Uskallatko näyttää tunteesi uusperheessä?

Näytätkö tunteesi uusperheessä?

Osaatko nauraa tikahtuaksesi lastesi kanssa?  Kyllä. 

Entä puolisosi lasten? Harvemmin, mutta iloitsemme kyllä yhdessä.

Itketkö lastesi nähden? Harvemmin, mutta kyllä sitäkin tapahtuu. 

Entä puolisosi lasten? On tainnut tapahtua kerran, jos sitäkään.

Miten näytät vihastumisen lapsillesi? Torun nätisti... tai no karjun pää punaisena.

Entä puolison lapsille? Usein miten nielen kiukkuni. Huomautan asiasta kohteliaasti. Olen tiuskinut heille ja vähän raivonnutkin, mutta huomattavasti vähemmän kuin omilleni. 

(Tiedän, ettei kenellekään lapselle saisi tiuskia tai karjua, mutta minäkin olen vain ihminen).

Miten näytät pettymyksesi lapsillesi? Otan asian esiin mahdollisimman pian ja keskustelun siitä avoimesti.

Entä puolison lapsille? Hieman vaivautuneesti. Minusta on aina yhä vaikeampi puuttua heidän elämään, kun meillä vietetty aika on vähäistä. Varsinkin teini-ikäisen Tiivin kohdalla. En vain osaa, vaikka kokenut teinin vanhempi olenkin.

Miten jaat omat, henkilökohtaiset ilosi lastesi kanssa? Kertomalla niistä, juhlistamalla.

Entä puolisosi lasten? Yritän kyllä kertoa niistä, mutta he eivät tunnu olevan kiinnostuneita. Keskustelumme rajoittuu enemmän heidän elämään ja asioihin, harvemmin puhumme minusta.

Huomaat varmasti, että vastauksenikin kielivät etäisyydestä minun ja bonuslasteni välillä. Tuntuu, ettei kanssakäymisemme ole normaalia ja luonnollista, sellaista kuin sen perheenjäsenten välillä yleensä on. Dialogimme rajoittuu arkisiin, käytännön asioihin. Minä esitän kysymyksiä koulusta, harrastuksista, ihastuksista ja suunnitelmista. Saan suppeita vastauksia tai olankohautuksia. En koskaan vastakysymyksiä saatika sitten spontaaneja kysymyksiä liittyen minuun, Pauliinaan tai Piipiin. Bonuslapseni eivät soita minulle kuin tapauksissa, jolloin eivät saa miestäni kiinni.

"Tiedät sä, miss faija on?" 

Koen usein olevani ilmaa. Saatan olla samassa huoneessa, mutta olemassa oloani ei huomioida lainkaan. Tiedän, ettei tämä ole tietoinen tai tahallisesti loukkaava käytösmalli, mutta se osoittaa, kuinka luonnotonta kanssakäymisemme vielä on.

Alussa tein kaiken kirjaoppisesti ja järjestin paljon kahdenkeskistä aikaa puolisoni lasten kanssa. Kävimme leffassa, syömässä, ostoksilla. Lapset olivat vaitonaisia, kylmän kohteliaita ja minulle jäi olo, että he tulivat mukaani jotenkin väkipakosta, ei omasta tahdostaan. Niinpä luovuin väkipakosta ja siirryin malliin, jossa näille tapaamisille löytyisi aina aikaa, jos ne tulisivat luonnostaan. Eivät tulleet. 

Tuntuu, että puolisoni lapset ovat jotenkin enemmän "sinut" roolini kanssa kuin minä itse. Olen olemassa. Olen heidän isänsä uusi vaimo (eikä heidän vanhempansa ole palaamassa yhteen, kun puolisoni poika Taavi alussa toivoi). Kauttani heillä on kaksi sisarpuolta, jotka nämäkin vaan ovat olemassa, ei sen kummempaa. Puolisoni lapset hyväksyvät olemassa olomme, mutta emme ole sen tärkeämpiä heille. Ainoa poikkeus on Taavin suhde Piipiin. Siinä olen havainnut orastavaa, aitoa sisarrakkautta.

Tällainen status quo tuntuu olevan ihan ok niin puolisoni lapsille kuin puolisollenikin.

Minä taidan olla ainoa, joka kokee sen ongelmallisena. Haluaisin suhteeltamme enemmän. Toivoisin voivamme jakaa tunteemme avoimemmin.

Olisi ihanaa kertoa iloistamme ja puida huoliamme yhdessä. Toivoisin myös pystyväni näyttämään tunteeni, joista olen vähemmän ylpeä, kuten kiukku, viha, pettymys ja suru. Muutaman kerran on käynyt katalasti. Kun näytän kiukkuni, olen yhtäkkiä raivohulluäitipuoli, josta koko suku puhuu. Kärpäsestä tehdään härkänen. Pienestä tiuskaisusta seuraa jopa kuukausien mykkäkoulu. Jokainen ei toivottu -reaktioni (olipa kyseessä ei-vastaus tai pieni tunteiden ylilyönti) saa mittakaavaltaan liioitellun vastareaktion ja rangaistuksen. Saan äkkiä vastaani lasten äidin Tuijan ja pahimmassa tapauksessa myös sukulaiset. Tämä asetelma on epäreilu ja pelottava. Uskon sen olevan pääsyy siihen, miksi nielen tunteeni. Olen traumatisoitunut muutamasta edesmenneestä konfliktistamme. Tässä vain eräs esimerkki, eikä läheskään pahin niistä: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/05/kuukausi-radiohiljaisuutta.html?m=0

Ja vielä lisää aiheesta: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2015/03/kun-aitipuoli-riitelee.html?m=0

Hantula ehdotti perheterapiaa, mutta sinne ei olla vielä päästy. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kaukaisemmilta nuo asiat tuntuvat ja sitä enemmän suhteemme pääsee etääntymään. Puolisoni lapsille kertyy ikää ja kiinnostus hupenee edelleen.

Olen umpikujassa.

Odottelen parempia päiviä. Kun teini-ikä on ohi. Kun pöly on laskeutunut. Kun uusi vauva on syntynyt. Tekosyitä.

Onhan paljon helpompaa ottaa etäisyyttä kuin nostaa kissa pöydälle. Jälleen jätän tämän asian hautumaan. 

Huomaan muuten omassa ajattelumallissani erään ison ristiriidan: toisaalta toivon läheisempää suhdetta puolisoni tyttären kanssa, mutta toisaalta ajatus hänen yhtäkkisestä halusta muuttaa kokopäiväisesti meille tuntuu erittäin työläälle. Rehellisesti sanottuna en haluaisi hänen muuttavan meille. Miten sellaisenkin tunteen esittää fiksusti puolisolle ja lapselle? Ja miksi en voi vain haluta hänen muuttavan meille????

Kirjoitin aiheesta hetki sitten: http://uusperheaapinen.blogspot.fi/2017/03/iska-ma-haluan-muuttaa-sun-luo.html?m=1

Päädyimme Tiivin muuttokysymyksessä kompromissiratkaisuun. Tiivi siis halusi yhtäkkisesti muuttaa meille nopealla aikataululla. Sovimme, Tiivi käy lukuvuoden loppuun äitinsä luona ja suunnittelemme rauhassa muuttoa kesällä. Emme sulje oviamme, mutta emme myöskään suorilta käsin lähde mukaan niin perustavaa laatua oleviin muutoksiin. Tiivin on huomattava, että isommat päätökset tehdään harkiten ja suunnitelmallisesti. Hän on aiemmin toivonut, että luopuisimme vuoroviikottaisesta järjestelmästä, sillä koulu ja harrastukset sijaitsevat äidin lähellä. Silloinkin käytiin pitkä keskustelu ja muutos toteutettiin harkitusti. Nyt uskomme, että yläkoulun loppuun suorittaminen samassa osoitteessa on Tiivin koulumenestyksen kannalta paras ratkaisu. Päästötodistus kun vaikuttaa seuraavan koulun valintaan. Hantulan päätökseen vaikutti hyvinkin paljon koulumenestyksen takaaminen, minun mielipiteeseeni vaikuttaa eniten tuleva perheenlisäyksemme ja yleisesti muutospelkoinen luonteeni. Sulatan asiat hitaasti.

Olisimme toivoneet Tuijalta vahvempaa kannanottoa, mutta Tuija näki asian ainoastaan Tiiville kuuluvana päätöksenä. Asia on edelleen tulenarka.

Nytkin harmittaa ja haluaisin vielä keskustella asiasta Tiivin kanssa, mutta Tiivi ei edelleenkään halua puhua kanssani. 

Jos kyseessä olisi tyttäreni Pauliina, osaisin ottaa asian jotenkin lungimmin. Osaisin jättää hänet rauhaan, en puisi ja pohtisi asiaa päivittäin. Luottaisin, että hän rauhoittuu. Ja kun pöly on laskeutunut keskustelisimme asiasta teekupposen ääressä. 

Tällaiseen harmoniaan en ole päässyt Tiivin kanssa.

Työkalupakki on tyhjä, kun taas tunnelataus on valtava. 

Ei, en osaa avoimesti näyttää tunteitani uusperheessä. Vielä.