Samat mutta eri säännöt
Säännöistä olen nalkuttanut blogissani useaan otteeseen. (Esim http://uusperheaapinen.blogspot.fi/search/label/Uusperheen%20s%C3%A4%C3%A4nn%C3%B6t?m=0)
Ensin oli kahden eri perheen säännöt, sitten oli uusperheen omat säännöt ja nyt tuntuu, että ollaan säännöttömiä.
Pahimpien uusperhekriisien keskellä laadimme uusperheen säännöt perhekokouksessa. Kirjoitimme ne kartongille ja ripustimme jääkaapin oveen. Olimme ehdottomia.
Ne käsittelivät ihan perusasioita, kuten käsien pesu ennen ruokailua, kenkien riisuminen eteisessä ja viikkosiivous. Ei sen kummempaa.
Osa asioista jäi käsittelemättä. Eräs esimerkki niistä on nukkumaanmenoajat. Minä kuuluun siihen koulukuntaan, joka kannattaa aikaisia kotiintulo- ja nukkumaanmenoaikoja. Tosiasia on, että koulussa on ollut ja tulee aina olemaan kahdeksan aamuja ja jolloin ilveellä niihin on pystyttävä nousemaan. Jos viikonloppuyöt vietetään klo 02 asti pelikonsolin edessä, voi maanantain klo 06 herätys kirpaista.
Lapsi tai nuori ei välttämättä itse osaa säädellä unitytmejään ja silloin niihin tulee puuttua.
Hantula ei kuitenkaan puutu. En voi itselleni mitään, mutta ärsyttää kun meillä aamupala tarjoillaan lauantaisin ja pyhäpäivinä n puoli yhdeksältä, mutta eräät heräävät sudennälkäisinä klo 11 paremmalla puolella valvotun yön jälkeen, kun minulla on jo lounas hellalla. Aamupalaa on saatava, mikä tarkoittaa, ettei klo 12 lounas maistu.
Me elämme kahdessa tai kolmessa eri rytmissä. Eräät eivät koskaan istu ruokapöydässä kanssamme.
Yhteisestä ruokailusta ei mainita uusperhesäännössäimme. Miksi ei? No siksi, että minä pidän niitä itsestäänselvyytenä.
Itsestäänselvyyksiä ne joskus olivatkin, mutta nyt kun puolisoni lapset ovat saavuttaneet teini-iän, kirjoittamattomista säännöistä laistetaan.
Kun nykyisin aikuinen tyttäreni Pauliina asui meillä teini-iässä, hän tasan tarkkaan noudatti ruokailuaikojamme ja söi sitä, mitä tarjottiin. Jos tulee kylään, tekee sen vieläkin. Vaikka tarjolla olisi pravurinumeroani ja Pauliinan inhokkia maksalaatikkoa. Pauliina syö sen irvistelemättä, vaikka ei ota lisää.
Noudatamme eri kaavaa puolisoni lasten kohdalla. Jos ruoka ei maistu, ei tarvitse tulla syömään, etsitään myöhemmin jääkaapista jogurttia ja nakkeja tai muuta. Roikutaa jääkaapilla jatkuvasti. Juodaan litrakaupalla appelsiinimehua. Minun rakkaudella mehustama mustikkamehu ei kelpaa.
"He ovat teinejä", muistuttaa puolisoni exä Tuija, "ei meillä kotonakaan ole ruoka-aikoja. Lapset ovat omatoimisia ja huolehtivat itsestään."
"Jotenkin suloista, kun teillä syödään aamupalaa!! Söpöä!" toteaa puolisoni tytär Tiivi.
Taas ollaan perhekulttuurien törmäyskurssilla. Mikä minä olen kenellekään tuputtamaan aamupalaa? Aamupala on vaan päivän tärkein ateria.
Eniten minua risoo esikuva, jonka vanhemmat lapset antavat pikkusisarelleen. Meillä kun ei sohvalla syödä (paitsi me aikuiset lasten nukkumaanmenon jälkeen), maistetaan kaikkea ja kiitetään ruoasta.
Mutta ilmeisesti Tuijan luona tehdään toisin.
Toivoisin, että meillä noudatettaisiin suosimiani periaatteita ja käytöstapoja, sillä ne ovat mielestäni terveitä ja järkeenkäypiä, lasten omaksi parhaaksi.
Asia ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen.
Koska puolisoni lapset eivät enää noudata säännöllisiä viikko-viikko tai joka toinen viikonloppu -aikataulua, he kokevat kotimme "isän kotina" , ei omanaan. He ovat puolivieraita, joilla on oikeus tuoda mukana omat tapansa, ja samalla puoli-asukkaita, jolloin vieraskoreutta ei tarvita.
Tämä tekee puuttumisen erikoisiin käytösmalleihin hankalaksi. Jos niistä huomauttaa (edes nätisti), niin lapsi närkästyy eikä häntä näy taas hetkeen.
Niinpä olen päättänyt kestää erilaisuutta ja huomauttaa vain silloin, kun on pakko.
Tämän mallin varjopuoli on se, että välillä vierailut ovat yhtä kestämistä. Haluaisin nauttia niistä, mutta en pysty.
Hantulaa kulttuurien törmäilyt eivät hetkauta. Hän ojentaa lapsiaan, kun näkee tarpeelliseksi. Meidän käsitykset tarpeellisuudesta kuitenkin eroavat.
"Oota vaan, ne kasvaa kyllä ja pian tuokin vaihe on ohi", lohduttaa ystäväni Olkapää.
Niin kai se on. Uusperheily on kompromissin tekoa. Sormien välistä katsomista. Toisaalta vaikeiden asioiden esille ottamista.
Mieti - miten vaikeaa ydinperheessä on huomauttaa teinille, että "nyt (saatana) syöt sen maksalaatikon viimeisenkin murun (tai et mene tänään ulos)". Ei vaikeaa ollenkaan, eihän?
Mutta uusperheessä se "olisitko ystävällinen ja istuisit kohteliaisuudesta muiden kanssa pöytään ja esittäisit syöväsi rakkaudella valmistamaani maksalaatikkoa... ihan vaan siksi, että se on kaunis ele" on erittäin erittäin vaikeaa.
Ja hei - mitä vikaa on maksalaatikossa? Come on.
Tuttuja tilanteita, myös täällä mieheni lapset tahtoisivat valvoa ja nukkua myöhään ja ottaa kaapista mitä mieli tekee. Mutta meidän perheessä ei toimita niin, vaan kaikki syövät 4-5 ateriaa päivässä samaan aikaan ja samaa ruokaa - tai sitten ovat nälissään. (Sama pätee tietysti myös omiin lapsiini.) Ja kaikki alaikäiset ovat nukkumassa klo 21 mennessä, oli sitten viikonloppu, loma tai vaikka uudenvuodenaatto. (Mieheni lapset ovat meillä joka toinen vkl.)
VastaaPoistaTietysti tämä on vaatinut "vänkäämisen" kestämistä ja erittäin pitkää pinnaa ja voi kuinka monta kertaa olen kuullut että kohta miehen lapset eivät halua tulla meille... kyllä haluavat! Lapset haluavat aina tavata isäänsä! Tähän voi luottaa, eikä isän (tai äitipuolen) tarvitse hylkäämisen pelossaan ruveta lastensa pompottelemaksi.
Mikään diktatuuri kotimme ei tietenkään ole, vaan kaikki säännöt ja käytännöt on tietysti perusteltuja ja niistä voidaan keskustella. Luulenpa että mieheni lapset oikeastaan myös tykkäävät siitä, että voivat luottaa meillä siihen että asiat on selkeitä ja aikuiset ajattelevat heidän parastaan ja vastaavat kokonaisuuden toimimisesta - saattaa tuntua jopa lomalta kotioloihin verrattuna, jossa on paljon "vapaampi" meiniki.
Eli ei ole mikään pakko sietää tuommoista menoa jos et sitä omiltasikaan sietäisi. Aikuisethan nämä asiat päättää, ei lapset.
Kiitos, että kirjoitat näitä! Ihana on lukea, että en todellakaan ole ainut näissä tilanteissa :)
VastaaPoista