Rakastan sua kuin omaani

Osa I

Olipa kerran pieni Pauliina. 
Eräänä kauniina päivänä Pauliinan käsi oli aivan vahingossa sattunut osumaan äidin lompakkoon ja käteen oli jäänyt parikymppiä sekä mastercard.
Aivan yhtä vahingossa oli mastercardilla tehty muutama nettiostos.
Tekijä ei voinut arvata, että ”Hyväksy ostos” -nappia painamalla kortti toimii maksuvälineenä ja joku joutuujoskus  maksamaan ostokset.

Viikon kuluttua vahingosta oli oma tilini tyhjä. Kun K-kaupan perjantaiostokset eivät menneet läpi debit-kortilla, en huolestunut vaan vaihdoin luottopuolelle. Tiesin masterilla olevan ostovaraa.
”Ei ostolupaa”, kailotti kassaneiti niin, että koko perjantai-iltapäivän mittainen kassajono sen kuuli. ”Olet ylittänyt luottarajan.” 

Ei ollut Kirjavalla Kanalla käteistä eikä varatiliä. 

Nolostuneena jätin ostokset siihen ja sanoin hakevani käteistä autosta.
(Siis autosta, jota minulla ei ollut).
Arvaa, palasinko enää siihen kauppaan?

Olin ehtinyt ristiinnaulita kassaneidin valehtelusta, asiakkaan nolaamisesta ja muista asiaan liittyvistä synneistä. Minun luottokortillani kun OLI ostovaraa.

Ei muuten ollut.

Syyllinen löytyi läheltä. Omasta huoneestaan, omalta sängyltään. Uusi iPad kädessä. Oli saanut muka isältään.
Toista kertoi Mastercard -tiliotteeni, jonka mukaan ostokseni Applestoressa olivat mittavat.

Suutuin silmittömästi. Tuomitsin tyttäreni alimpaan tuonelaan. Laitoin kotiarestiin ja nousin itse kolmantena päivänä kuolleista.

Olin tulla hulluksi. Meillä ei ollut ruokaa eikä rahaa -  eikä luottoa.

Ei auttanut kuin yrittää ymmärtää, millä tavaroilla oli palautusoikeus ja millä korkea jälleenmyyntiarvo. Rikosilmoitus oli poissuljettu.

Riitelimme Pauliinan kanssa tästä asiasta päiväkausia.
Mutta sitten halattiin ja oltiin jälleen ystävät.
Pauliina oli piirtänyt minulle kuvan, jossa hän oli pikkutyttönä sylissäni.
Siinä samassa unohdin iPadin, podin ja puhelimen sekä muut tytön tilaamat härpäkkeet.

Näin käy aina. 

Ensin me otamme yhteen. Mutta kun tunnen Pauliinan pehmeän tukkapörrön rintaani vasten ja pienet sirot sormet kämmenessäni, sydämeni sulaa ja annan anteeksi.Kerta kerran jälkeen. Oma pieni Pauliinani.

Osa II

Olipa kerran Tiivi. Tiivi oli vahingossa syöttänyt iltaruokaa varten varaamani nakkipaketit rakkaalle koiralleen, Karvalle. Suutuin taas silmittömästi (ehkä vähän turhasta?). Nakkipaketissahan luki selvästi sinisellä tussilla ”ÄLÄ SYÖ”.

Olipa kerran Taavi. Taavi oli huomaamattaan kerännyt muutaman vähän kallisarvoisemman esineen kaapistani ja kaupannut koulunpihan kirpparilla karkkirahan toiveessa. Toisen lapsen vanhempi bongasi Taavin tavaroiden joukosta Lancomen Tresomen pullon, Kalevalan Aino-riipuksen, läpinäkyvän aaltovaasin, naisten kenkäparin kokoa 37 ja kolmet käyttämättömät sukkahousut. Lisäksi pöydästä löytyi Pauliinan kyniä ja jääkaappimagneetteja. Joitain esineitä Taavi oli jo ehtinyt myydä, emmekä ihan tarkalleen tiedä, mistä hänen taskuunsa tulleet 23 euroa koostuivat.

Olin käärmeissäni. Miksi Taavi oli valinnut juuri minun ja Pauliinan tavarat, eikä yhtään Hantulan? Vastaus oli ”emmä tiennyt et ne oli sun juttui”.

Pieniä tekoja, jotka tulkitsin ilkivallaksi, seurasi iso liuta. Ihan normaaleja lasten logiikalla toteutettuja temppuja varmaan, mutta minä otin ne henkilökohtaisesti.
Anteeksi annoin päällisin puolin, mutta luottamus oli mennyt. Lisäksi kerrytin ketutuspisteitä. Taavilla niitä oli kymmeniä ja Tiivillä enemmän.

Olen miettinyt, miksi näitä pisteitä kertyy puolison lapselle, mutta harvemmin omalle. Kyllähän minä Pauliinaan (ja nykyisin myös Piipiin) ärsyynnyn, niin että repisin heti pelihousuni, jos omistaisin.
Mutta leppymisrituaali eroaa biologisen hajontakaavan mukaan.

Kun Pauliina hukkasi hanskansa, pissasi piruuttain pöksyynsä, heittäytyi kaupan lattialle ja kiekui korvia koskevasti, haistatteli minulle pitkät, veti hiuksista, puri, paiskoi ovia, maisteli viinaksia, lintsasi ja menetti neitsyytensä (mielestäni liian aikaisin), paheksuin touhua ja saatoin suuttua, mutta syliini sitten suljin.

Kun bonukseni tekevät tihutöitään, menee kaikki muu saman kaavan mukaan, paitsi loppurutistus. Minulta jää samatta se elintärkeä halaus, pikkutöherrys, muu rakkauden osoitus tai kaikella antaumuksella tehty äitienpäiväkortti, jonka sisältöä saa vähän arvailla.
Vaikka suoritettaisiin muodollinen anteeksipyynnön prosessi ja lyötäis kättä päälle, jopa halattais, niin äitipuoli-bonus otteluista jää pitkäksi aikaa paha maku suuhun.

Tiivi ja Taavi ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. En haluaisi elää ilman heitä. Mutta sitten kuitenkin haluan sitä joka toinen viikko. Oikein odotan.

Samalla sydäntäni hiertää äidillinen huono omatunto. Yritän kieltää negaationi Tiivitaavia kohtaan. Mutta kun se tunne ei muuksi muutu, niin johonkin se on purettava. Siispä projisoin sen Hantulaan.

Alussa yritin olla Tiivitaaville oikea äiti. Olin tarkka siitä, että he olivat samalla linjalla omieni kanssa. Kaikkea mittasin korkeimman oikeuden katsein. Pian elämäni ei ollutkaan juuri muuta kuin mittaamista. Olinko nyt tarpeeksi hyvä äiti puolisoni lapsille?

En ilmeisesti ollut. Kiittämättömiä olivat kuin kultakala; aina olisi saanut ruokkia lisää (ja taas lisää).
Alta aika yksikön koko äitipuolituntoni (= äitipuolen itsetunto) oli romutettu. En ollut mitään, kellekään mikään tai kukaan.

Sitten muistin, että Tiivitaavilla on jo äiti. Siksi en mahtunut siihen rooliin. Tuli valita muu rooli. Vaikka äitipuoli.

Äitipuolelta ei odoteta pyyteetöntä rakkautta puolison lapsia kohtaan, eikä antaumuksellista asennetta heidän toiveitaan vastaan. Minulta odotettiin vain, että hyväksyn Tiivitaavin, huolehdin ja vähän välitänkin.

Ajan kanssa olen oppinut hyväksymään tämän järjestelyn. Sen myötä myös välimme ovat odotuksia vastoin lähentyneet.

Perheessämme vallitsee rakkauden tasapaino; rakastan sinua miehenä, teitä lapsinani ja teitä puolisoni lapsina, ja sinua puolisoni lapsen koirana. Kaikkia vähän eri tavalla. Kaikkia rakastan.
Se on ihan okei.

Kun rakastaa, se riittää, laulaa myös Frederik.