Kenen luvalla?

Tapahtui tänään.

Pauliina, kesällä kahdeksantoista vee, juoksee kengät jalassa sisään kainalossaan Söde (= poikakaveri) 19v.

”Äiti arvaa mitä arvaa mitä arvaa mitä! Minä ja Söde mentiin kihloihin. Kato!!”

Pauliina työntää vasemman nimettömänsä niin lähelle pärstääni, etteivät silmäni ehdi tarkentaa kohdetta, mutta kultaisen sormuksen hahmotan.

Seitsemän sekunnin ajan ajatukseni kulku on seuraava:

Yksi: Millä rahalla sormus on ostettu? -  Saan vastauksen kysymättä. Faija lainasi.

Kaksi: Kenen ääliön päähänpisto tämä on? -  Varmaan tyttäreni.

Kolme: Herranen aika, tyttönihän on vasta 17. 

Neljä: Alaikäinen! Voin kieltää tämän.

Viisi: Paitsi en kovin kauan. Kohta on kesäkuu ja tyttöni täysikäinen.

Kuusi: Miksi TUON kanssa? Hän on ihan söpö.. mutta... mutta mutta...

Seitsemän: Tarkoittaako tämä yhteenmuutt-o-a...

”Me muutetaan Söden kanssa heinäkuussa yhteen."


Aamen. 
Ei, ensin sydänkohtaus. Sitten aamen.


En saa sanaa suustani. Aivot lyövät tyhjää. Veri kohisee korvissani. En kuule omia ajatuksiani.

"Et sä aio onnitella?" kysyy pieni lannistunut ääni.

Yritän koota korteni kokoon ja väntää suuni jonkinlaiseen hymyyn. Tekisi mieli vetää parit joogahengitykset, mutta en kehtaa.

"Toki toki", kakellan,
"Iloinen juttuhan tämä (NOT). Otetaanpa kuitenkin hetki rauhassa. Askel taaksepäin. Jos te sitä yhteenmuuttoa vielä mietitte. Eikös kihlaus ole tarpeeksi?"

Pauliinan ilme happanee.

"Vittu mä arvasin et et sä tajuu mitään. Mikset sä koskaan voi olla mun puolest onnellinen?"

Ennen kun ehdin esittää puolustuslauseeni, ovet paukkuvat. Sekunnin sadasosassa tyttö on kerännyt kamppeensa kasaan.

"Iskä sentään osas onnitella. Sitä paitsi sen reaktio oli niinku et hei SE AUTTAA MUUTOSSA"


PAM!


Hiljaisuus.



En tiedä, kauanko aikaa olen jumittanut paikoillani. Piipi on kiivennyt keittiön pöydälle ja kaatanut maitopurkin.

"Mitä täällä tapahtuu?" kysyy miehen ääni. Hantula on tullut kotiin.

"Pauliina ja Söde ovat menneet kihloihin ja muuttavat yhteen", totean murtuneena.

"Ai, se joo. Mä viittasin lähinnä tohon naperoon tuolla pöydällä. Sillä näyttänee kaatuneen maito."

Mitä sillä maidolla on väliä, kun minun pieni Pauliinani on LÄHDÖSSÄ!

"Älä nyt ota tota noin raskaasti. Pauliina on jo aikuinen ja osaa tehdä päätöksensä. Kai sä onnittelit?", Hantula jatkaa.

Vatsani kääntyy ympäri.
Sinäkin brutukseni.

"Tiesitsä tästä?" kysyn.
"Pauliina soitti mulla töihin ja kertoi. Olin kuulemma eka jolle halus kertoa. Lupasin auttaa muutossa"

Vatsassa velloo.
Tästä päättelen, että Hantula on myös kustantanut sormukset.
Miksi Pauliinan isä olisi sen tehnyt?
Hantulalla on parempi motiivi. Hän selvästi haluaa, että Pauliina muutta KOTOA POIS.
Kuvottaa.

Olen satavarma siitä, ettei Hantula toimisi samoin Tiivin kohdalla. Ei kuuna päivänä!
Tällaisissa tilanteissa tulee niin pirun selväksi tuo lasten biologia.

Hantula jatkaa edelleen:
"Kesään mennessä ovat lähteneet jo eri teitä. Viimeistään, kun ovat asuneet viikon saman katon alla."

Sitten hän on hetken hiljaa ja katsoo minuun:
"Tiesitkö, että motivaatio kasvaa, kun ympäristö hankaa vastaan. Tässä tepsii päinvastainen psykologia. Sun kannattais soittaa ja onnitella"


Pureskelen asiaa tovin.


Tulen sitten tulokseen, että minulla on harvinaisen fiksu mies. Vastaansanominen antaa Pauliinalle vain lisäpotkua.

"Mutta ne sormukset...?" kysyn pienellä äänellä.

"Sai isältään. Olivat kuulemma tehneet diilin, että vappupallot vaihdettiin luokkaretkirahaan..."


Mitään luokkaretkeä ei ole suunnitteilla, mutta vappupallot ovat Herra e(X)älle arka paikka.
Luokkaretkestä hän ei välitä pätkäätään. Pauliinan oli helppo investoida rahat sormukseen. Vaikka kyseessä on laina, on se laatuaan ruotsalainen: det vill säga elinikäinen takaisinmaksuaikaa.


Sanomattakin selvää, että minulla on hieman sulateltavaa!!!