tottunut antamaan kaiklensa perheelleen, eikä muulle jäänyt tilaa. Lauri ei ollut edes unelmoinut uuden rakkauden löytymisestä. Nyt kun nuorin lapsi oli aloittanut koulutaipaleensa, lapset olivat jo omatoimisia ja Laurille jäi enemmän omaa aikaa. Silti ajatus uudesta suhteesta hirvitti. 

"Jotenkin muuttunut isä" ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta tarkkasilmäiseltä kuusitoistavuotiaalta tyttäreltä. Tytär oli ensimmäinen, joka ymmärsi, että isä oli tainnut rakastua, ja uutinen ilahdutti häntä. Silti asioista ei ensin uskallettu puhua. Tytärkin mietti, mitä tädit (isän siskot) mahtaisivat ajatella.

Tuulan oli helppo kertoa Aatulle Laurista. Aatu piti Laurista ja tämän lapsista, joten äidin uusi suhde oli mukava yllätys. Tuulalla oli ollut kaksi vakavampaa suhdetta Aatun isä jälkeen, joten Aatu oli tottunut ottamaan vastaan uusia isähahmoja. Laurin mukaantulo tiesi Aatulle lisää reissuja pääkaupunkiin, mikä oli tietenkin jännää. 

Tuula ja Lauri järjestivät lisää tapaamisia. Kahdenkeskeistä aikaa oli kuitenkin hankala järjestää niin kauan, kun Laurin lähipiiri ei tiennyt uudesta suhteesta. Tuulaa jopa ärsytti Laurin liioiteltu varovaisuus ja lopulta hän melkein painosti Lauria avoimuuteen.

"Se oli tietenkin väärin, mutta treffeillämme oli aina mukana ainakin joku lapsista, joten emme koskaan päässeet aidosti tutustumaan toisiimme", Tuula pahoittelee. 

Suhteen loppumisen uhalla Lauri sai vihdoin suunsa auki ja huomasi, että sukulaisten reaktio oli positiivinen. Toki he jo lasten välityksellä tiesivät asiasta, mutta olivat antaneet Laurille mahdollisuuden kertoa asiasta itse. 

Laurin sisaruksista nuorin oli kuitenkin huolissaan Laurin lapsista. Otettiinko heitä tarpeeksi huomioon? Äidin paikkaa ei saa viedä. Kestäisikö uusi suhde vai toisiko se lapsille uusia pettymyksiä? Hän ei ollut myöskään vakuuttunut, oliko joku pikkukaupungin sinkkuäiti sopiva puoliso veljelle ja kasvattaja tämän lapsille?? 

Sisaren mielipiteet äitiyvät riidaksi Laurin ja sisaren välillä, hetken vallitsi jopa välirikko ja sisar toivoi Laurin lasten omaksuvan hänen kantansa. Onneksi lapset olivat liian uteliaita kääntääkseen selkänsä uusille tuttavilleen.

Tuula on jälkikäteen pohtinut, jospa siskon reaktio oli "oman reviirin puolustamista". Niihin aikoihin sisar kävi lähes päivittäin Laurin luona hoitamassa kotiaskareita ja hänellä oli hyvin läheiset välit Laurin lasten kanssa. "Mulle Elisa [Laurin vanhin tytär] kertoi, kun ekat kuukautiset tuli", on sisko kertonut. Sisar tunsi varmasti aitoa huolta lasten puolesta, mutta mahdollosesti pelkäsi oman asemansa menettämistä.

Tuulaa vaivasi, että Lauri oli niin herkkä sukulaistensa sanomisille. Suhdetta jopa harkittiin hyllytettävän joksikin aikaa, kunnes "pöly laskeutuisi". Tuula ei tähän suostunut. 

"Sanoin, että kaikella kunnioituksella edesmennyttä vaimoasi kohtaan, minä olen itsenäinen nainen, enkä ole vastuussa sukusi asettamasta suruajasta. Joko sinä olet suhteessa vain MINUN kanssa, etkä sukusi tai sitten mennään eri teitä. Samalla mainitsin, että Lauri on hyvä ja ottaa yhteyden taas, kun on valmis muuttamaan saman katon alle. Kesti kolme viikkoa, sitten tuli soitto. Lauri kuvasi, että Aatu voisi tilapäisesti jakaa huoneen Ollin kanssa, kunnes Elisa lähtisi vaihto-oppilaaksi. Minun vaatteilleni hän oli raivannut kaapista tilaa."

Millainen vanhempi olla lapselle?

Muutto ei ollut ihan yksinkertainen. Oli itsestään selvää, että Tuula ja Aatu muuttaisivat pääkaupunkiin, sillä heitä oli vähemmän ja Tuula siihen aikaan työtön. Työtilanne oli alalla otollisempi pääkaupunkiseudulla. Aatulle muutto tarkoitti kuitenkin koulun vaihtoa. Osa harrastuksista jäisi vanhalle paikkakunnalle, kuten molemmat isovanhemmat ja ystävät. Aatu oli silti mielissään muutosta.

Perheiden yhteinen taival alkoi hienosti. Lapset olivat innoissaan uudesta perhekokoonpanosta. Erityisesti 16-vuotias Elisa ja 7-vuotias Kaisu olivat tykästyneitä Tuulaan. 10-vuotias Olli jakoi mielellään huoneen samanikäisen Aatun kanssa, mutta 13-vuotias Matias jäi uusille tulokkaille etäiseksi. Hän muisti äitinsä paremmin kuin nuoremmat sisaruksensa ja oli muuttohetkellä hyvin herkässä iässä. Uuden vanhemman hyväksyminen oli hankalaa, ja ilmeisesti hän oli myös mustasukkainen nuoremmasta veljestään, jolla oli nyt "uusi kaksoisveli". 

Matias alkoi oireilla. Koulussa hän eristäytyi ja koulumenestys alkoi laskea. Kotona hän oli pahantuulinen ja välinpitämätön, välillä jopa ilkeä Aatulle. Tuulalle hän tuskin puhui sanaakaan.

Matias saattoi olla myös mustasukkainen isästään, sillä isä otti Aatun siipensä alle alusta alkaen ja isän huomio oli nyt jaettava uuden veljen ja äitipuolen kanssa. Äidistä puhuttiin ehkä vähemmän ja sukulaisten käynnit harvenivat. Matiakselle uusperhe tarkoitti paljon isompaa elämänmuutosta kuin pelkkää "perheytymistä". Nyt talossa oli vieras nainen päättämässä asioista. 

"Jokainen lapsi on oireillut ja oikutellut tavallaan. Alussa osa lapsista luuli, että minua voi loukata sanomalla, että äiti olis tehnyt niin tai näin, tai et sä oo mun äiti, mutta kun otin ne sanat vastaan myötätunnolla, ne loppuivat nopeasti. Vanhimmat lapset keksivät jossain välissä vetää tätinsä meidän perheen sisäisiin jupakoihin. Tädit ja anoppi olivatkin ensi alkuun helposti puolustamassa lapsia ja jakelemassa neuvoja, mutta kun he huomasivat, että suhteemme vakiintui ja tämä akka vain jäi taloon, niin nuo keskustelut loppuivat. Sain kyllä tehdä siinä yksinäni aika ison työn, kun Lauri koki olevansa puun ja kuoren välissä ja meni jotenkin toimettomaksi."

Nykyisin Tuula kuvailee olevansa lapsille "melkein kuin äiti", sillä kun uusperhe-elämää on takana vuosia ja muita vaihtoehtoja lapsilla ei ole, tapahtuu hyväksyminen joka tapauksessa jossain vaiheessa.

"Enää minua ei kyseenalaisteta", Tuula toteaa. 

Tuula tiedostaa, ettei voi koskaan viedä edesmenneen äidin paikkaa, eikä haluakaan. Äidin muistoa kunnioitetaan niin merkkipäivinä kuin arjessa. "Käymme haudalla lasten äidin syntymäpäivänä, ei kuolinpäivänä, koska haluamme juhlistaa häntä, emme enää surra. Ostamme kukin hänelle mielikuvituslahjan ja ojennamme sen hänelle haudalla. Minulta hän on esimerkiksi saanut silkkihuivin, parfyymin ja tohvelit. Alkuun kyselin lapsilta, mitä heidän äitinsä mahdollisesti toivoisi lahjaksi, mutta tässä vuosien mittaan olen oppinut 'tuntemaan' hänet, ja se on lapsille tärkeää. Mitä luonnollisemmin suhtaudun heidän äitinsä muistoon, sitä paremmin myös minut on hyväksytty perheeseen. Edesmennyt äiti on sellainen näkymätön perheenjäsenemme. Emme me hänestä päivittäin puhu, mutta jos joku joskus puhuu, se koetaan täysin luonnollisena."

Entä sitten Aatun biologinen isä ja Aatun suhde Lauriin?

Tuulan kotona puhutaan tästäkin avoimesti. Lauri on Aatun oheishuoltaja ja sukunimi on vaihdettu Laurin sukunimeen. Markosta puhutaan harvemmin, mutta jos nimi tulee esiin, ei puheaihetta vältellä. 

"En Valitettavasti usko, että Markolla on kovin monta elinvuotta jäljellä, mikä on tietysti harmi, sillä Aatulla ei ole mitään muistoa Markosta. Se saattaa harmittaa myöhemmin. Markon tapaaminen nykytilassa saattaisi aiheuttaa enemmän traumoja kuin tapaamatta jättäminen. Huhu kertoo, että Markolla on muitakin lapsia, mutta siitä ei ole (vielä) todistetta. Heistä haluaisin kyllä ottaa selvää."

Kun kysyn Tuulalta, kokevatko he itsensä uusperheeksi, Tuula kohauttaa olkapäitään. "No mikään uusi perhehän me ei olla, vanhoja konkareita kun ollaan, suurin osa lapsistakin on jo pesästä lentänyt."

Kysyn myös, millä nimellä lapset kutsuvat vanhempiaan. "Hyvä kysymys. Kaisulle mä olen äiti, muille Tuisku. Aatu kutsuu kyllä Lauria nimeltä, mutta muille puhuessaan Lauri on faija."

Sitten Tuula jatkaa: "Jännä juttu, mutta kukaan ei korjaa, jos joku luulee ja kutsua minua Laurin lasten äidiksi tai Lauria Aatun isäksi. Lapset käyttäytyvät ihan luonnollisesti näiden tilanteiden sattuessa."

Uusperheen onnistumisen resepti

Lopuksi pyydän Tuulaa kertomaan, miksi he ovat onnistuneet näin hyvin uusperheen luomisessa.

"Olin varmaan aika päättäväin suhteemme alussa. Kahden pidemmän suhteen päättymisen kokeneena mulla oli aika paljon oman arvon tuntoa. Oli myös kokemusta puolison lapsista. Tiesin, ettei pidä asettua muiden vietäväksi, vaan on pidettävä omista periaatteistaan ja tarpeistaan kiinni. Toki Laurin kohdalla tuo suvun vahva rooli oli uutta, mutta senkin ymmärtää, kun taustalla on niin kamala draama."

Uusperhe on opettanut Tuulalle empatiaa. Hänen on ollut pakko jakaa ymmärrystä ja jopa tuntea puolison lapsen tunteita heidän kanssaan. Vaikeinta on ollut kuitenkin tietää, missä vetää raja.

"Mikä on sitten oireilua äidin kuolemasta ja mikä on vaan huonoa käytöstä? Suku olisi selittänyt kaiken oikkuilun äidin kuolemalla, mutta tunnistin lapsissa ihan normaaleja murrosiän merkkejä ja muuta temppuilua. Jos jättää puuttumatta niihin, tekee lapselle karhunpalveluksen. En halua ottaa itselleni turhaa kunniaa, mutta uskon, että olen normalisoinut Laurin lasten elämää aika lailla. Tuntuu, että ennen minua hiivittiin varpaillaan ja surettiin surun vuoksi. Lapsia ei uskallettu komentaa, eikä heiltä vaadittu mitään. Totta on, että heillä on kamala trauma äidin kuolemasta, mutta heille täytyy tarjota parhaat olosuhteet hyvään elämään traumasta huolimatta. Suku tuntui ruokkivan traumoja ihan turhaan", Tuula kertoo ja huomaan hänen kiihtyvän hieman.

Tuula ei sinänsä osaa antaa muille uusperheille onnistumisen neuvoja, sillä toteaa, että jokaisen perhetilanne on omanlaisensa. Kuitenkin vankka vanhemmuus, selkeät rajat, avoimesti osoitettu rakkaus ja väliin räikeät riidat pitäisi kuulua jokaisen normaalin perheen elämään.

Äitienpäivä on tulossa (blogia valmistellessani), kysyn Tuulalta, miten heillä vietetään äitienpäivää.

"Lapset kokoontuvat kotiin ja syödään yhdessä. Saan aivan liikaa hienoja lahjoja ja huomiota."

Kysyn myös Laurin lasten äidistä. "Aah hän on mukana karkeloissa tottakai. Kun lapset olivat pieniä, hänelle oli oma paikka pöydässä, joskus jopa lautanenkin. Mutta nykyään hänen kuvansa viereen asetetaan kynttilä. Siinä piirongin päällä hän sitten hymyilee meille kaikille!"

Tästä keskustelusta jää hyvä mieli. Miten avoin ja sympaattinen, mutta oikealla tavalla jämäkkä nainen Tuula onkaan.

Kiitos tästä juttutuokiosta!

Ennen lähtöämme Tuula pitelee Paapia hetken sylissään. 

"Onko sulle koskaan iskenyt vauvakuume Aatun jälkeen?" kysyn tunkeilevasti.

"O-hooon monestikin, mutta mukavuus on mennyt haaveiden edelle. Tulihan niitä lapsia hoidettavaksi aika monta Laurin kautta. Kaikella on tarkoituksensa", Tuula vastaa huolettomasti ja iskee silmää.

Äitienpäivä on lapsen oikeus muistaa äitiään

Näin äitienpäivänä on hyvä pysähtyä miettimään, miksi äitienpäivää vietetään.

Äitienpäivä on lasten oikeus muistaa äitiään. Muistaminen voi olla kaikkea ohikiiltävän  ajatuksen ja kermakakun väliltä. Kaikkien muistot äidistä ei välttämättä ole lämpimät. On myös lapsia, joilla ei ole muistoa omasta äidistään. 

Päiväkodeissa ja kouluissa askarrellaan suloiset äitienpäiväkortit, ehkä istutetaan äitienpäiväkukat tai tehdään kädenpainalluksella varustettu tiskirätti. Koko luokka osallistuu askarteluun, sillä oletetaan, että yllätys menee äidille. Lapsella on kuitenkin vapaus päättää, ketä muistaa äitienpäivänä ja millä tavoin hän juhlistaa tätä tärkeää toukokuun toista sunnuntaita. Äitienpäivä ei ole meidän äitien juhla, vaan lapsiemme mahdollisuus juhlistaa äitiä tai vaihtoehtoisesti mummia, kummia, äitipuolta tai muuta tärkeää henkilöä.

Koska lapsi päättää itse, mikä äitienpäivän merkitys hänelle on, äidin odotukset juhlapäivästä ovat toisarvoiset. Se, että saanko kortin tai itseleivotun kakun vai olenko ilman, ei ole lapsen rakkauden mitta. Jos aikuinen lapsi tai teini unohtaa soittaa, sillä koulun korttiaskartelutuokio ei enää kosketa heitä, äiti tuskin kokee tämän mielenosoituksena tai välinpitämättömyytenä. No ei, koska me äidit olemme ymmärtäväisiä, joustavia ja rakastamme lapsiamme onnentoivotusta saamattakin. Eikö vain?

Miksi sitten kortin saamatta jääminen kirpaisee äitipuolena enemmän?

Tarkoittaako puolison lapselta vastaanotettu kortti, kakku tai tekstiviestillä välitetty onnentoivotus, että on lunastanut paikkansa lapsipuolen elämässä? Lapsi kokee, että äitipuoli on yksi vanhempi ja äitipuoli saa kokee olevansa tärkeä. 

Miksi äitipuolelle osoitettu onnentoivotus on täynnä latausta? 

Siksi, että äitipuolen rooli on häilyvä. Äitipuoli on epävarma ja käy jatkuvasti mielessään läpi pohdintaa: "Kuka minä olen sinulle?"

Jos äitipuoli ei ole tullut sinuiksi roolinsa kanssa (tämä nimittäin vie jopa vuosia - ainakin minulta tuntuu), hän tarvitsee ympäristön vahvistusta ja ohjausta.

Voin kertoa ja luvata, että me äitipuolet (ja isäpuolet) olemme tärkeitä! In fact!

Tulemme ehkä torjutuksi, syytetyksi ja epäillyksi. Mutta kun sitkeästi ja määrätietoisesti toimimme puolisomme lapsien vanhempina (ja mahdollisesti kasvattajina), teemme myös äärimmäisen tärkeää työtä. Lapsi ei välttämättä sitä huomaa nyt, mutta tulee päivä, kun oppii huomaamaan.

Äitipuolen roolin reseptiä ei löydy sivistyssanakirjasta eikä neuvolan suosituksista. Rooli muovautuu omannäköisekseen perheen tilanteesta riippuen. Siihen vaikuttaa lapsen biologisen äidin rooli lapsen elämässä, asumisjärjestelyt, isän rooli, henkilökemiat ja perheen muu dynamiikka. Toki myös äitipuolen ja lapsen yhdessä viettämä aika, niin määrällisesti kuin laadullisesti vaikuttaa syntyvään suhteeseen. 

Joissain perheissä äitipuoli mahtaa lähes korvata äidin (esimerkiksi jos biologinen äiti on menehtynyt), kun taas toisissa äitipuoli ei edes tapaa puolisonsa lapsia. 

Roolin muotoutuminen lähtee lapsen tarpeesta ja äitipuolen on herkkänä tunnistettava nämä tarpeet. Avoin syli, mutta selvät rajat ovat parasta, mitä lapselle voi antaa. Rohkaisut syliin tulemisesta auttavat ja ovat toivottuja, mutta syliin ei voi sulkea pakottamalla. Äitipuolen roolin löytäminen on melkoista taiteilua - se vaatii vahvaa itsetuntoa ja hyväksyntää.

Jos äitipuolelle ei tipu korttia äitienpäivänä, ei se automaattisesti tarkoita, etteikö äitipuoli olisi tärkeä. Kuten todettu, lapsella on oikeus valita, mikä merkitys äitienpäivällä on. Mikäli onnentoivotukset menevät biologiselle äidille, iloitkaamme siitä lapsipuoltemme kanssa. 

Aikaisemmin annoin itseni pettyä ja harmistua, kun äitipuolena jäin ilman onnentoivotuksia. Koin jopa epäonnistuneeni äitipuolen tehtävässäni, äitienpuolikortista tuli itseisarvo, johon minä en ollut oikeutettu.

Mutta kun äitienpäivän kääntää lapsen oikeudeksi muistaa äitiään, asia kääntyy iloksi. Olen iloinen mieheni lasten Tiivin ja Taavin puolesta, että heillä on äiti ja että he saavat vapaaehtoisesti juhlistaa omaa äitiään. 

Lapsen ilo on iloista parhain, ja näillä mielin herään yhdeksänteentoista äitienpäivääni äitinä. Tulkoon päivästä aurinkoinen ja onnellinen.

Olen aiemminkin kirjoittanut äitienpäivästä

http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/05/kuuluuko-aitipuolta-muistaa.html?m=0

ja

http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/%C3%84itienp%C3%A4iv%C3%A4%C3%A4?m=0

Vieraskynä: Mieheni Hantulan terveiset

Vieras kynä: Hantulan terveiset

Tein äskettäin itsepaljastuksen, kun lähetin linkin miehelleni linkin Uusperheaapiseen. Jännitti, miten hän reagoisi. Toisaalta tiesin, että hän on huumorimiehiä ja ottaa uudet, oudot tilanteet aika lungisti. Toisaalta blogissani on paljon arkaluontoista asiaa, joka koskettaa perhettämme. Vaikka tesktini ovat naamioitu (anonyymi, päivämäärät ja paikat vaihdettu, joitain hahmoja yhdistelty ja jotkin tapahtumat lainattu lähipiirin perheiltä), tuttu lukija tunnistaa kyllä perheemme kirjoituksistani. Eri toten minua jännitti omien ajatusteni ja tunteitteni paljastaminen, sillä arvelin, että osa teksteistä loukkaa miestäni.

Pyysin Hantulalta näkökulmaa blogiini. Hän vastasi myöntävästi, mutta nyt olen odottanut tuota kirjoitusta jo viikkoja. Leipäteksti ei taida häneltä tähän hätään luonnistua, joten toteutamme "vieras kynä"- osuuden haastattelumuodossa, eli "vieras suu". Alla yhteenveto vieraan suun vastauksista.

1.  Määrittele uusperhe

Uusperhe on perhe siinä kuin mikä tahansa perhe. En henkilökohtaisesti pidä uusperhe-termistä, sillä se kategorisoi perheen ja antaa sille tiettyjä oletusarvoja. 

Sanakirjan mukaisesti uusperhe on perhe, johon kuuluu alaikäisiä lapsia ainakin toisen vanhemman edellisestä liitosta. Nykypäivänä tämä lienee ihan tyypillinen malli.

Minulle "uusperhe" (jos nyt sillä nimellä perhettäni halutaan kutsua) tarkoittaa uutta tilaisuutta ja uutta onnea. Jos itsellä ja/tai puolisolla on aiempi liitto takana, sitä on kokemusta rikkaampi tällä kertaa ollakseen toistamatta entisiä virheitä. 

Usein uusperhe muodostuu uusparin (ainakin toisen heistä) ollessa "iäkkäämpi", joten elämän arvot ovat loksahtaneet kohdalleen. Suhteella on uudenlainen merkitys elämässä.

Henkilökohtaisesti arvostan nykyistä liittoani suuresti, ehkä enemmän kuin ensimmäistä liitoani. Olen muuttunut mies.

[Kanan naseva ääni (KNÄ): Miten?]

Osaan ennakoida ja ehkäistä tilanteita, jotka voivat haavoittaa avioliittoani.

[KNÄ: Anna esimerkki]

Jos liitossa keskittyy vain jälkipolveen tai omiin harrastuksiin tai muuhun kuin itse parisuhteeseen, ollaan hakoteillä. Keskipiste on parisuhde ja sen jälkeen tulee kaikki muu.

Aikaisemmin lasten harrastukset olivat minulle tärkeä asia. Myös oma työni vei perheeltämme paljon. Avioliittoni kuivui kasaan, koska emme osanneet vaalia sitä. Silloinen puolisoni ei myöskään halunnut ryhtyä hoitotoimiin, parisuhdeterapia ei tullut kuuloonkaan.

2. Mikä uusperheessä on haastavinta?

Ensinnäkin minua mietityttää tämän kysymyksen asetelma. Miksi lähteä siitä, että uusperhe on haastava? Eikö uusperhe ole myös antava?

Siksi vastaan ensin myönteiseen kysymykseen. Antavinta uuspeerheessä on, että ensin on tyhjä sivu, jonka saa värittää haluamalla tavallaan. Tilannetta voisi verrata siihen, että saat elää 20-vuotiaan elämää nelikymppisen aivoilla ja kokemuksella. Saat hyödyntää uudessa liitossa kaiken kokemasi ja viisautesi, jolla voit tehdä uudesta parisuhteesta onnistuneemman.

Haastavinta uusperheessä on lukuisat eri tahtotilat ja toiveet. Miehenä sitä kokee olevansa naisten välisessä ristitulessa. Teet sitten niin tai näin, aina joku on tyytymätön tai vihainen, ja luureja paiskotaan. Siinäkin oppii elämään, sillä en ole tähän mennessä havainnut, että näille ristiriidoille olisi tulossa loppua. Tämä problematiikka lienee samankaltainen jokaisessa perheessä, mutta uusperheessä ei riitä vihainen tytär ja vaimo, vaan on myös vihainen ex. 

[KNÄ: Miten menettelet haasteiden kanssa?]

Parhaimmaksi keinoksi olen havainnut reagoimattomuuden. Ensi kädessä en tee mitään, sillä asioilla on tapana järjestyä.

[KNÄ: Se on huomattu!]

Mikä niin?

[KNÄ: Ettet tee asioille mitään!]

Tarpeen vaatiessa puutun ristiriitoihin, mutta yleensä sekaantumiseni ei tuo apua, vaan se on tikulla tökkimistä vihaiseen muurahaispesään. Kannattaa antaa pölyn laskeutua muutama päivä ja sitten lähteä selvittämään asioita. Vihaisena siitä ei tule mitään. Ja kuten mainitsin, asiat suuttaantuu kyllä. 

Välillä pitää osata elää epäjärjestyksessä, eikä ottaa asioita niin henkilökohtaisesti.

[KNÄ: Viittaatko kenties minuun?]

En kulta, puhun yleisellä tasolla. Kaikkien meidän pitää, myös sinun.

3. Mitä ohjeita antaisit nuorille uusperheille?

Ottakaa ilo irti, nauttikaa uudesta rakkaudesta ja parisuhteesta. Sulkekaa korvat ihmetteleviltä ulkopuolisilta ja imekää itseenne vain ne kannustavat kommentit.

Vaalikaa uutta suhdetta, uutta mahdollisuutta, sillä nyt voitte jättää vanhat virheet taakse. Uusi suhde on vapauttava.

Parisuhde on tärkein, lapset sopeutuvat kyllä kukin tyylillään ja ajallaan. Onnellisilla lapsilla on onnelliset vanhemmat.

4. Mitä ajattelet Uusperheaapisesta?

Olin ensin yllättynyt ja hämmentynyt, miten paljon materiaalia olit [Kana] ehtinyt tuottaa. Mutta hetken asiaa pohdittuani en ollut laisinkaan yllättynyt. Olet puhelias ja tuottelias nainen. Sellaisena minä sinusta pidän.

Kirjoituksiasi on hauska lukea ja tunnistan tässä "Hantula"-tyypissä itseni. Minua toki järkyttää ja surettaa se, että olet ottanut asiat niin raskaasti. Ja että ne ovat jääneet vaivaamaan sinua, ja satuttaneet sinua. Muista, että en missään tapauksessa tahallani pahoittaisi mieltäsi. Olen välillä ajattelematon (ja niin ovat lapsemmekin), mutta tarkoitukseni on hyvä (ja varmasti heidänkin).

Lukiessani kirjoituksiasi päälimmäiseksi tulee mieleen, että meidän pitää keskustella enemmän. Kuten tiedät, minä tarvitsen välillä apua ja ohjaustasi siinä, miten olla hyvä puoliso ja isä.

Haluan rohkaista sinua kirjoittamaan lisää. Nyt kun elämämme on jo kuta kuinkin virtuaalipaperilla muutenkin, niin antaa mennä vaan... jos en saa suoraa palautetta, niin voin opiskella asioita blogistasi.

5. Millainen Kirjava Kana on uusperheäitinä?

Olet rakastavainen, herkkä, oikeudenmukainen, välillä aika dominoiva. 

Tykkäät tehdä asiat sinun tavallasi, mikä aiheuttaa joskus konflikteja, kun et huomaa, että asioita voi tehdä monella tapaa. Ja lapsemme valitsevat ehkä tavoistasi poikkeavia toimintamalleja.

Olet ajattelevainen ja tiedän, että olet tehnyt paljon töitä eri toten (lasteni) Tiivin ja Taavin eteen. Herkkyytesi ansioista toki välillä petyt, kun asiat eivät aina mene toivomallasi tavalla.

Erityisesti arvostan sitä, että otat kaikki lapsemme huomioon. Välillä voisit jopa hellittää vaatimuksiasi itseltäsi. Kyllä ne lapset pärjäävät vähemmälläkin. Puolisona toivoisin suuremman osan käyttämästäsi energiasta suuntautuvan minuun. Välillä unohdat, että vahva parisuhde on perheen pohja. Konfliktit lasten kanssa eivät saa vaikuttaa parisuhteeseemme. Rakastan sinua aivan yhtä paljon, vaikka riitelisit Tiivin kanssa. Jos ehkä enemmänkin. Tiedän, että lapsemme osaavat olla hankalia, mutta sitäkin suuremmalla syyllä meidän tulee pitää yhtä.

Olet hyvä äiti ja äitipuoli (jos nyt halutaan käyttää sanaa äitipuoli).

6. Mitä kohtia uusperheessänne tulisi kehittää?

Tästä suutut varmasti, mutta jospa jatkossa ei tehtäis kärpäsestä härkästä. Riitoja tulee ja menee. Aina on joku mykkäkoulu menossa, mutta sitä ei pidä ottaa niin vakavasti. Suhtaudutaan niihin aikuisina ja rauhallisesti. Ei meidän lapsia ole tehty sokerista, kyllä he pari sadetta kestävät. Vanhempien tehtävä on tuottaa lapsille pettymyksiä.

Toistan tämän vielä tässäkin kohtaa: Toivoisin enemmän aikaa parisuhteellemme ja meidän kahden väliseen keskusteluun. Olemme 99-% samaa mieltä asioista, joten perhekonflikteilla ei pitäisi olla vaikutusta parisuhteeseemme. Parisuhteen arvostaminen on tärkeää. 

Haluan itse muistaa kertoa sinulle joka päivä, kuinka paljon sinua rakastan ja arvostan. Sinä olet tärkein.

7. Mitä haluaisit sanoa lapsillesi?

Enpä mitään erikoista. Olette rakkaita ja jatkakaa samaan malliin.

8. Mitä haluaisit sanoa lapsipuolellesi?

Miten niin lapsipuolelle? Äskenhän mä sanoin kaikille lapsille - olette rakkaita ja jatkakaa samaan malliin. 

9. Mistä asioista haluaisit lukea lisää Uusperheaapisessa?

(Pitkä hiljaisuus.) 

Taas tulee mieleen parisuhteen tärkeys. Millä tavalla sen onnistuu asettamaan kaiken yläpuolelle.

Toinen tärkeä seikka on rajojen asettaminen uusperheelle siten, että ympäristö oppii kunnoittamaan perheemme yksityisyyttä ja päätösvaltaa. Välillä ollaan eletty akvaariossa.

Voit miellään kirjoittaa, mitä asioita toivot minulta eli miten minä voin tehdä sinusta vieläkin onnellisemman naisen?

10. Millaisia terveisiä lähetät aapisen lukijoille?

Toivottavasti vaimoni kirjoitukset joko auttavat lukijaa ymmärtämään uusperheen elämää tai parhaassa tapauksessa lukija saa kirjoituksista vertaistukea. 

Hyvää kevättä kaikille!

Tässä vielä blogi-kirjoitus Hantulan ensireaktiosta, kun sai linkin Uusperheaapiseen

http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2017/01/avoimuus-kannattaa-vai-kannattaako.html?m=0

Ps: Hantulan ensireaktio blogiini oli "En tiennyt, että parisuhdeaika oli sulle noin tärkeä"???!! Toisaalta hän itse korostaa parisuhdettamme ja sille pyhitettyä aikaa... 

Ota nyt hänestä selvää...

Kuka kuuluu Piipin perheeseen?

Häkellyin, kun pari päivää sitten vastaanotin 3-vuotiaan Piipin piirrostulkinnan perheestämme. Siinä oli talo ja neljä tikku-ukkoa: äiti, isi, Piipi ja Paapi-vauva. Meidän ydinperhe. Ei muita.

Kehuin tietenkin piirrustusta hienoksi, mutta en voinut jättää kysymättä, missä Pauliina, Tiivi ja Taavi olivat. 

"Pauliinan koti juna Helsinkiin", Piipi tiedotti.

"Tiivi Taavi asu Tuijan kotona", hän jatkoi.

Piipi määrittelee perheemme sen mukaan, ketkä asuvat saman katon alla.

Piipi oli hyvin pieni, kun Pauliina muutti omilleen tai kun luovuttiin Tiivitaavin vuoroviikkojärjestelmästä. Piipillä ei ole selkeää muistikuvaa ajasta, kun asuttiin kaikki saman katon alla. Toisaalla asuvat sisarukset ovat Piipille mieluista seuraa, mutta ei lähiperheen jäseniä.

Olin jo vähällä pahoittaa mieleni tästä. Ei sillä, että syyttäisin kolmivuotiasta, mutta syytän itseäni. En ole onnistunut pitämään perhettämme yhdessä, niin että Piipi kokee kaikki sisaruksensa osaksi perhettään. Emmekö ole viettäneet tarpeeksi aikaa yhtenä perheenä tai keskustelleet perheestämme, katselleet kuvia ja puhuneet muualla asuvista sisaruksista, niin että kuviomme selkiytyisi kolmivuotiaallekin?

Sitten tulin toisiin ajatuksiin. Vaadin ja odotan liikoja. Turhaan.

Piipin perhemielikuva ei vaikuta siihen, kuinka paljon hän innostuu, kun sisarukset tulevat käymään. He ovat Piipille rakkaita. Välillä ujostellaan hetki, mutta kun päästään alkukankeudesta, Piipi hala ja pussailee sisariaan kyllästymiseen asti. Tärkeintä on rakkaus.

Pohdin asiaa myös esikoiseni Pauliinan näkökulmasta. Jos häneltä kysyttäisiin, millainen perhe sinulla on, uskon vastauksen olevan jotain tämän tapaista: "Mutsin puolelta puolisisko ja -veli ja mutsin miehen skidit"

Tiivin vastaus ei varmasti tästä paljon eroasi: "Mä, mutsi ja broidi asutaan mutsilla, faijan luona on pari skidiä ja faijan uuden vaimon aikuinen tytär"

Ja mielessäni kuulen Taavin sanat: "Äiti, Tiivi ja mä... ja sitten isän luona on kaksi pikkusiskoa. Yksi puolisisko asuu jo yksin."

Itsekin taidan kuvailla perhettämme seuraavasti: Olemme uusperhe ja yhteensä meillä on viisi lasta, joihin kuuluu sinun, minun ja meidän lapset.

Kysäisen Hantulalta, miten hän vastaa kysymykseen perheemme kokoonpanosta. Hänen vastaus on yksinkertainen: Vaimo ja viisi lasta. (Yllätyn.)

Ystäväni Olkapää kuvailisi perhettämme "nykyaikaisena suurperheenä". 

Oman äitini mielestä tyttären perheessä on mies ja kolme tytärtä. Joskus voi mainita, että miehellä on myös lapsia aikasemmasta liitosta.

Laskumetodeja on monenlaisia ja ne kaikki näyttävät antavan omanlaisensa tuloksen. On siis hyväksyttävä, että perspektiivejä on yhtä monta kuin katsojaa, eikä ketään hyödytä, että korjaan: "Anteeksi vaan, mutta oikea määritelmä kuuluu: Meitä on kaksi aikuista ja viisi lasta. Kaikki lapset ovat tasavertaisia sisaruksia, ei ole puolia".

Puolia on kuitenkin. Jopa sisarusten itsensä mielestä. Sisarpuoleus ei kuitenkaan näytä eriarvoistavan sisaria. Osalla sisarista on enemmän tekemistä toistensa kanssa kuin heistä toisilla. Uskoisin, että tilanne on sama perheellä kuin perheellä, varsinkin suurperheillä, joissa on monta eri-ikäistä lasta (vaikka kaikki olisivatkin saman parin lapsia). 

Siis titteleistä viis. Tärkeintä minun on perheen aikuisena luoda lapsille sellaiset edellytykset, että he voivat ylläpitää suhdettaan sisariinsa. Ei ainakaan estää heitä näkemästä toisiaan tai tietoisesti vaikeuttaa heidän kanssakäymistään. Aikuinen voi rohkaista lasta ylläpitämään sisarussuhdettaan ja demonstroimalla lapselle, että kaikki sisarukset ovat tasa-arvoisia.

Tähän loppuvatkin vanhemman mahdollisuudet vaikuttaa. Lasta ei voi pakottaa rakastamaan.

Toivoisin Pauliinalta ja Tiiviltä vilkkaampaa yhteydenpitoa nuorempien sisarustensa kanssa. Toivoisin heidän vähintään huomioivan sisarustensa merkkipäivät. (Esim Tiivi huomioi Taavin synttärin, mutta ei muiden. Pauliina ainoastaan minun. Taavi kaikkien jne.) Mutta ei.

Olen jopa huomauttanut asiasta, tosin en ole havainnut muutosta.

Sitten muistelen itseäni teininä ja nuorena aikuisena ja myönnän, että niinä vuosina elämääni mahtui vain minä itse ja sittemmin poikaystävä. En varmasti lähettänyt sukulaisille onnitteluja heidän täyttäessään pyöreitä vuosia, enkä huomioinut serkuille syntyviä lapsia. En ymmärtänyt, miten tärkeitä nämä tapahtuvat olivat asianomaisille.

Kaikesta ei siis voi syyttää uusperhettä. Olivatpa tittelimme mitkä olivat, perheestämme löytyy rakkautta. Sen mukaan, mitä kukin sitä elämäntilanteeltaan osaa antaa. Sen täytyy riittää! 

Ja elämä etenee vaiheissa. Yhteydenpidon dynamiikka voi vaihdella huomattavasti elämäntilanteiden muuttuessa. Esimerkiksi Pauliina ja Tiivi tuntuvat nykyisin pitävän yhteyttä aiempaa enemmän. Se tietenkin ilahduttaa minua. Kun taas Piipi jää aika paljon vaille sisarusten huomiota, varmasti nuoren ikänsä vuoksi. On vain luotettava, että lapset itse ohjaavat sisarussuhteitaan tarpeidensa mukaisesti. Ja Kirjavan kanan on jälleen höllättävä siipiotettaan. 

Olen aiemminkin blogannut samasta aiheesta, ja erona on se, että silloin vielä pahoitin mieleni ;) http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/04/kuka-kuuluu-taavin-perheeseen.html?m=0

Kirjavan kanan siiven alla

Äitipuolen kainalon alla

Yllätyin eilen, kun puhelimeni yhtäkkiä pärähti keskellä kirkasta päivää. Vauva heräsi ja alkoi itkeä. V-käyräni meinasi jo lähteä nousuun, mutta kun näin, että soittaja oli Tiivi (mieheni tytär), unohdin kiihtymykseni ja vastasin puheluun ihmeissäni.

Tiivi ei IKINÄ soita minulle. Taavi saattaa soittaa ja kysellä, missä iskä on, mutta Tiivi - mitä oikein on tekeillä?

"Tota Kana, mitä sä teet?"

"En erikoisempaa. Tässä nukuttelen Paapia."

"Ai no sitten. Voin mä soittaa myöhemminkin"

"Ei hätää, anna kuulua".

Sitten kuuluu nyyhkytystä.

"Voisinks mä tulla teille?"

"Tottakai voit. Mikä hätänä? Missä sä olet?"

"No mä olen Sulon luona, mut me erottiin just"

Lastaan Paapin autooni ja suuntaan kohti Sulon vanhempien taloa. Tiivi istuu rappusilla kännykkä kädessä ja koulureppu selässä. Voi kuinka pieneltä hän näyttääkään. Kohta kuusitoista kesäinen, mutta niin hauras ja hentonen. Kaappaan hänet syliini ja talutan autolle. Hän antaa itkun tulla. 

Ehdotan, että käydään leipomon kautta ja haen meille jotain hyväskää. Sitten keitetään kaakaot. Se sopii Tiiville. Ojennan hänelle nenäliinan.

Kaakaokupin ääressä Tiivi kertoo, että he ovat riidelleet Sulon kanssa. Tiivillä on kokeita, eikä ehdi lukea niihin. Sulo ei anna koulutehtäviin aikaa. Sitten Tiivi mainitsee whatsapp-viestin, joltain toiselta Sulolta. Viaton kuulemma, mutta Tiivin Sulo oli raivostunut siitä. Kilpailija oli jokin lukiolaispoika, jonka Tiivi oli tavannut Ruotsin laivalla. Mitään ei ollut tapahtunut. Mutta Sulo ei enää halua olla yhdessä.

Yritän lohduttaa ja ehdotan, että Tiivi kirjoittaisi Sulolle kirjeen, jossa selittäisi tilanteen Sulolle. Vastaanottaja lukee aina kirjeen, vaikkei kuuntelisikaan sanallisia selityksiä. Sulo oli ilmeisen vihainen, eikä ollut vastaanottavainen Tiivin puolustukselle.

Tiivi päättää miettiä asiaa.

Me istumme keittiön pöydän ääressä tunteja. Syötän välillä Paapin. Muistan laittaa pyyheliinan roikkuvan rintakappaleeni eteen, sillä muistan, kun Tiiviä ällötti kananrinta Piipiä syöttäessäni. Kuulen itseni jopa pahoittelevan, että nyt on pakko syöttää Paapi tai muuten se hermostuu.

Tiivi kohottaa kulmiaan: "Joo hei tottakai. Sillä on varmaan jo kova nälkä. Sorry, kun mä vaan puhun ja puhun."

Ällistyn tästä reaktiosta. Sitten hoksaan, että Tiivikin on jo 3 vuotta vanhempi ja viisaampi kuin viimeksi. 13v ja 16v ovat ihan eri sorttia.

Keskustelumme loppuu vasta, kun ovi käy ja Hantula saapuu Piipin kanssa kotiin.

"Tiivi täällä! Tiivi Tiivi Tiivi Tiivi - tule leikkimään!" Piipi huutaa innoissaan. Tiivi leikkii pitkään Piipin kanssa. Syömme kaikki illallista ja sitten Tiivi painuu vierashuoneeseen lepäilemään. Hän näpyttelee kännykkää siinä kun Piipi katsoo vieressä PikkuKakkosta.

"Jäätkö yöksi?" tiedustelen.

"No voisin mä vaikka jäädäkin", pohtii Tiivi.

Olen onneni kukkuloilla. En siksi, että Tiivillä on paha mieli ja nuorten suhde on tuuliajolla, mutta siksi, että juuri minä olen saanut lohduttaa häntä tänään. Nautin luottamista ja tunnen itseni tärkeäksi. Minäkin olen voinut olla Tiiville avuksi ja lohduksi. Sitä paitsi meillä oli oikein ihana päivä yhdessä. Viis pyykistä, tiskistä ja pöydällä olevista muruista. Paapin kakkavaippakin sai odottaa tavallista pidempään.

Ei siksi, että haluaisin miellyttää Tiiviä, vaan siksi että meillä oli oikeasti hyvä keskustelu.

Pettymys tulee kuitenkin pian. Tiivi pyytää kyytiä junalle.

"Mä menen sittenkin äidille, kun mulla ei tavaroita mukana. Huomenna on matikankoekin... Äiti haluaa, et mä viel kertaan siihen ja sit se halus muuten van nähä, kun kerroin sille Sulosta"

En voi sille mitään, mutta vatsaani vihlaisee vähän. Jotenkin olisin niin toivonut saavani peittelevän Tiivin vällyjen väliin. Halusin pitää hänestä huolen. En kuitenkaan uskalla näyttää pettymystäni, vaikka ehkä olisi pitänyt.

Illalla näen Tiivin Instragram-päivityksen Facebookisaa. Kuvassa hän kaulailee Sulon kanssa: "All you need is love". Se siitä matikankokeesta, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Tykkään kuvasta.

Seuraavana päivänä kirjoitan Tiiville viestiä: "Ilmeisesti kaikki järjestyi iltaa kohti? Hyvä niin."

Vastaus tulee samantien: "Yes. Mä kirjoitin Sulolle pitkän meilin, ja kun se oli lukenut sen, niin se tuli hakee mut juna-asemalta. Oon vieläkin tääl ;) ;) ;)"

Hymyilen viestille. Voi kultainen nuoruus! 

"Olen iloinen teidän puolesta", vastaan.