Äitipuoli arvostelun kohteena

Äitipuoli joutuu sietämään arvostelua

Avaudun nyt yhdestä arimmista uusperheaiheista, joka varjostaa ja vaikeuttaa varmasti jokaisen äitipuolen tehtävää. Ilkeä äitipuoli-ilmiö on kaikille tuttu jo taaperoiästä Tuhkimon ja Lumikin tähdittämien satujen kautta. Lapsen perspektiiviin liittyvät oletukset ovat selkeitä: koetaan luonollisena, että lapsen on vaikea hyväksyä äitipuolta tai päästä tämän suosioon.

Harvemmin keskustellaan äitipuolen tunteista ja haasteista. Lapset ovat lapsia, ja käyttäytymisoikut ovat osa heidän kasvuprosessiaan.
Vaarana on, että äitipuoli (tai yhtä hyvin isäpuoli) saa osakseen suhteettoman suuren osuuden oikkuilusta. Kuraa sataa niskaan. Kuraa, joka kuuluisi jonkun toisen niskaan. Vanhemman uusi puoliso on helppo leimata syntipukiksi.

Lapsi saattaa kokea isän (tai äidin) uuden puolison tulleen omien vanhempiensa liiton väliin. Lapsi voi myös haaveilla vanhempiensa yhteenpaluusta ja kokee toisen vanhempansa uuden puolison olevan tälle este.

Toisaalta lapsi voi tuntea lojaalisuutta omaa äitiään (tai isäänsä) kohtaa, eikä siksi voi hyväksy äitipuolta (tai isäpuolta) perheeseen.

Parhaassa tapauksessa lapsen ei tarvitse joutua tällaisiin ristiriitatilanteisiin, mutta uskaltaisin väittää, että uuden vanhemman hyväksyminen on enemmän tai vähemmän kivinen tie joka uusperheessä.

Äitipuolen huippuhetkiä ovat, kun puolison lapsi kääntyy puoleen avuntarpeessa, jakaaksen ilonsa, surunsa, huolensa ja unelmansa ja kun lapsi tunnustaa rakkautensa tai välittämisensä äitipuolta kohtaan. Ja kun lapsipuoli käpertyy kainaloon. Mielihyvän tunne on sanoinkuvaamaton. Me äitipuoletkin tarvitsemme tällaista tunteiden pönkitystä, jotta samalla omat tunteemme syvenevät puolison lasta kohtaan. Nämä eleet ja tunnustukset tuntuvat syvällä sydämessä ja saavat meidät tuntemaan itsemme tärkeiksi. On ihanaa olla toiselle tärkeä. Myös anteeksiantaminen ja toisen ymmärtäminen helpottuu.

Vaikka vanhempana ja aikuisella äitipuolella odotetaan olevan avoin ja suuri sydän, poikkeuksellisen paljon ymmärrystä ja pitkä pinna, mekin olemme vain ihmisiä. Voimme pakottaa itsemme olemaan isompia kuin pystymme, mutta pitkän päälle jatkuva yrittäminen on rasittavaa. Jos taas koemme olevamme tärkeitä, ymmärrettyjä ja rakastettuja, on kovin helppoa kasvaa isommaksi ja avoimemmaksi.

Äitipuoli, joka ei aina jaksa joustaa ja taipua (väittäisin, ettei kukaan meistä jaksa), joutuu väkisinkin arvostelun kohteeksi. Kaikkia ei voi eikä tarvitse miellyttää. Ei varsinkaan puolison exää. Pakostakin joku pahastuu joskus ja olettavaa on, että äitipuoli saa arvosteluja osakseen niin turhasta kuin tarpeestakin. Se tuntuu pahalta, varsinkin jos vaihtoehtoja olisi ja olet valinnut niistä sinulle edullisimman. Vaikeinta on oppia sietämään arvostelua, kun se osuu arkaan, epävarmaan paikka.

Valaisen tätä omakohtaisella esimerkillä:

Tein kerran päätöksen, ettemme ottaisi puolisoni poikaa Taavia mukaan viikonloppureissulle, vaikka omat lapseni olivat mukana. Ei ollut kuitenkaan Taavin viikko meillä. Tiesin, että kylpyläviikonloppu olisi ollut Taaville mieluinen, mutta me halusimme hieman omaa rauhaa. Tyttäreni Pauliina sai taskurahaa siitä edestä, että huolehti pikkusisko Piipistä. 

"Te ette siis HALUA Taavia mukaan? Hyvä on", tulkitsi mieheni ex-puoliso Tuija.

Ei auta selittelyt. Emme halunneet Taavia mukaan, koska halusimme tällä kertaa mennä pienemmällä porukalla.

Tiedän, että asiasta keskusteltiin arvostelevaan sävyyn niin Taavin toisessa kodissa kuin myös appivanhempieni sekä mieheni sisareni kanssa. He olivat hyvin tietoisia asiasta, kun me "uutena tietona" kerroimme, että olemme lähdössä viikonlopuksi pois.

"Niin tekö ette ota Taavia mukaan? Minne Taavi sitten menee?" kysyi miehen sisko.

"On äidillään, koska on äidin viikko."

En voi sille mitään, mutta nuo mielestäni pistelevät kysymykset kirpaisivat. Ei siksi, etten ainakin 80%sesti uskonut päätökseemme, mutta enemmänkin siitä syystä, että asiasta oli näköjään keskusteltu selkämme takana.

Vastaavanlaisten konfliktien jälkeen puolisoni lasten on hetken vaikea katsoa minua silmiin. He välttelevät minua ja luimistelevat kulmiensa alta, kun yritän ottaa kontaktia. Luonnollisesti heidän on vaikea suhtautua henkilöön, jota on juuri arvosteltu karkeasti. Tämä korostuu, kun lapset ovat yhdessä tai oman äitinsä tai mieheni siskon seurassa. Yksittäin he kotaavat minut suopeammin, mutta joukossa lojaalisuus selvästi tiivistyy.

On myös ollut hetkiä, kun olen konfliktin jälkeen osallistunut esimerkiksi yhteisille sukujuhlille. Tunnelma on jäätävä. Voit kutsua minua vainoharhaiseksi, mutta minä näen ne supatukset, kuulen tirskunnat ja huomioin ne varautuneet, vähättelevät katseet, jotka saan osakseni. Mieheni Hantula ei tietenkään huomaa. Olen kuitenkin ollut samojen ihmisten kanssa aiemmissakin sukujuhlissa - ilman konfliktien aiheuttamaa latausta. Ero on huomattava. Arvostelun kohteena (varsinkin yksin) ei ole kiva olla. Kyllä sen tuntee luissaan ja nahassaan. Olen ulkopuolinen, olen yksin. 

Näitäkin tilanteita on opittava sietämään. Enhän voi mitenkään todistaa, että arvostelua tapahtuu. Jos minua arvostellaan päin naamaa, osaan kyllä vastata, mutta jos se ei ulotu korvilleni kuin ehkä kautta rantain, siihen on vaikea reagoida.

Toisinaan olen kuullut mieheni siskolta, että olen esimerkiksi tietämättäni loukannut mieheni tytärtä Tiiviä. Silloin olen kysynyt asiasta suoraan Tiiviltä. Tiivi on jo siinä vaiheessa päässyt asian yli: "En mä noin ole sanonut. Tai en ainakaan muista sanoneeni."

Niin hullulta kuin tämä kuulostaakin, en tiedä, kuka minä olen puolisoni lapsille. Pitävätkö he minusta? Vai inhoavatko? Olenko heille tärkeä vai toivoisivatko he, etten olisi heidän elämässään? Onko olemassa oloni heille yhdentekevää? Miksi ärsytän heitä? Mikä minussa ärsyttää?  Olenko naurettava? Millaisen suhteen he haluaisivat rakentaa välillemme? 

Olen yrittänyt ottaa nämä puheeksi, mutta en ole saanut kalastettua minua tyydyttävää vastausta.

"Sä nyt vaan oot kana, iskän perheen jäsen. Mikä siinä nyt on ihmeellistä?"

Joskus äitipuoli joutuu kestämään päin-naamaa simputusta, mutta se on melkein helpompaa kuin selän takana tapahtuva arvostelu. Se on ainakin avointa ja yleensä johtaa dialogiin.

Uskon myös, että oma tyttäreni Pauliina arvostelee minua selkäni takana samalla tavalla kun simputtaa kasvotusten. Kuitenkaan se ei tunnu yhtä pahalta, ei vaikka siihen osallistuisi ex-mies, tämän nyxä ja ex-anoppi. Ei hetkauta. 

Tiedän, mikä tyttäreni ja minun suhteeni on. Jos se katkeaa, niin kyse on toistaisesta välirikosta. Tiedän, miten sen saa selvitettyä. Sitten pyydämme toinen toiseltamme anteeksi ja jatkamme sovussa taas seuraavaan riitaan asti.

Miksi bonuslasten kohdalla ei ole näin? Kaikki sattuu ja kestää kahta enemmän. 

"Anna heille vain aikaa. Roomaa ei rakennettu päivässä", takoo ystäväni Olkapää viisauksiaan.
Minulla on aina kiire. Vaadin perheeltäni ja itseltäni liikoja. On vaan opittava olemaan ja elämään, arvostettuna ja arvosteltuna.

Tässä sitä vielä harjoitellaan...