Hus helvettiin huonekalut!

Me Hantulan kanssa tavattiin työpaikan kopiokonehuoneessa. Ei siis missään romanttisissa olosuhteissa.

Hantulalla oli herne nenässä. Printteri ei pelittänyt ja suu syyti ärräpäitä.

Printterin oli pannut sekaisin sinne lähettämäni suurehko tiedosto.

Nolotti. Kyseessä oli mega-sika-iso vauvakuva Pauliinasta talvirippijuhlia varten, ei siis mitään kiireellistä työhön liittyvää. Tiedonsiirto tukki linjat 45 minuutiksi.
Meillä oli Hantulan kanssa oikein hyvä hetki jutusteluun.

Vauvakuvaepisodin jälkeen jatkoimme tapailua kopiokoneen äärellä lähes päivittäin. Hetken päästä jo useita kertoja päivässä. Aina löytyi tekosyy tulostaa.

Kolme viikkoa ravasin kopiokone-työpiste väliä, kunnes sain sähköpostikutsun kahvihuoneeseen.
Aloitin ensimmäistä kertaa elämässäni kahvinjuonnin. En vain kehdannut vastata kutsuun kieltävästi, ja kahvitkin Hän oli valmiiksi kaatanut kuppeihin.

Seuraava askel oli lounas. Tuli tutuksi ne harvat ruokapaikat Meilahden sairaalan lähettyvillä, esim. allergiatalon Mc Donalds.

Lounastapaamiset ovat jo sen verran vakavia, että hyvin pian huomasin kantavani Pauliinan ja minun vaatimattoman omaisuuteni uuteen osoitteeseen. Postilaatikossa luki Hantula.
Kohta ihailtiin käsi kädessä ultaäänikuvia Naikkarilla . Tyttärestämme Piipistä täytyy blogata toisella kerralla.

Tänään puhun sisustuksesta.

Kuusitien kaksiosta oli mukava muuttaa Lehtisaareen hieman isompiin tiloihin. Työmatkani pidentyi, mutta nyt meillä oli käytössämme auto.
Silloin tällöin pyydystin Caynnestamme vaaleita pitkiä hiuksia, jotka eivät olleet peräisin omasta tummasta polkkatukastasi. Olin nähnyt Taavin yöpyödällä halikuvan hänen vanhemmistaan, joten tiesin, että Tuijalla on paksu pitkä vaalehko tukka. Heidän asumisero oli astunut voimaan vasta muutama kuukausi tuota ennen. Oli ihan ymmärrettävää, että näitä "matkamuistoja" löytyi.

Makuuhuoneen yöpöydältä sain ensitöikseni siivota muutamia mielenkiintoisia esineitä. Näihin kuuluivat kaunis kellertävä hiusneula, jälleen vaaleilla hiuksilla varustettuna (sen pesin ja pidin itselläni, kjäh kjäh), Herra Hantulan vihkisormus, mansikanmakuinen huulirasva, kookoksentuoksuinen käsivoide (mansikka ja kookos ovat nykyisin inhokkejani) sekä kasa Me Naiset -lehtiä. Jäin pohtimaan, että kai Hantula on lakanat vaihtanut. Ehdotin suursiivousta muuttomme yhteydessä. Hantula meni lankaan ja minä varmistin itselleni puhtaat lakanat.

Ei kestänyt kuin muutama päivä, kun ensimmäinen puhelu tuli. ”Tarvitsen sähkövatkaajani. Se on lahja äitini kaverin kaiman kummilta. Voisitko ystävällisesti palauttaa sen justhetinyt? Voisitko samalla tarkistaa ilmat autoni renkaista ja päivittää mäkkini?”

Tämä oli siis aikaa, kun Tuija ei vielä tiennyt muutostamme. Tiivi ja Taavi olivat mummolassa.

Kun Tiivi ja Taavi tulivat kotiin, Tuijan puhelut eivät enää sisältäneet sanoja, kuten ”voisitko ystävällisesti”.
Seuraavaksi vuorossa oli piano! Se oli myös siirrettävä justhetinyt (Hantulan kustannuksella, koska Hantula sai pitää talon). Tuija sai päähänsä, että minun tyttäreni Pauliina voi koskea pianoon ja se menee epävireeseen. Pianoa vietiin.
Minä olin ymmälläni  ja vähän hämilläni nopeasta yhteenmuutostamme. En osannut sanoa näihin tempauksiin juuta enkä jaata.

Sitten Tuija halusi verhot, rullakaihtimet, taulut, haarukat (mutta ei veitsiä! WTF!?), aamutossut, kahvinkeittimen, pyyhkeet, Me -naiset lehdet ja lumikolan. Tuota viimeistä ihmettelin kovastikin, koska Tuija oli muuttanut kerrostaloasuntoon. Tarvitsivat sellaista kuulemma taloyhtiössä, koska sinä päivänä oli satanut paljon lunta. (Luntahan oli siis meidänkin pihalla ihan kiitettävästi).

Tuijalla oli meille avain ja hän saattoi itse tulla hakemaan jotain kaipaamaansa tai muuten vaan tervehtimään lapsiaan.
Hän oli aina ystävällinen minulle, tosin osasi sivulauseisiinsa lisätä pieniä asioita, kuten ”Onpa kiva, kun olet löytänyt käyttöä isäni veljen vaimon serkun antamalle hedelmäkorille. Se onkin nähnyt monet ihanat picnicit. Pidä hyvä huoli!”

Ihanat picnicit in your ass!

Sitten sain suuni auki. Vierailut ja puhelinsoitot olivat loputtava. Niin ne loppuivatkin. Seuraava vieras tuli lastensuojelusta. Kerron siitäkin toisessa blogissa.

Meille jäi käteen suurin osa kalusteista, ne ruokaveitset ja sälekaihtimet sekä ruohonleikkuri. Ensin olin kiitollinen näistä tavaroista, joita minun itse ei tarvinnut hankkia. Jopa tiskikone oli minulle ja Pauliinalle ylellisyys, saati sitten kuivausrumpu ja oma makuuhuone.


Vähitellen kuitenkin aloin kiusaantua siitä asiasta, etteivät huonekalut olleet tyyliäni. Olisin halunnut jotain omaa, Hantulan ja minun valitsemaa. Vaaleaa ja raikasta. Uutta! Eikä vaaleilla pitkillä hiustupoilla varustettua.
Hantula ei alkuunkaan ymmärtänyt ehdotustani sisustuksen päivittämisestä. Meillähän OLI jo kaikki.

Asiaa tarpeeksi kypsytettyäni kävi sitten niin, että eräänä päivänä, Hantulan työpäivänä, tulivat miehet ja kantoivat ulos sohvan, ruokapöydän ja SÄNGYN!! Me elimme hetken ilman huonekaluja, kunnes päädyimme Ikeaan.
Hantula oli ymmällään: ”Olisit vaan kertonut, että tahdot uudet huonekalut, koska sinua häiritsee, että ne vanhat muistuttivat Tuijasta. Olisin ilo mielin kantanut kalut ulos itse!”

Me emme sen koommin keskustelleet sisustuksesta. Sen jälkeen MINÄ valitsin kalut, tekstiilit ja keittiövälineet.

Jotain matkamuistoja kuitenkin jäi. Usko tai älä, mutta arvaa mitä meillä on vielä jäljellä?

NO NE VEITSET! 


Mukvaa viikonloppua lukijoille

T. Kirjava Kana