Ydinperheessä eläminen on välillä kestämistä. Avioerossa on helvetisti kestämistä. Uusperheessä on uudenlaista kestämistä.
Kollaa kestää. Äitipuoli kestää.
Maalaan nyt ruman kuvan uusperheestä, koska käsittelen tässä kirjoituksessa uusperheilyn varjopuolia, mutta en toki tarkoita, etteikö uusperhe olisi myös nautintoa ja perheidylliä.
Tottakai on, ei sitä muuten tässä oltaisi.
Uusperheen varjopuoliin kuuluvat uusperheriidat, sinun ja minun lapset -erottelu, ulkopuolisuuden tunne ja jatkuvasti muuttuvat palikat. Juuri kun on ajatellut saavuttavansa jonkin sortin tasapainon, jossain alkaa palaa ja taas sammutellaan pitkiä aikoja. Tulipaloihin ei totu, vaan niistä jää palohaavoja.
Välillä tuntuu, että pää hajoaa. Mies vituttaa. Bonuslapset vituttaa. Heidän äiti vituttaa. Tekis mieli erota koko uusperheestä. Mitä vittua minä hyysään jonkun toisen kiittämättömiä nulikoita, kun saan haukut kuitenkin. Minultahan menee kohta järki.
Exuse my French, mutta ruma kielenkäyttöni kuvaa rumia tunteitani rumimmalla hetkellä.
En vaan aina jaksais.
Välillä olikin oma mielenterveys mennä. Rämmin soimaavan omantuntoni risukossa. Tein jokaikisestä vähänkin itsekkäästä päätöksestäni tai teostani todellisen mörön. Voi apua olisiko pitänyt siirtää kampaaja, että olisin päässyt hakemaan puolison poikaa Taavia harkoista. Miksi menin oman tyttöni kevätjuhlaan, enkä ottanut töistä vapaata mennäksi puolison tytön Tiivin kevätjuhlaan? Miksi ostin vauvan vaatteita satkulla mutta en ostanut samalla reissulla mitään puolisoni lapsille? Annoinko enemmän hyvän yön pusuja pikkuiselle Piipille kuin puolison lapsille? Miksi vetkuttelen sängyssäni Piipin nukahdettua, kun voisin mennä seuraamaan Taavin PS4 pelaamista? Hän on meillä niin harvoin, juteltais vaikka? Miksi en auttanut häntä pänttäämään enkun sanakokeisiin, vaan katsoin jotain typerää TV-sarjaa? Miksen paikannut hänen toppahousuaan, vaikka huomasin polvessa reiän? En muuten paikannut Piipinkään haalaria. Anoppi teki sen. Miksen? Miksen? Miksen?
Tein äitipuolitunnosta (=äitipuolen huono omatunto) oikein taidetta. Olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/Huono%20omatunto%3B%20%C3%A4itipuoli?m=0
Pohjalla on hyväksynnän tarve, tarve olla tärkeä. Siksi miellytin ja yritin. Ja kehitin rinnalle itseä soimaavan toimintamallin. Toisaalta koin, että puolisoni lapset olivat kiittämättömiä, sillä annoin itsestäni paljon, lukuunottamatta yllämainittuja kertoja, joissa soimasin itseäni. Oravanpyörä oli valmis. Puolisoni lapset olivat tottuneet joustoihini ja odottivat niitä. Kun en pystynyt joustamaan, he pettyivät ja minä pääsin soimaamaan itseäni, jotta yrittäisin enemmän.
Lopputulos oli hyvin rikkonainen, harmaantunut ei-enää-niin-kirjava kana. Väsähdin ja pääsin jopa katkeroitumaan. Aloin nalkuttaa.
Siitäkös vasta soppa syntyikin, kun aina ennen niin aurinkoinen kanaemo olikin muuttunut nokkivaksi, kaakattavaksi kalkkunaksi.
"Sun on otettava oma tilasi sun perheessäsi", neuvoi ystäväni Olkapää, "nyt on käynyt niin, että sä oot kaventanut oman tilasi minimiin, vähän niinkuin olet ajanut itsesi nurkkaan."
Olkapää ei ole tyhmä nainen. Niinhän siinä oli päässyt käymään. Miellyttäjänä olin muovannut tilani juuri sellaiseksi kuin se nyt oli. Piirtämäni rajat hiersivät nyt omia nilkkojani ja pää kolisi kattoon.
"Tärkeintähän on, että sä voit hyvin, koska ethän sä muuten jaksa olla hyvä puoliso, äiti ja äitipuoli", jatkoi Olkapää.
Niin viisaita sanoja, että olisin itse voinut keksiä, mutta ne vaan piti kuulla joltain ulkopuoliselta.
"Onhan sun osattava sanoa ei, ilman että kärvistelet viikkokaupalla. Ei ne Hantulankaan lapset oo tehty paperista. Kyllä ne kestää", Olkapää muistutti.
Mut kun mut kun... mihin sitten vetää raja, kun omatunto näyttää menneen täysin rikki?
Se oli vain opeteltava. Ensin oli tehtävä pieniä päätöksiä, pieniä asioita. Sellaisia, mistä itse voin hyvin ja priorisoida niitä. Oli pidettävä kiinni omista suunnitelmista ja harrastuksista.
Sitten pikkuhiljaa laajentaa omaa aluettaan. Oppia sietämään lasten venkoilua ja yrityksiä kepittää omaatuntoani.
Toinen tärkeä seikka oli avoin keskustelu. Oli opittava kertomaan Hantulalle, mikä minusta tuntui hyvälle ja pahalle. Ja kertoa myös kolkuttavasta omatunnosta ja pyytää Hantulaa auttamaan sen käsittelemisessä.
Vieläkin välillä tuntuu pahalta sanoa ei tai tehdä muita vaikeita puolisoni lapsia koskevia päätöksiä. Niistä päästään yli yhteisellä vahvalla tahdolla.
Olemme sanoneet jopa ääneen, että ensin tulee terveytemme, sitten liittomme, sitten lapsemme... oma terveys ja liittomme on perheemme pohja, niitä on vaalittava.
Tämä ajattelumalli tekee päätöksenteosta paljon helpompaa. Ei voi tehdä (ainakaan monta) omaa mielenterveyttä haavoittavaa ratkaisua, sillä siinä poltetaan kynttilää molemmista päistä.
Uusperheily ei ole aina reilua kaikille osapuolille, mutta ei voi käydä niin, että aina vanhempi joustaa ja mukautuu. Silloin on edessä lyhyt tie.
Niinpä minäkin, vasta neljän kympin portilla opin, uusperheeni kautta, pitämään huolen itsestäni ja toimimaan terveellä tavalla itsekkäästi. Uusperhe opettaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti