Voiko lasta inhota?
Pohdimme erään uusperheäiti-tuttavani kanssa kipeää kysymystä: voiko toisen lasta inhota ja olla tuntematta ainoatakaan positiivista tunnetta tätä kohtaan?
Minulla on hetkiä, kun inhoan puolisoni lapsia, mutta ne ovat ohimeneviä. Omille lapsille voin olla silmittömän suuttunut, mutten koskaan inhoa heitä. Puolison lapsia kohtaan tuntema inho on saattanut syntyä tilanteissa, joissa olen kokenut heidän käytöksensä työläänä voimatta vaikuttaa siihen. En ole sinänsä inhonnut itse lasta, mutta hänen käytöstään tai sen aiheuttamaa hankalaa tilannetta, johon en ole voinut puuttua. Esimerkkinä voisi olla äärimmäisen raivostuttava tapa Taavin meillä ollessa soitella äidille ja raportoida tapahtumista. Äitipuolena en ole voinut kieltää tai rajoittaa kommunikointia äidin kanssa. Mielestäni meidän tekemiset eivät kuitenkaan etä-äidille kuulu. Minua on alkanut inhottaa ja veetuttaa nuo tilanteet niinkin paljon, että tekisi mieli siepata puhelin pojan kädestä ja nakata ikkunasta ulos. Ärsyttää pojan ilme ja lässyttävä äänensävy, kun hän kertoo, että kanan ruoka oli tänään pahaa.
Nämä ovat kuitenkin ohimeneviä tilanteita.
Tiedän, että toisen lasta voi inhota. Muistan erään tapauksen Piipin muskarista. Pieni pulska poika, erään muskarilaisen isoveli, joka oli välillä mukana muskarissa, jos esim. oli nuhan vuoksi pois eskarista. Hän oli pikkuvanha, ilkeä, äänekäs ja häiriköi muiden lasten muskaritouhuja. Minä inhosin niitä kertoja, kun hän ilmestyi paikalle. Inhosin tätä poikaa. Pelkäsin aina, että hän saa raivokohtauksen ja satuttaa pienempiä. Pelkoni kävivät toteen. Onneksi selvittiin kuhmulla.
Mieleeni juolahti ajatus: entäpä jos tuo poika olisi lapsipuoleni?
Uusperheäititutullani on tuonkaltainen lapsipuoli. Esiteini. Muutamalla diagnoosilla varustettu poika. Väkivaltainen. Uhmakas. Jopa pelottava. Saa äitinsä luona pelata aikuisille tarkoitettuja sotapelejä. Kiroilee. Käyttää ilmaisuja kuten "mä tapan sut", "mä tuhoan sut yöllä, kun sä nukut", "sä olet tuhon oma", "mä voitan sut tappelussa", "mä vihaan sua", "mä teen susta lastensuojeluilmoituksen" jne.
Ystävälläni on poikaa pienempiä lapsia, jotka pelkäävät velipuoltaan. Välillä poika asettuu johonkin rooliin, esim. jostakin filmistä keksityn paholaisen rooliin ja silmät kiiluen metsästää pienempiä sisarpuoliaan ympäri taloa, kunnes joku itkee ja aikuinen tulee väliin.
Poika on pahasti koulukiusattu, vailla ikäisiään kavereita. Hänellä on taipumus eristäytyä sosiaalisissa tilanteissa esimerkiksi piiloutumalla kaappiin tai murjottamalla nurkassa, ellei saa olla huomion keskipiste. Niinä kertoina, kun hän on huomion keskellä, hän esittää ninja-hyppyjä, kertoo miten ihmisen saa tapettua äänettömimmin tai miten on suunnitellut vääntävänsä naapurin kissanpennuilta niskat nurin, jos ne eksyvät väärälle takapihalle. Äitinsä sallii pojan ostavan puukkoja, miekkoja ja linkkuveitsiä. Ne kulkeutuvat välillä myös ystäväni luo (luvatta).
Pojan äidin mielestä poika on maailman suloisin kullunnuppu. Nukkuukin äidin vieressä. Poikaa toisaalta ylisuojellaan, toisaalta annetaan vapauksia, esim. syödä karkkia ja roskaruokaa useamman kerran viikossa, ja pelata ja katsoa pojan ikäluokkaan soveltumattomia pelejä ja ohjelmia.
Poika asuu ystäväni taloudessa kaksi viikonloppua kuussa sekä joka keskiviikkoilta. Vaikka nämä ajat ovat rajallisia, ystäväni kokee ne erittäin työläänä. Hän pelkää poikapuoltaan. Eikä syystä. Poika on lyönyt sekä ystävääni että tämän lapsia, ja uhannut tappaa heidät yön pimeimpinä tunteina. Miten siinä äitipuoli pystyy nukkua?
"Minä todella inhoan sitä poikaa", myöntää ystäväni.
Pojalla on selvästi vakavia psyykkisiä ongelmia, mutta ystävälläni on niiden hoidossa hyvin vähän vaikutusvaltaa. Ystäväni puoliso/pojan isä kyllä kantaa huolta pojastaan, mutta poika on niin fiksu, että lausuu tappouhkaukset ja muut kauheudet, kun isä ei ole läsnä.
Perheessä on sovittu, että isän tuleekin aina olla paikalla, kun poika on heillä. Vastuuta ei koskaan jätetä äitipuolelle. Tämä turvallisuussyistä, sillä poika ei tottele ystävääni alkuunkaan. Lasittunein silmin poika hokee, että ystäväni on vihollinen.
Kuvailemani tapaus on äärimmäinen, mutta kerron sen siksi, että aina ei tosiaan pysty edes pitämään puolison lapsista. Ystäväni on harkinnut jopa eroa kyseisen pojan ongelmien vuoksi. Tähänhän poika selvästi pyrkiikin manipuloivalla ja uhkaavalla käytöksellään. Hän toivoo ystäväni ja isänsä eroa sekä vanhempiensa yhteenpaluuta. Se on ihan luonnollista ja minullekin tuttua.
Poika käy säännöllisesti terapiassa, mutta tähän mennessä terapiatyö ei ole muuttanut hänen haastavia käytösmallejaan. Hänhän on samalla koulukiusattu, mikä pahentaa tilannetta. Se musertaa pojan itsetunnon ja hän uppoutuu yhä syvemmälle roolihahmoihinsa ja mielikuvitusmaailmaan.
Mitä tehdä, kun elämä puolison lapsen kanssa on erityisen hankalaa? Oottaako etäisyyttä vai yrittää vaikuttaa?
Ystäväni on lukuisia kertoja hakannut päätään seinään, kun mikään yrittäminen ei ole tuottanut tulosta. Ei yhteiset säännöt, ei palkintojärjestelmä ei halaukset, ei puhuminen ja vielä vähemmän rankaiseminen. Lääkärit ja terapeutti tekevät jo parhaansa. Äitipuolen keinot ovat rajalliset. Ainoa tapa puolustautua on suojella itseään ja lapsiaan.
"Tekisi mieli rajata häneltä oikeus tulla meille ja vaatia, että mies käy tapaamassa poikaa tämän kotona tai muualla", ystäväni parkuu. Se ei ole kuitenkaan käytännössä mahdollista.
Ystäväni on epätoivoinen. Hän haluaisi kovasti nähdä pelottavien roolihahmojen takana pienen pojan, joka tarvitsee apua. Pohdimme yhdessä keinoja, miten tilannetta voisi purkaa ja tehdä elämä siedettäväksi.
1. Perheneuvola.
Ehdotan ammattiapua uusperheen arjen hallintaan. Vaikka pojalla on jo ammattilaisten tukiverkko äitinsä puolelta, häneltä selvästi puuttuu malli, miten toimia perheessä ja pikkusisarten kanssa. Ammattilaisen johtama perhekeskustelu tai perheen yhteinen terapia voisi auttaa näiden käytösmallien luomisessa.
2. Pojan äidin kanssa keskustelu
Rauhallinen ja asiallinen keskustelu vanhempien välillä. Mieluiten kasvotusten ja siihen tulisi valmistua huolella, että asiat tilee esitetyksi oikein eikä syytöksinä.
3. Sosiaalisen verkon rakentaminen
Pojalle tulisi hankkia kavereita ja harrastuksia. Häntä tulisi altistaa sosiaalisiin tilanteisiin ja luoda hänelle niissä onnistumisia. Nyt häntä torutaan ja kiusataan koulussa. Ainoa harrastus on pelikonsolit. Tässä isä voisi äitipuolen tukemana ottaa aktiivisemman roolin. Entäpä jos keskiviikkoiltoina olisikin tennis tai joku erityislapsille suunnattu harrastus? Yhdessä isän kanssa?
4. Hellyydenosoitukset
Poika tarvii paljon halauksia ja hellyyttä. Se on selvä. Hän hakee käytöksellään sensaatiota. Haluaa järkyttää. Siihen tulisi vastata päinvastaisella tunteella. Esim. vihaan rakkaudella, turhautumiseen kärsivällisyydellä, uhkailuihin lempeydellä jne. Pojan tunteiden sanoitus on myös olennaista. Hän on selvästi jäänyt taaperon tasolle tunteiden ilmaisutaidossa.
5. Lastensuojeluilmoitus
Pojan väkivaltainen ja uhkaava käytös antavat pätevän syyn tehdä ilmoitus sosiaalityöntekijälle. Tämä on tietenkin äärimmäinen keino ja sitä ennen on yritettävä kohta ykköstä ja kakkosta. Mutta jos niistä ei ole apua, lienee koko perheen (myös pojan) parasta, että haasteisiin tartutaan vakavammalla otteella.
Emme ystäväni kanssa ole lasten psykiatrian asiantuntijoita, mutta uusperheäiteinä kokeneita. Tiedämme molemmat, että hankalissa tilanteissa kannattaa hakea ulkopuolista ammattiapua, eikä jäädä haasteiden kanssa yksin. Ongelmat saattavat jäädä nakertamaan omaa ja muiden mielenterveyttä, ja silloin lopputuloksen ennuste on huono. Äitipuolena on joskus tehtävä rohkeita valintoja, vaikka ne tuntuisivat ensin pahalle. Ystäväni aloittaa perheneuvolasta!
Tsemppiä hänelle ja muille erityislasten vanhemmille!
Olen aiemmin kirjoittanut tunteistani puolison lapsiani kohtaan. Alla linkit näihin kirjoituksiin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti