Kerrotko kaikille uusperheestäsi?

Kerrotko kaikille uusperheestä?

Mitä uusperheen vanhemman pitäisi vastata, kun joku kysyy, kuinka monta lasta sinulla on.

Jos vastaan 2 ja yksi tulossa, tuntuu, että jotain jää uupumaan.

Jos jatkan, että miehen edellisestä liitosta on kaksi bonusta, tuntuu, että pimitän tietoa siitä, että esikoiseni on edellisestä liitostani.

Keskustelusta tulee väkisinkin pitkä ja yleensä päädytään hieman epämukavaan olotilaan. Uusperhe tarkoittaa edesmennyttä eroa tai muita kummallisuuksia. Vaikka edustamme Suomessa 10% kaikista lapsiperheistä (ja varmaan enemmänkin statistiikasta riippuen), meitä vieroksutaan edelleen.

Kun mainitsen edellisten liittojemme lapset, kuulija yleensä hiljenee ja menee hämilleen.

Ehkä epäilee minun olevan "se toinen nainen", joka on rikkonut ensimmäisen naisen avioliiton. Lapsiraukat. Tai sitten minä olen "se pettäjä-jättäjä". Ex-mies parka.

Kun kuulija saa hieman koottua itseään, seuraava kysymys on yleensä: "Onko tuollainen uusioperhekuvio hankala?"

Jos vastaan kieltävästi, kuulija ei kuitenkaan usko minua, koska oletusarvo on, että "uusioperhekuvio" on hankala. Lisäksi olen erinomaisen huono valehtelija. 

Jos vastaan myöntävästi, päästäänkin mielenkiintoiseen keskusteluun, jossa kuuntelija tietää "uusioperhekuvion" paremmin kuin minä uusperheäitinä. Aina löytyy joku kaverin kaiman tuttu, "jolla on kans uusioperhe". Saan myös kuulla latteuksia, kuten:

"Mut eihän ne oo sun lapsia"

"Et sä oo niiden äiti"

"Onhan niillä oma äiti"

"Niidenhän pitäis olla sun miehen vastuulla"

"Eihän sun tarvi sun miehen exälle puhua"

"Miksi sun miehen lapsilla pitäis olla omat huoneet? Eihän ne ees asu teillä"

Taidan itsekin tietää, etten ole puolisoni lasten äiti ja että heillä on oma äiti, mutta tämä ei silti poista sitä faktaa, että uusperheen lapsia tulee kohdella tasapuolisesti. Puolisoni lapset ovat lapsia ja minä olen aikuinen. Olen toden totta vastuussa heistä, kun he ovat luonani. He toden totta odottavat yhdenvertaista kohtelua ollessaan meillä. En ole heidän äiti, mutta olen vanhempi, heidänkin vanhempi.

Ikäviä tilanteita ovat ne, jolloin ystävämme, tuttavamme tai sukulaisemme eivät hoksaa asian arkaluontoisuutta. 

Jos vieras tuo tuliaisiksi tytöilleni suklaamunat ja puolisoni lapset todistavat tapahtuman vierestä katsoen jääden ilman munia, munista todellakin jaetaan viimeinenkin muru kaikkien lasten kesken. Fiksu vieras ei jaa epätasaisia tuliaisiaan kaikkien lasten edessä. Vielä fiksumpi vieras ottaa selvää, keitä on paikalla, mikäli lahjoja jaetaan. Oikeastaan olen sitä mieltä, ettei lahjoja tarvita. 

Itselleni kävi kerran vastaava tilanne, kun vierailin uusperheessä. Sujautin liian vähäiset tuliaislelut takaisin taskuuni, annoin ne salavihkaa uusperheäidille ja kerroin, että saa käyttää miten haluaa. Pyysin anteeksi, etten ollut hoksannut, että taloudessa oli enemmän lapsia.

Yleensäkin uusperheen lasten ollessa samassa paikassa samaan aikaan mielestäni huomio tulisi jakaa tasaisesti. Vaikka tykkään halia ja pussata lapsiani, en liioittele sitä puolisoni lasten edessä. Valitettavasti heidän halittelu ja pusuttelu ei luonnistu samalla lailla. Olen kokeillut sitä Taavin kanssa, mutta hän vetäytyy. En ole väkisin-halija.

Tottakai halaan tavatessamme, onnitellessani ja lohduttaessani, mutta puolisoni lapset eivät hakeudu kainalooni sohvalla TV:tä katsellessa (osittain ikä ratkaisee, he ovat nyt jo teinejä!!).

Myönnän tosin, että vedän oman aikuisen tyttäreni kainalooni useinkin. Taidan sittenkin olla väkisin-halija.

Pitäisikö ei-huomioonottavaa vierasta tai tuttua jotenkin neuvoa tai ojentaa? 

"Hei voisitko kiltti esittää vähän kiinnostuneempaa myös bonuslapsiani kohtaan?"

Lapset kyllä herkästi kokevat nahoissaan eriarvoisen kohtelun ja jos minäkin huomaan, niin lapset varmasti. Usein huomaan olevani "silloittaja", eli rakennan siltaa tilanteessa kuin tilanteessa, alan ikään kuin ohjata tapahtumakulkuja, täydentää muiden lauseita, esittää kysymyksiä muiden puolesta, ottaa kaikki huomioon. Tällainen kanssakäyminen on äärimmäisen raskasta.

En ymmärrä, miksi uusperheeseen on niin vaikea suhtautua. Miksi siitä puhuminen tai sen kanssa toimiminen aiheuttaa vaivaantuneisuutta? Perhe se on kuin joku toinenkin perhe. 

Erityisesti minua ihmetetyttää ne uusperheet, jotka kertovat meille vasta kauan tapaamisemme jälkeen, että hekin ovat uusperhe. Toiselle uusperheelle kun luulisi pystyvän avautuvan.

Mutta tämä vain kertoo siitä, että uusperhe on edelleen tabu. Tai käsite, johon liittyy paljon ennakkoluuloja, oletuksia ja epämääräisyyttä. Toisaalta siihen liittyy häpeää ja peittelyä. 

Uusperheestä kuuleminen tai seurustelu uusperheen kanssa ehkä koetaan työlääksi, jos on vaikea löytää suhtautumistapaa. "Mitä tuohonkin nyt sanoisi, että on ero takana? Onnitella vai surkutella?"

Uusperheen äitinä toivoisin mahdollisimman luonnollista suhtautumista. Kohdatkaa meidät ihmisinä eikä meidän elämän tapahtumien sanoittamina stereotyyppeinä. Jos menee kieli solmuun, tokaise vaikka, että mahtavaa lapsille kun on monta sisarta! Siitä ei kukaan uusperheäiti loukkaannu.

Vastaanpa omaan kysymykseeni, eli montako lasta minulla on....

"Me ollaan kuules tällainen uusperhe, jossa on sinun, minun ja meidän lapsia. Yhteensä on neljä ja viides haikaran kanssa matkalla". Sitten jään odottamaan niitä lisäkysymyksiä.