Äitienpäivää

"Hyvää" äitienpäivää!

Äitienpäivä kun se hyvä asia onkin monelle, uusperheessä se usein on haasteellinen.

Äitienpäivätabu on "Saitko sinä puolison lapsilta äitienpäiväkortin?"

Osa saa, osa ei. Minä en.

Ensimmäisinä äitipuolivuosinani en edes haaveillut kortista. Uskoin vakaasti sen olevan kuuluisaa varpaille astumista. Näin ollen minä autoinkin lapsipuoliani askartelemaan äidilleen kukkia vessapaperirullista.

Sitä seuranneina vuosi podin pahan äitipuolen tautia. Enkä kerta kaikkiaan ollut ansainnut tuota äitiyden mitalia, harakan varpailla varustettua pahvinpalaa. Olin ulkopuolinen, en tärkeä.

Mieleeni muistui kyllä oma paha tapani säännöllisen epäsäännöllisesti unohtaa merkkipäivät, mukaanlukien omien vanhempieni muistaminen. Osittain selitinkin taudin oireita vastapuolen muistinmenetyksellä. Kuitenkin, jos ilmiö on säännöllisen säännöllinen, muistinmenetysteoria ei ole vedenpitävä. 

Sen ymmärrettyäni katseeni (ja katkeruuteni) kohdistui mieheeni. Oliko liikaa vaadittu, että hän marssisi citymarkettiin ostaisi tuon onnea äidille -kirjaillun pahvinpalan ja pyytäisi siihen kuittauksen lapsiltaan. 

Lopulta, lapsen suusta kuuluu totuus; "Mutta ethän sinä ole minun äitini". No en ole en. 

Ja sitten äitipuolen päähäni syttyi lamppu. Miksi luoda itselleen rimoja ja mittoja, ja siten asettaa ympäristölle sanattomia odotuksia, jotka eivät koskaan toteudu. Katsos kun äitipuolen asema perustuu ihan peruskoulutason matikkaan. Lapsipuolen ikä tutustuessa vanhempaan on suorassa lineaarisessa yhteydessä uuden puolivanhemman omaksumiseen vanhempana. Mitä pienempänä uusi vanhempi on tullut kuvioon, sitä enemmän hänestä kasvaa "oikea" vanhempi lapselle. Sitten on jotain kertoimia.. kuten biologisen vanhemman hyväksymisaste (=kuinka hyvin hän hyväksyy uuden tilanteen), etäisyys ja tapaamisten frekvenssi sekä muutama muu seikka, jotka jokainen uusperhe tuntee ja tietää. 

Avain onkin löytää oma asema yhtälöiden viidakossa. Ei niin matikkapäälle se vaan vie aikansa.

Nykyisin nautin äitienpäivistä täysin rinnoin, molemmilla niistä. Syliini mahtuu kaikki lapset, vaikka naapurinkin. Ilman pääsylippua ja pahvinpaloja.

Hyvää äitienpäivää äitipuolet, we rock!

Pappa betalar, äitipuoli sanoo dream on!

”Isi, anna mulle rahaa. Mä tarvin sitä, tätä ja tota. Vähän noitakin.”

”Isi kuljeta”

”Isi tee”

”Isi auta”

Ihan tavallisia fraaseja perheessä kuin perheessä, eikö vain?

Varsinkin, jos äiti on jo sanonut ei. 

Tehosteena kannattaa käyttää isin huonoa omaatuntoa. ”Isi, mikset sä koskaan… jos nyt kerrankin”

Uusperheessä niillä on lisädimensio. Extrahuono omatunto. Aiheuttajia voivat olla avioero, liian nopeasti esitelty uusi puoliso, sisarpuolten viemä huomio, liian vähän laatuaikaa lapsen kanssa. Missattu koulun kevätjuhla. 

Lisädimensiolla on pakottava vaikutus, varsinkin jos siihen lisätään exän nalkutus ja suvun painostus. Peli on helposti menetetty, ja uusperhe antaa periksi.

Uusperhetaipaleemme alussa puolisoni lapset saivat kuun ja tähdet taivaalta niitä pyytäessään. Avioero painoi vielä, ja Hantula koki tunnontuskia. Lapset tiesivät tämän.

Sama pätee Pauliinaan oman avioeroni partaalla. Tosin jos oikein muistan, oli Pauliina meistä se rakentava osapuoli, kun oma järkeni repeili. Pauliina reagoi vasta vuosia myöhemmin, joten emme osanneet liittää hänen kapinointiaan traumoihin, joita olin saattanut aiheuttaa pyrkiessäni kaikin keinoin pelastamaan liittoni (kyllä KAIKIN keinoin). Pauliinasta tuli pieni pelinappulamme (noloa myöntää), ja sitäkin suuremmalla syyllä olen itse harrastanut ylisuojelua.

Uusperheessä omia lapsia toisaalta yli-suojellaan, toisaalta ojennetaan enemmän. Kahden ääripään välillä tasapainottelu ei ole helppoa. Omalle lapselle on helpompi sanoa ei, mutta toisaalta omalle lapselle on vaikeampi haluta sanoa ei. Joskus sitä sanoo ei, koska on tullut sanottua myös puolison lapselle ei. Kaiken tasa-arvon nimissä. 

Me kuljimme kivisen tien sen jälkeen, kun lapset oli kerran totutettu saamaan kuu ja tähdet taivaalta. Kun uusperhe pääsee tolpilleen alkuräjähdyksestä, tulee aika sanoa ei. Ensimmäinen "ei" on lapsesta maailmanloppu. Isästä maailman huonoin isä ja äitipuolesta iso paha susi. Itselläni tilanne suistui joskus käsistä sen verran, että aloin kyseenalaistaa omaa arviointikykyäni. Lopulta ylianalysoin jo itsestäänselvyydetkin. Tuliko sanottua liian tiukasti, kun pakotin laittamaan kumisaappaat sadesäällä. Olin kauhea hirviö, kun en ostanut trashpack ukkeleita jokaisella kauppareissulla, tai antanut katsella K16 elokuvia. Omien lasten kohdalla en olisi analysoinut. Bonuslasteni äiti ei myöskään analysoinut, vaan osti ja antoi. 

Tuntui kiusalliselle kieltäytyä kuljettamasta Tiiviä harrastuksiin viikkoina, kun hän ei ollut meillä. Pyyntöjä sateli. Tuntui jäätävän kamalalle ensi kertaa kieltäytyä ottamasta lapsia vastaan meille muiden suunnitelmien vuoksi (harkitsin jopa muiden suunnitelmien perumista). Tuntui karulle olla päästämättä Taavia väliimme nukkumaan, vaikka hän sai toimia tällä tavoin äitinsä luona ja isänsäkin kanssa ennen uusperheemme muodostumista. Tuntui pahalle vuoroviikkolasten puolesta, kun isän aika pitikin jakaa uusien siskojen kanssa. Välillä vieläkin tuntuu pahalle sanoa Tiiville ei, kun hän soittaa lauantai-iltana klo 23 ja vaatii kyytiä, tai tarvitsee rahaa uuden mobiililaitteen ostoon, lasketteluvarusteisiin ja laskettelumatkaan, jonka tekee äitinsä kanssa, tai malliportfolion kuvauksiin, á 85 euroa kuva.

Ein sanominen tuntuu erityisen vaativalle, jos on juuri ostanut Piipille uuden haalarin, antanut Pauliinalle auton lainaan, ja on itse elokuvissa laatuaikaa viettämässä kultansa kanssa. Oikeudenmukaisuuden ääriviivoja on välillä erityisen vaikea hahmottaa, ja elämä on kamppailua moniulotteisen omantunnon kanssa.

Uusperheessä autuasta tasapainon tilaa tuskin löytyy. Haluajia ja ottajia on monta, ja resursseja rajallisesti. On vain tehtävä parhaansa, eikä sekään aina onnistu. On tosiasia, että uusperheessä täyspäiväisesti asuvat lapset saavat ikään kuin ”enemmän”, sillä kvantitatiivisessa (ei kvalitatiivisessa) mielessä he saavat enemmän aikaa ja huomiota, koska siihen on mahdollisuus. He saavat suhteessa enemmän resursseja. Toisaalta vuoroviikoin muuttavat lapset sekä toisaalla asuvat lapset saavat samoja asioita toisessa kodissaan. Vertailu ei helpota. 

On muodostettava oma käsitys ”tarpeeksi hyvästä” ja vanhempana oltava itselle armollinen. Ainiin, ja lasi punaviiniä helpottaa, kun on tehnyt huonon päätökset. Aina. 

Tsemppiä rakkaat kohtalotoverini!

Kenen synttärit on tärkeimmät?

Normiperheen vuosikello sisältää (yleensä) niin monet synttärit kuin perheenjäseniäkin. Uusperheessä määrä tuplaantuu. Ei siksi, että perheenjäseniä on mahdollisesti enemmän, vaan siksi, että synttäreitä vietetään kaksinkertaisena, molemmissa kodeissa. Ainakin niiden lasten kohdalla, jotka vaihtavat kotia.

Synttäreiden kuuluisi olla iloinen asia, ja niinhän ne ovatkin. Uusperheessä niille voi koitua päinvastainen vaikutus, mikäli ei ole päätetty, kuinka kenenkin synttärit tulisi huomioida. 

Meidän perheessä synttärikaava menee jotenkin näin:

Kun tyttäreni Pauliina täyttää vuosia, mietin haikeana, kuinka vuodet ovat vierineet. Vetistelen ja kaivan vauva-albumin esiin. Äidin oma pieni kultakimpale. Alan miettiä lahjaa jo kuukausia ennen, ja nautin juhlakutsujen järkkäilystä. Mieheni Hantula osallistuu organisointiin ja kustannuksiin niiltä osin, kuin pyydetään. En voisi väittää, että hän tässä mielessä ottaisi proaktiivisen otteen, vaikka sitä salaa toivoisinkin. Hiljaisuudessani jännitän myös, muistaako Pauliinan isä merkkipäivää. 

Silloin kun muistaa, lahja on joku ökyiso superkallis (isän huonoa omaatuntoa paikkaava) materia, joka sitten aiheuttaa ihmetystä, ihailua, hämmennystä ja kateutta sisarpuolten keskuudessa. Pitää olla varovainen, ettei tee Pauliinan synttäreistä isoa juttua, juuri edellä mainituista syistä. Juhliin kutsutaan tietenkin koko perhe. Puolisoni lapset Tiivi ja Taavi ilmaantuvat paikalle, jos ehtivät. Mieheni vanhemmat harvemmin.

Kun tyttäremme Piipi täyttää vuosia, mietin haikeana, miten aika rientää. Vetistelen ja kaivan vauva-albumin esiin. Äidin oma pieni kultakimpale. Mietin lahjoja jo viikkoja ennen, ja nautin pikkusankarimme prinsessakutsujen järkkäilystä. Lapsen isä Hantula osallistuu organisointiin niiltä osin, kuin pyydetään, jopa orastavan proaktiivista otetta demonstroiden. Juhlien kanssa pitää kuitenkin olla maltillinen, ettei niistä tule liian isoa juttua… etteivät muut lapset pahoita mieltään.

Kutsuihin tulee koko komia perhe, mummit ja kummit, hiekkalaatikkokaverit, niiden koira ja hamsteri ja tietenkin kaikki kolme sisarta, sekä mieheni vanhemmat. Piipi on meidän kaikkien yhteinen lellikki.

Kun mieheni tytär Tiivi täyttää vuosia, mietin kovasti, miten parhaalla tavalla häntä muistaisimme. Hantula muistaa merkkipäivän yleensä kyseisen päivän aamuna, ja pohtii, miten parhaalla tavalla lastaan muistaisi. Siinä vaiheessa minulla on jo lahja paketissa, kuoressa rahaa ja kortti, johon on painettu Piipin käden kuva, joka esittää siiltä tai hirveä tai kirhavia (vaikka vannon joka vuosi, ettei yhtäkään sormivärikeikkaa enää).  Tiivi pitää äitinsä luona omat kutsut, joihin emme osallistu, paitsi Hantula alkuaikoina. Mutta me järjestämme hänelle toki toiset kutsut meillä, kaikilla mausteilla ja sisaruksilla ja mieheni vanhemmilla varustettuna.

Kun mieheni poika Taavi täyttää vuosia, mietin kovasti, miten parhaalla tavalla häntä muistaisimme. Hantula on kartalla. Kerran vuodessa hänen proaktiivinen minänsä tulee ulos kaapista, ja nyt on hänen vuoro vetistellä. Mihin ne vuodet vierivät? Hän miettii jo kahta päivää ennen synttäreitä. 

Voin ymmärtää. Kaava on kuitenkin sama kuin Tiivin kohdalla: Taavin äiti järjestää Taaville synttärikemut kotonaan ja me toiset meillä. Yleensä tehdään jotain Taaville mieleisiä juttuja. Mennään huvipuistoon tai muuta. Kieli on kuitenkin pidettävä keskellä suuta synttäreitä miettiessä. Lahjoja on oltava yhtä monta kuin Pauliinalle ja Piipille, Taavi laskee. Me muistutamme, että hän saa lahjoja kahdessa paikassa, mutta lapsen laskukaava on toki toisenlainen.

Kuten mainitsin, Taavin merkkipäivä vetää Hantulan haikeaksi ja hiljaiseksi, ja havaitsen samankaltaisia merkkejä huonon omantunnon tuskista, kuin tyttäreni Pauliinan isällä. 

Joku näissä merkkipäivässä on niin kummallista. Ne ovat elämässämme ilon valopilkkuja, mutta kuitenkin niitä varjostaa riipivä raapiva omatunto, riittämättömyys ja epäoikeudenmukaisuus. On tietysti mahdollista (ja myös aika todennäköistä), että tämä on eräs äitipuolitaudin oire, joista jo kirjoitin aiemmin. Noniin, lahjakasa odottaa paketoimista alakerrassa. Onnea Taavi!

Ps: Se, että kertoisin äitipuolen omasta synttärijuhlasta, vaatii puhtaan blogisivun. So long!